Kaksi maailmaa. Jilli & Shakke (K-18)

Perjantai
25.12.2146
klo 04:15

Perhanan verenimijät!
Keon Hughes raahautuu eteenpäin syrjäisellä kujalla toivoen, ettei vuotavan veren lemu toisi paikalle enää yhtään vampyyria. Niissä kahdessa aiemmassakin oli ollut aivan riittävästi päänvaivaa. Vammat, jotka hän oli saanut taistelussa olivat suuria. Ne kyllä paranisivat, mutta Keon saattoi vain toivoa, että jaksaisi sinnitellä riittävän pitkälle voidakseen nauttia terveestä ruumiista. Sillä kaikesta huolimatta, vaikka vampyyrit makasivat nyt päättöminä kauempana kujalla, ne olivat ehtineet haavoittaa urosta. Ja vieläpä pahasti.
Keonin korva oli revennyt. Hänen lapaluunsa kohdalla oli pitkiä viiltoja, kun vampyyri oli raapinut häntä. Hänen nilkkansa oli poikki, jonka vuoksi hän linkkasi eteen päin. Kaikkein pahin vamma oli kuitenkin hänen kylkensä. Kun hän oli onnistunut tappamaan toisen vampyyreista, se toinen oli kimpaantunut mokomasta niin paljon, että oli yrittänyt kaivautua Keonin sisään käsin. Se saasta oli tavallaan onnistunutkin siinä. Keonin kyljestä puuttui iso pala lihaa. Kostoksi hän oli repinyt vampyyrin pään irti niin hitaasit, että se oli varmasti tuntenut sen.

Saamari sentään, Keonilla ei ollut juuri nyt edes riittävästi voimia pitämään susihahmoa yllään. Hän tunsi kuinka muutos hiipi hiljaa, mutta varmasti eteenpäin hänen ruumiissaan. Se tuntui kihelmöintinä, josta oli vaikeaa sanoa, sattuiko se vai tuntuiko se vain erillaiselta verrattuna kaikkeen muuhun.

Hiljalleen hän nousi neljältä jalalta seisomaan takajaloilleen, jolloin hän saattoi paina käden vuotoavalle kyljelleen. Hän hymähti laumatoverinsa, Garaldin kommentille pahoista haavoista ja ihmissusien parantumiskyvystä. 'Siinä vaiheessa, kun kykenet käyttämään paksusuolta vyönä, veliseni, on aika mennä tohtorin pakeille.'
Keon vilkaisi sivusilmällä kylkeään. Haava ammotti valtavana, punaisena ja verta vuotavana hänen kyljessään. Ilmeisesti ei olisi tarvittu paljokaan siihen, että hän olisi saattanut sitoa housunsa kiinni suolistollaan. Garald olisi varmasti keksinyt tähänkin tilanteeseen nasevan kommentin. Keonia vain mietitytti eläisikö hän riittävän kauan kuullakseen sen.
Muutos oli edennyt nopeasti suur-sudesta ihmissuden hahmoon ja siitä se jatkuisi edelleen ihmisen muotoona.

Rytäkässä Keonin puhelin oli hajonnut, eikä hän saanut näin ollen ketään laumastaan kiinni. Hän ei saanut siis apua keneltäkään.
Avun kanssa hän olisi selvinnyt haavoistaan, mutta enää hän ei ollut siitä enää läheskään varma. Hän ei voinut mennä sairaalaan tai hän paljastuisi joksikin muuksi kuin ihmiseksi. Tosin eipä hänellä ollut hajuakaan siitä missä lähin sairaala oli.

Kauhukseen Keon tajusi, että hänen ajatuksenjuoksunsa oli hidastunut! Tumma varjo häälyi hänen tajuntansa rajalla ja hänen raajansa painoivat kuin lyijy.
Tässäkö se nyt sitten oli? Se elämä.

Ihanteellisen viileä yöilma tulvahti vasten Nanamin kasvoja tämän astuessa ulos Hellin rakennuksesta. Suden ja huskyn sekoitus Shui seurasi tiiviisti ja kiitollisena emäntäänsä. Viimeiset päivät olivat olleet erittäin raskaita ja uuvuttavia, ja Nanami oli oikein tyytyväinen päästessään hetkeksi pois töistä, vaikka rakastikin työtään. Nyt hän suuntasi kohti omaa kotiaan, mutta päätti pysähtyä matkalla kaupassa ostaakseen Shuille hieman ruokaa. Eihän hän voinut ruokkia koiraa samalla ruokavaliolla kuin itseään. Niimpä nuori vampyyri suuntasi väsyneet mutta silti reippaat askeleensa kohti kauppaa. Hän oli varmasti huvittava näky. Tytöllä oli pitkät hiukset hieman räjähtäneellä ponnarilla, päätä koristivat silmälasit sekä sudenkorva panta. Vaatteet olivat pienikokoiselle ja laihalle neidolle hieman liian isot ja näyttivät kuluneilta ja siltä että kuuluivat pikemminkin vastakkaisen sukupuolen edustajalle kuin hänelle. Nanamilla vain..ei ollut aikaa shoppailla saati aikaa aamulla miettiä tarkkaan pukeutumistaan.

Tiede ja kaikki siihen liittyvä oli mihin hänellä sitä vastoin oli aikaa. Hänen omaa kotiaan koristi kaaos erinäisten puteleiden ja muistiinpanojen vallitessa suurimassa osassa asuntoa. Siivoaminenkaan ei kuulunut niihin asioihin joihin Nanamilla oli aikaa, mutta ei asunto sentään kovin paha loppujen lopuksi ollut, sillä neito oli sen verran usein töissä, ettei kotona oleiluun jäänyt kauheasti aikaa. Kaupassa Nanami asioi nopeasti. Osti Shuille melkoisen mehevän lihakimpaleen ja jauhelihaa, muutamaksi päiväksi ruokaa, maksoi ostoksensa ja suuntasi jälleen kulkunsa kotia kohti. Päästyään kaupasta ulos Nanami katsahti vielä taivaalle. Yö oli yksi hänen lempi ajoistaan, sillä hänen ei tarvinnut pelätä palavansa auringossa. Lisäksi oli melkoisen hiljaista. Ehkäpä hänellä olisi aikaa tuoreelle iltapalalle ennen kotiin menoa.

Nanami kumartui suurikokoisen koirasusi uroksen vierelle ja ojensi ruokakassin tuolle. "Kannatko, Shui?", Nanami leperteli koiralleen hymy huulin. Kuuliaisesti koira tarttui hampaillaan kassin kahvoihin. "Haetaanpa sitten minullekkin ruokaa.", Hymy kaartui hieman pelottavammaksi ohikulkijoiden silmiin, mutta pian hän näytti taas vain suloiselta teinitytöltä joka oli aivan liian pieni ollakseen aikuinen. Nyt entisestä reippaantuneet askeleet alkoivat viedä tyttöä eteenpäin. Hän haisteli, tutkaili, salaa ohikulkevia ihmisiä jotka mulkoilivat lähinnä tätä eriskummallista parivaljakkoa; suuri koira joka kantoi ruokakassia ja nuori tyttö joka ei lainkaan näyttänyt kuuluvan yöilmaan.

Äkillinen verenhajun tulvahdus sai Nanamin seisahtumaan. Hän nuuhkaisi ilmaa uudelleen. Tämä ei ollut ihmisen verta. Shui hänen vieressään luimi korviaan ja uikutti matalalla äänellä, joka sai Nanamin kohottamaan yllättyneenä kulmakarvansa. Hän suuntasi askeleensa kohti veren hajua, ja päätyi pian kujan päähän. Hän näki melkoisen vaikuttavan verivanan maassa joka vei pidemmälle kujan sisuksiin. Hän kykeni myös kuulemaan vaivalloista liikehdintää. "Mennään katsomaan.", Nanami kuiskasi koiralleen ja rapsutti tuota korvan takaa rauhoittavasti vaikka olikin varuillaan. Hän askelsi niin äänettömästi kuin kykeni lähemmäs henkilöä joka vuosi verta, kunnes seisahtui omasta mielestään turvallisen välimatkan päähän ja yritti kurkkia pimeydessä eteenpäin.

Keon älähti, kun hänen vain puoleksi parantunut nilkkansa petti hänen altaan. Mustuus hänen mielessään haukkasi itselleen vain lisää elintilaa, kun kipu sumensi entisestään Keonin ajatuksia.
Uros vajosi maahan terveen jalkansa varaan kylkeään pidellen. Jatkuva liikehdintä esti haavaa paranemasta. Hennot ruumiin tekemät korjausrakennelmat repytyivät uudestaan auki. Veri tahri hänen kätensä ja savat ne tuntumaan tahamaisilta. Keon saattoi itsekkin haistaa oman verensä. Sitä oli vuotanut paljon, eikä edes ihmissuden ylikierroksilla käyvä ruumis pystynyt tuottamaan sitä tarpeeksi lisää haavoittuneen tarpeisiin nähden.

Keon nojasi päätään, joka tuntui painavan ainakin tonnin, rakennuksen sileää kiviseinää vasten. Hänen teki mieli sulkea silmänsä. Hän ei kuitenkaan millään halunnut antaa kyseiselle mielihalulle valtaa. Tässä oli vaarana se ettei hän saisi silmiään enää koskaan auki, jos sulkisi ne nyt. Hän halusi myös nousta seisomaan pysyäkseen liikkeessä, mutta väsynyt ruumis ei antanut periksi tälle halulle.
Keon oli varma, ettei nousisi paikaltaan enää muuten kuin paareilla ja ruumispussissa.
”Helvetti!” hän karjaisi vaikka siitä ei ollutkaan mitään apua hänen tilaansa.

Muutos hiipui hiipumistaan. Pian hänellä olisi enemmän inhimillisiä kuin susimaisia piirteitä.

Yllättävä karjaisu kujan pimennoista sai vampyyritytön hätkähtämään ja kavahtamaan pienen askeleen kauemmas. Päättäväisyys sen sijaan kuitenkin otti neidosta vallan ja tämä astui vankasti eteenpäin komennettuaan esin halutonta Shuita istumaan ja pysymään paikallaan. Koira olisi selkeästi halunnut olla mukana suojelemassa omistajaansa mahdolliselta vaaralta, mutta käskyjä tuon silti oli toteltava. Hämärässä valossa Nanami pystyi juuri ja juuri erottamaan seinään nojaavan hahmon ja lähestyi tätä määrätietoisesti. Tuon veren tuoksu oli omalaatuinen ja erikoinen, sekä muukin ominaishaju kertoi ettei nyt ollut kyseessä ihminen saati vampyyri. Sen enempää miettimättä Nanami astui aivan hahmon eteen. Se mitä hän nyt pystyi näkemään, olisi salvannut tytön hengen jos tuo olisi hengittänyt. Vaikkakin hyvin vähäisissä määrin, Nanami pystyi erottamaan susimaisia piirteitä tässä muuten inhimillisen näköisessä miehessä.

Nanami kyykyistyi nuoren miehen eteen ja katseli hetken aikaa hyvinkin kiinnostuneena kuinka tämän ihmismäisyys otti enemmän valtaa ruumiista kuin susimaiset piirteet. Hänen aivonsa tuntuivat raksuttavan hurjasti, ja vaikka mies olisi juuri sillä hetkellä sanonut jotain tai karjunut, Nanami tuskin olisi huomannut sitä. Hän oli liian keskittinyt tutkailemaan edessään olevaa vartaloa ja sen ruumiin rakennetta. "Selvä.", Nanami totesi topakasti saatuaan aivoriihensä valmiiksi. "Minä autan sinua.", Nanami ojensa kalpeaa kättään nuorelle miehelle, ja jos tuo ei kykenisi tai suostuisi sitä ojentamaan, Nanami tarttuisi siihen väkisin kiskoakseen miehen ylös.

Keon tajusi vain hämärästi vampyyrin hajun. Hän kirosi sitä hiljaa milelessään sillä, kirosanojen vuodattaminen ääneen tuntui sillä hetkellä aivan ylitsepääsemättömältä.
Hän oli enää vain niukin naukin tajuissaan ja hengitti varsin pinnallisesti. Se, että hän pysyi edes joten kuten tietoisena ympäröivästä maailmasta, johtui varmaankin suurimmalta osin siitä, että hän keskitti kaikki ajatuksensa hereillä pysymiseen. Hän ei antanut silmiensä luiskahtaa kiinni ja ajatustensa lipua mustuuteen.

Samassa hänen näkökenttäänsä ilmestyi kaksi suurta, vihreänharmaat silmää, jotka katsoivat näntä tutkivasti. Aivan kuin ne eivät olisi koskaan ennen nähneet ihmissutta vuotamassa kuiviin syrjäisellä kujalla. Luultavasti ei ollutkaan. Keon tiesi itsekkin, että se oli varsin harvinaista.
Jos Garald olisi saanut kuulla tästä, hän olisi nauranut itsensä kipeäksi. Ei siinä mitään, Keon olisi tehnyt samoin jos tilanne olisi ollut päinvastainen. Tietysti vasta kun olisi ollut varma, että hänen ystävänsä selviäisi hegissä.

Keonin kurkkuun nousi karvasta nestettä ja hän antoi sen tulla ulos hurjasti yskien. Yskäkohtaus puolestaan sai hänen kylkensä haavan pulppuamaan verta entistä enemmän joka yskäisyllä.
Muutos oli lopuillaan. Nanamin edessä oli pitkä, hontelo mies, jolla oli tummat, indigon väriset silmät ja lyhyeksi kynitty savunmusta tukka. Miehen vaatteet olivat repaleiset ja paljastivat tarkalleen mihin ruumis oli ottanut osumaa. Keonin kasvot olivat kalpeat kuin haamulla.

Kuullessaan ja tajutessaan nuoren naisen, joka löyhkäsi vahvasti vampyyrilta, sanat Keonin silmät rävähtivät apposen auki. Hän tuojotti naarasta ja tämän ojennettua kättä hämmentyneenä. Jos tilanne olisi ollut mikä tahansa muu, hän olisi saattanut kieltäytyä. Keon ei kuitenkaan halunnut kuolla ja kaikesta huolimatta, hänellä olisi paremmat mahdollisuudet selviytyä vampyyrin avustuksella. Jos tämä juonisi jotain, ei Keonilla ollut enää mitään menetettävää. Hän oli jo nyt hyvin lähellä kuollutta ihmissutta.
”Voisit aivan ensimmäiseksi auttaa minua tyrehdyttämään tuon vuodon”, Keon kuiskasi. Hänen äänensä oli käheä ja voimaton. Tarvittiin isoja ponnistuksia, että sanat saatiin edes lausutuksi.

Aivan kuin tämä nuorimies olisi puhunut vieraalla kielellä, Nanami kallisti kysyvästi päätään kuullessaan ihmissuden kuiskaavan. Hän siirsi kuin uneliaasti silmänsä kyljen vuotavaan haavaan ja kallisti päänsä toiseen suuntaan puntaroiden. Tämä mies oli oikeassa. Vuoto olisi tyrehdyttettävä tai hän voisi raahata tämän ruumiin kotiinsa. Niimpä Nanami riisui hupparin yltään ja taitteli sen sitten niin että pystyi asettamaan hupparin haavalle ja sitomaan hihat miehen vartalon ympärille. Toimenpide oli hieman hankala ottaen huomioon että mies teki kuolemaa eikä siiskään jaksaisi tehdä paljoa itse. Kun huppari kuitenkin olisi lopultakin sidottu tiukasti haavalle, Nanami kohottautuisi jälleen poispäin miehestä ojentaakseen uudestaan kättään. "Asuntoni ei ole kaukana.", Nanami totesi kohteliaaseen sävyyn, kuin joku joka puhuu lapselle.

"Shui, tänne!", Neitokainen kutsui vielä koiransa luokseen joka silmäili vierasta epäilevästi, sillä tuo haisi sekä ihmiseltä että hänen kaltaiseltaan. koira väläytti aavistuksen hampaitaan kuin varoittaakseen vierasta tekemästä mitään epäillyttävää. "Viedäänhän hänet kotiin, sitten.", Nanami ei tällä kertaa odottanut että saisi ojennettuja käsiä vaan tarttui miestä käsivarresta ja kampesi kaikin voimin tätä ylös. Nanami sai kiittää onneaan että oli vampyyri, sillä vaikkakin mies oli kovin ruipelo, niin sitä hän myös oli itsekkin eikä olisi ihmisenä mitenkään jaksanut nostaa tuota ylös. Kunhan nuorimies saisi noustua Nanamin avustuksella, Nanami kietoisi tuon käden hartioilleen ja lähtisi taluttamaan tuota omaa kotiaan kohti.

Keonin silmät yrittivät painua uudelleen kiinni. Hän tarkkaili vampyyrinaaraan puuhailua ripsiensä lomasta. Samalla kun itse yritti pitää itsensä edelleen tässä maailmassa. Kireälle sidottu huppari ei nyt varsinaisesti ollut mikään paineside, mutta se ajoi asiansa edes jotenkin. Keonin olisi kuitenkin pian saatava lisää verta elimistöönsä, jos halusi vielä nähdä seuraavan aamunkoiton. Keon toivoi, että tämä vampyyri noudatti kiltisti lakeja, eikä metsästänyt ihmisistä. Silloin hänellä saattaisi olla ihan kelvollista verta kotonaan.
Keon vilkaisi naaraan seurassa olevaa koiraa, joka näytti hänelle hampaitaan varoituksena. Hän olisi voinut tehdä jonkinlaisen koiramaisen eleen rauhoitellakseen eläintä, mutta ei vain jaksanut miettiä riittävän pitkälle.

Keon mietti mielessään hänen avukseen saapunutta pelastuspartiota. Garald ja Ireland olisivat taatusti kuolleet nauruun, jos olisivat nähneet edes vilauksen tästä. Saati sitten kuullet, että Keon tarvitsi apua vampyyrinaaraalta ja hybridikoiralta.

Kun naaras nosti hänet jaloilleen, Keon antoi tämän tehdä sen mukisematta lainkaan vastaan. Hän mietti hetken aikaa yrittäisikö seisoa omilla jaloillaan, mutta se saattaisi vain kiihdyttää veren vuotoa. Oli ehkä parempi, että nainen enemmän tai vähemmän raahaisi häntä ja hän askeltaisi vain vähän. Enempään hänellä ei ollut edes voimia.

Nanami antoi omien jalkojensa kuljettaa lähestulkoon molempien painon kohti omaa kotiaan joka toden totta ei ollut kaukana. Vain muutama käännös ja kujan pätkä, niin he saapuivat korkeahkolle rakennukselle. Se vaikutti ulkopuolisen silmiin ehkä hylätyltä ja ränsistyneeltä, mutta sisältä päin se kuitenkin oli vielä asumiskelpoinen. Tai no, ainakin se kelpasi Nanamille. Hissi kuljetti heidät kolme seitsemänteen kerrokseen ja avattuaan oman huoneistonsa oven Nanami talutti nuoren miehen sohvalleen ja asetti tuon jokseenkin mukavasti istumaan samalla kun otti kauppakassin Shuin hampaista ja kipitti sanaakaan sanomatta keittiöön.

"Otahan tästä alkuun.", Nanami totesi hajamielisesti ja avasi paketin jauhelihaa ja laski sen lattialle. Loput hän vain tunki jääkaappiin yhä pussissaan. Hän näytti miettivän hetken aikaa ja huokaisi ihmismäisesti vailla henkeän, nappasi käsiinsä neljä pussia verta ja katseli niitä kaihoten. Hänelle jäisi yksi kaappiin, mutta hänen nälkänsä vaatisi useamman ja pian. Hänen pitäisi kuitenkin antaa tuolle miehelle verta ennenkuin tuo vuotaisi kuiviin. Veripussit hän laski olohuoneen sekaiselle pöydälle jolla lojui muutama tyhjä koeputki ja läjäpäin mustiinpanoja. Tämän jälkeen tyttö katosi sohvan taakse ja alkoi penkoa laatikoitaan. "Kanyyli..kanyyli..neula..Ah, siellä..", Nanami mutisi etsiessään tarvittavia tavaroita. Onneksi hän oli käynyt ensiapukurssin, joka toisaalta oli pakollinen mutta selkeästi hyödyllinen. Nanami ei ollut aivan varma pystyisikö soveltamaan ihmisille kuuluvaa ensiapua, mutta kaipa se saisi kelvata ensihätään. Kun pahin vaara olisi ohi, hän voisi tutkailla nettiä.

Pian neitokainen tulikin jälleen esiin sohvantakaa kaksi kanyylineulaa mukanaan. Suolalioustakin hänellä oli mukanaan ja pian hän kytki jonkinlaiseen naulakkoviritelmään kiinni pussin verta ja pullon suolaliosta, asetti niihin putket jotka johtivat kanyyleihin ja kumartui jälleen miehen luo. Sanaakaan sanomatta Nanami tarttui miehen ranteeseen, tutkaili kämmenselkää löytääkseen suonen ja asetti ensimmäisen kanyylin paikalleen jotta ihmissusi saisi verta elimistöönsä. Toiseen käteen Nanami laittoi suolaliuoksen nesteytyksen ylläpitoa varten. Tämä jälkeen tyttö etsi kodistaan sopivia sidetarpeita haavoille ja ompelemiseen soveltuvia neuloja ja lankaa. Hän kiitti jälleen kouluaan ensiavusta sekä ensiapulaukusta. Nanami istahti miehen viereen sohvalle, työnsi tuota toiseen suuntaan sanaakaan sanomatta jotta pääsisi kunnolla haavoittuneeseen kylkeen käsiksi ja huitaisi hiuksia naamaltaan. Hän nousi vielä kerran, raahasi pöytälampun olohuoneen pöydälle ja kohdisti valon kohti miehen kylkeä, irroitti sitten verisen hupparinsa tuon ympäriltä ja kävi äänettömästi töihin. Äänettömästi ommellessaan Nanamin silmät tuikkivat onnesta.

Keon seurasi naarasta kiltisti tämän ohjatessa heitä oikeaan suuntaan. Niin kuin ihmissudella olisi ollut muutakaan vaihtoehtoa. Hän huokaisi helpotuksesta, kun vampyyri raahasi hänet sisään rappukäytävään ja siitä hissiin. Ainakaan hän ei kuolisi kadulle.

Kun naaras laski hänet sohvalle Keon totesi sen tuntuvan aivan liian mukavalta. Unenomainen tunne tuntui puskevan hänen ylleen kuin höyryjuna. Nukahtaminen sohvalle oli aivan liian helppoa. Ihminen olisi samassa tilanteessa vaipunut shokkiin jo aikaa sitten ja kuollut. Ihmissudet eivät kuitenkaan olleet aivan yhtä heikkoja. Tosin Keon ei ollut enää varma oliko se onneksi vai tuhoksi. Nopeampi kuolema olisi ollut huomattavasti miellyttävämpää.
Tosin, eihän hän halunnut kuolla.

Luomiensa raosta hän seurasi tarkkaavaisesti vampyyrinaaraan liikkeitä. Hän ei tosin ollut aivan varma, tiesikö tämä mitä teki. Tosin kuten hän oli aiemmin todennut, kaikki apu oli hänen tilanteessaan tervetullutta. Myös vampyyrinaaraan tarjoama ensiapu.
Ilokseen hän sai huomata vampyyrin ottavan esiin veripusseja ja kanyylin. Ihmissuden elimistö osasi käsitellä myös väärän veriryhmän veren, joten oli aivan sama mitä hänen suoneensa pistettiin. Kaikki lisä oli tervetullutta.

Huojentuneena Keon vajosi jonnekkin unen ja tajuttomuuden rajamaille.

Nanami ompeli haavan varsin vakain käsin ottaen huomioon ettei hän ollut koskaan ennen ommellut oikeaa haavaa. Saatuaan haavan ommeltua ja puhdistettua Nanami asetti siteen haavan päälle ja siirtyi tämän jälkeen hoitamaan pienemmät haavat. Kello oli jo melkoisen paljon hänen saatuaan hommat valmiiksi. Nanamin kädet alkoivat tärisemään nälästä ja hän siirsi hiuksiaan jälleen silmiltään ja valahti hetkeksi sohvalle nojaamaan. Hänen oli pakko saada ruokaa. Kuitenkin ennen itsensä ravitsemista Nanami vaihtoi kolmannen veripussin kanyyliin ja suuntasi sitten heiveröiset askeleensa keittiöön.

Hän ei ollut osannut aavistaa tässä menevän näin kauan, ja saatuaan jääkaapista viimeisen pussinsa verta Nanami istahti huojahtaen lattialle ja kävi kylmään vereen käsiksi. Hän joi ahnaasti koko pussin ja istui hetken aloillaan. Ateria tarjosi vain pienimuotoisen helpotuksen ja Nanami tuijotti seinää yhä nälissään. Aamu alkaisi pian sarastaa.

Keon vietti yönsä täydellisen tajuttomana. Hänen ympärillään olisi voinut syttyä seuraava maailmansota, eikä hän olisi herännyt siihen. Vampyyrinaaraan toimenpiteet eivät aiheuttaneet minkäänlaista häiriötä ihmissuden tajunnantilaan.

Aamun ruvetessa sarastamaan Keonin tietoisuus pyrki esiin parantavan unen lävitse. Ensimmäisenä hän rupesi tiedostamaan ympäristönsä hajuja. Hän haistoi tunkkaisen ilman, koiran ja... Vampyyrin. Se sai hänen silmänsä rävähtämään auki ja aivot lähettämään käskyjä ruumiille, jotta se nousisi sohvalta. Hyvin nopeasti, vasta paranemasssa oleva ruumis kertoi oman mielipiteensä moisesta.
Keon vajosi vaikertaen takaisin makuuasentoon.
Kipu oli saanut hänet kuitenkin heräämään ja samalla muistin pelaamaan. Hän muisti sen vihertävänharmaasilmäisen vampyyri naaraan, joka oli pelastanut hänet kadulta ja tuonut kotiinsa. Päätellen siitä, että Keon saattoi hämärästi tunnistaa yöstä tuttuja piirteitä asunnosta, hän ei ollut ainakaan kuollut vaan makasi edelleen naaraan sohvalla.

Voi helvetti! Hän oli henkensä velkaa vampyyrille!

Nanami kääntää väsyneet kasvonsa kohti sohvaa kuultuaan liikettä. Hänen silmänsä olivat hyvinki valppaat ja hän tarkkailli vieraanansa olevaa ihmissutta hyvinkin tiiviisti. Kuin puntaroiden. Lopulta hän kuitenkin pakotti itsensä ylös lattialta ja asteli keittilnpöydän luokse, joka oli sohvaa vastapäätä ja istuutui tuolille. "Tarvitsetko vielä tuon viimeisen pussin?", Nanami osoitti sormellaan pöydällä olevaa veripussia nälkäinen katse silmissään. Shui, joka oli aiemmin makoillut omalla paikallaan Nanamin vuoteen vieressä, nousi nyt ja asettui Nanamin viereen istumaan, ikään kuin kertoakseen ettei vieraalla uroksella ollut mitään asiaa hänen emännälleen.

"Jos tarvitset, joudut jäämään hetkeksi yksin kun haen lisää.", Nanamin nälkä suorastaan kiljui ja neidon hampaita kutitti niin vietävästi, että hän olisi voinut iskeä ne vaikka seinään kutinaa rauhoitellakseen. Tai ihmissuteen edessään. Sekin oli vaihtoehto.

Keon katseli kun naaras tuli istumaan pödän ääreen. Nyt kun verenhukka ja kipu eivät sumentaneet hänen ajatusten juoksuaan hän saattoi tarkastella pelastajaansa tarkemmin. Hän oli huono arvioimaan vampyyrien ikää, kuten varmaan kuka tahansa muu. Ulkonäöstä päätellen naaras ei kuitenkaan tainnut olla ainakaan vanhimmasta päästä. Ihmisenä hän olisi saattanut olla kutakuinkin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias. Eikä naaras ollut hullummannäköinen. Siis vampyyriksi.

Naaraan kysyttyä veripussista, Keon käänsi päänsä viimeistä kohti. Hän pudisti päätään kääntäessään katseensa takaisin Nanamiin. ”En usko. Ruumiini tuottaa koko ajan lisää verta. Olen pian ihan kunnossa”, hän sanoi viileällä äänensävyllä.
Huolimatta siitä, että naaras oli pelastanut hänen henkensä, ei hän aikonut ruveta kaveeraamaan tuon kanssa.
”Mutta jos sinulla olisi jotain sapuskaa, niin minulle kelpaisi”, Keon sanoi, hänen vatsansa kurahtaessa äänekkäästi.

Kuultuaan vastauksen Nanami sieppasi pussin pöydältä nopein liikkein ja alkoi aterioimaan ahnaasti, välittämättä siitä että saattaisi näyttää hyvinkin paheksuttavalta muiden silmissä juuri sillä hetkellä. Hänen nälkänsä oli suuri, eikä sitä ihan noin vain tyydytetty, mutta toinen pussillinen verta auttoi häntä kuitenkin rauhoittumaan ja hän kestäisi muutaman tunnin ennenkuin hänen nälkänsä yltyisi jälleen. Syötyään pussin tyhjäksi Nanami loi harkitsevan katseen ihmissuteen. Mitä nuo söivät? Ihmisten ruokaa? Samaa kuin Shui?

Päätään hieman kallistaen Nanami nousi ylös ja asteli jääkaapille tutkien sen sisältöä. Se oli Shuin ruokia lukuunottamatta lähes tyhjä. Hän nosti paketissa olevan lihakimpaleen ja näytti sitä miehelle. "Kelpaa tälläinen? Muuta ei ole.", Shui loi Nanamiin hyvin paheksuvan katseen. Hän ei mielellään selkeästi jakanut ruokaansa ventovieraan uroksen kanssa, mutta jos emäntä niin määräsi hänellä ei ollut sanavaltaa.

Keon katsoi naaraan ruokailua irvistäen. Vampyyrit osasivat tosiaan olla vastenmielisiä. Sitten hän mietti omia ruokatottumuksiaan. Ihmisten silmissä raa-an lihan syöminen taisi olla ihan yhtä vastenmielistä kuin veren juominen. Joten kaiketi he olivat tasoissa. Ei se kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Keon olisi pitänyt näkemästään.
Tosin tämä naaras osasi ainakin noudattaa lakeja ja juoda luovutettua verta.

Naaraan mennessä jääkaapille Keon liikutteli hieman raajojaan ja tunnusteli ruumistaan. Paraneminen oli lähtenyt käyntiin, mutta haavat olivat olleet sen verran pahoja, että hän olisi ainakin pari päivää poissa pelistä. Kaikkein todennäköisemmin, jos hän nyt yrittäisi nousta istumaan ja seisomaan, hänellä pimenisi nupissa alta aikayksikön. Hän siis joutui turvautumaan vampyyrinaaraaseen vielä hetken aikaa.
Vaihtoehto ei ollut se kaikkein mieluisin, mutta juuri nyt hänen oli taivuttava siihen. Tuskin vampyyrikaan piti häntä mielellään asunnossaan, vaikka oli hänen henkensä pelastanutkin. Keon saattoi vain toivoa, että naaraan auttamisentahto kestäisi vielä hieman pidempään.

Nähdessään lihakimpaleen, indogosilmiin syttyi nälkäinen katse. Hän viittoi naarasta ojentamaan paukkauksen hänelle sen kummempia valmistelematta. Kun hän sai sen, uros repi muitta mutkitta paketin auki ja upotti hampaansa punaiseen lihaan.
Nielaistuaan pari palaa, hän katsoi naaraaseen ja virnisti. ”Kyllä tää näin aluksi menee”, Keon totesi nuolaisten huuliaan. ”Mutta jos viitsisit käydä kaupassa. Älä huoli. Annan sulle rahaa. Jos sitä vatsa täynnä parantuiskin nopeammin niin, pääsisit musta sitten eroon.”

Nanami ojensi paketin miehelle ja katsoi tuon ruokailua. Eroon? Hän kallisti päätään miehen sanoille miettivänä. Eihän hänellä ollut sinänsä mitään ihmissutta vastaan, päin vastoin. Hän tahtoisi ehdottomasti näytteitä tuosta jotta voisi tehdä hieman kokeitaan.. Ehkäpä seuraavan kerran kun mies nukkuisi? Pieni hymynpoikanen hiipi Nanamin kasvoille ja hän pudisti päätään. "Ei minulla ole mitään sinua vastaan.", Hän totesi reippaasti ja nousi seisomaan. "Mitä tarvitset kaupasta? Voisin samalla hakea itselleni ruokaa.", Nanami päätti ettei aikailisi. Hän voisi otta sen jälkeen itse rennosti ja nukkua muutaman tunnin.

Hän oli jo vaatekaapillaan etsimässä itselleen puhtaita vaatteita kun huomasi sotkuiset hiuksensa peilistä. Neitokainen selvitti hiustensa takut ja asetti sudenkorvan pantansa takaisin päähän saatuaan vaatteensa vaihdettua. Yhä hieman liian isot farkut ja t-paita yllään Nanami asteli takaisin ihmissuden luokse. "Shui, vahdi.", Nanami rapsutti koirasuttaan korvan takaa ja katsahti sitten mieheen. "Ei mitään henkilökohtaista, ymmärräthän, mutta olet vieras ja olisi kovin ikävää jos..jotain tapahtuisi.", Nanami hymyili lähes herttaisesti, mutta silti hän oli hieman varuillaan. Hän ei ollut hyvä vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Keon kurtisti kulmiaan naaraan sanoille. Ihmissudet ja vampyyrit olivat luontaisia vihollisia. Ne harvemmin, jos koskaan kaveerasivat keskenään. Ihmissusilta saattoi enemmin odottaa varautunutta ystävällisyyttä, jos vampyyri ei ollut uhaksi. Olivathan ihmissudet suojelijoita ja tasapainon vartijoita. Heillä ei ollut oikeutta tappaa turhaan, mutta vampyyrit antoivat siihen aika usein helvetin hyvän syyn. Jopa Hellin tyypit, aina silloin tällöin.
Keonin suunnitelmissa oli liueta asunnosta heti kun hän pystyisi liikkumaan omin avuin.

Naaraan komentaessa koiraansa, Keonin kasvoille levisi virnistys. Nyt asiat alkoivat näyttää edes joten kuten normaaleilta. Ei hänkään olisi antanut vampyyrin liikkua talossaan ihan miten huvitti.
”Eipä siinä. Eiköhän me sun hurtan kanssa pärjätä. En tosin liiku mihinkään tästä sohvalta vähään aikaan. Otahan sitten muistiinpanovälineet esiin, niin kerron, mitä tarvin sieltä kaupasta”, Keon sanoi. Eikä hän liioitellut muistiinpanojen kanssa. Hänen toivelistastaan tuli pitkä. Naaras saisi kantaa kaupasta lihaa selkä vääränä. Sen lisäksi listaan tuli erilaisia naposteltavia, kastikkeita, säilykkeitä, kasviksia ynnä muuta. Sillä määrällä olisi helposti voinut ruokkia yhden armeijan. Keon söi tunnetusti kuin kolme hevosta, mutta ei silti lihonnut pätkänkään vertaa. Tässä oli myös yksi syy sille, miksi hän aikoi antaa naaraalle rahaa kaupassakäyntiä varten. Ihmissuden ruokkiminen olisi käynyt muutoin hyvätahtoisen auttajan lompakolle.

”Jos vielä viittit kääntää mua ja kaivaa takataskusta mun lompakon”, Keon sanoi viittoen ruumiinsa vasenta puolta päin. ”Siellä pitäisi olla käteistä silleen, että pärjäät. Ja jos viittit napsauttaa telkkarin päälle, niin mulla on tekemistä, jos en torkahda uudestaan.”
Keon mietti oliko hänen käytöksensä törkeää ja voisiko sen mieltää komenteluksi. Tosin, naaras oli itse ottanut hänet kattonsa alle ja lupautunut vielä huolehtimaan hänestä. Ikävä kyllä, se oli juuri nyt hieman pidempi aikaista kuin se mitä muutamaan haavan paikkaamiseen kului aikaa.

Nanamin ilme lähestulkoon venähti miehen alkaessa latelemaan hänelle komentojaan sekä kauppalistaansa. Hän nyrpisti hieman nenäänsä ja kuunteli listan tarkkaavaisena. Nanamin muisti oli ilmiömäinen, eikä hän moiseen kauppalistaan minkäänmoista muistiinpanoa tarvinnut. "Hmmph, en minä tuollaiseen tarvitse muistilistaa.", Nanami totesi kuivasti ja lähestyi sitten miestä ja käänsi tuon ehkä hieman kovakouraisemmin kuin oli tarkoitus. Ja samassa Nanami ymmärsi olevansa aivan lähellä miestä, ja että joutuisi penkomaan tuon takataskua lompakkoa etsiessä. Neidon kädet alkoivat hieman vapista kun hän yritti liikaa koskematta löytää lompakon ja saada sen ulos ilman että olisi hipelöinyt miehen takapuolta.

Kun hän lopulta sai lompakon käsiinsä, hän vetäytyi äkkiä kauas miehestä ja ojensi sitten määrätietoisesti lompakon toiselle. Kun mies ottaisi lompakon hän kääntäisi pikaisesti selkänsä ja rientäisi avaamaan television. Nanami uskoi että hänen sydämensä olisi sillä hetkellä lyönyt kiivaasti, jos se olisi vielä toiminut. "Kestä hetki. Shui, odota täällä.", Nanami mutisi nopeasti ja lähti nopeasti ulos asunnosta. Hän pelkäsi punastuneensa.

Kauppakassit tosiaan painoivat kuin synti. Ennen kauppareissua Nanami oli kuitenkin käynyt täydentämässä verivarastonsa ja nyt hänellä oli omien ruokiensa lisäksi kokonaisen armeijan ruuat käsissään. Jälleen hän kiitti vampyyrivoimiaan, sillä muutoin hän ei mitenkään olisi päässyt näiden kantamusten kanssa kotiin. Hän oli unohtanut rasvata uhonsa ennen lähtöään sen viheliäisen ihmissuden takia, ja aurinko, vaikkakin oli pilvessä, poltti ikävästi hänen ihoaan, joten neitokainen kiiruhti hyvin nopeasti kotiinsa. Takaisin päästyään hänen ihonsa punoitti inhottavasti ja Nanami purki kassit jääkaappiinsa joka ei koskaan ollut ollut näin täysi, sitten hän avasi samantien yhden veripussin ja söi sen, auttaakseen ihoaan parantumaan hieman nopeammin. Onneksi hänellä oli viikonloppu vapaata..

Kun naaras käänsi Keonia kaivaessaan hänen lompakkoaan, tuon kädet koskettivat uroksen paljasta ihoa niiltä kohdin joissa paita oli revennyt pois tieltä. Vampyyrin sormet olivat suorastaan kylmät, kun niitä vertasi ihmissuden 43 asteen ruumiinlämpöön, joka huokui ihon lävitse. Keonin omaksi hämmästykseksi naisen viileä kosketus ei tuntunut laisinkaan pahalta. Hän oli ajatellut, että se tuntuisi jopa vastenmieliseltä. Vaikka naaras käytti voimaa hänen liikuttelussaan, käsien kosketus oli lempeää.
Keonia hymyilytti kun hän tajusi, että naaraan kädet tärisivät. Hän pysyi kuitenkin aivan hiljaa. Helvetti, soikoon! Tuo kyseinen naaras oli henkeä ja verta myöten vampyyri. Tällaista tilannetta ei olisi edes kuulunut tapahtua. Siitä huolimatta Keon nyt makasi vampyyrin sohvalla kyljellään, kyseisen verenimijän kopeloidessa hänen takataskujaan.
Kun naaras viimein perääntyi käsien viileys jäi kihelmöimään Keonin iholle vielä hetkeksi.

Hän kaivoi lompakostaan tukon rahaa, joka riittäisi varmasti ruokakustannuksiin. Ojentaessaan rahoja hän katsoi suoraan naaraan vihreänharmaisiin silmiin. ”Muuten kiitos. Sä taisit pelastaa mun hengen.”

Naaraan mentyä Keon päästi ilmaa keuhkoistaan. Hän vilkaisi kohti lapsenvahtiaan, jonka naaras oli nimennyt Shuiksi. Koira näytti tyytymättömältä siihen, että se oli pistetty vahtimaan tuiki tuntematonta ihmisen näköistä koiraa. Keon ojensi kättään ja kutsui koiraa luokseen.
”Tulehan tänne kaveri. En mä sua pure”, Keon pyysi käheällä äänellä. Samalla hän sai todeta kurkkunsa kuivaksi. Hänen olisi pitänyt pyytää naaralta jotain juotavaa.
Keon keskitti huomionsa televisioon. Jos Shui tulisi hänen luokseen, hän rapsuttelisi samalla koiraa korvan takaa. Kuten tavallista, TV:stä ei tullut mitään kovin kummoista. Ilokseen hän saattoi kuitenkin todeta, että naaraalla oli hieman normaalia suurempi kanavavalikoima. Hän löysi nopeasti suosikkikanavansa, jossa näytettiin paini ja kamppailulaji kisoja eripuolilta maailmaa. Jossain vaiheessa häntä rupesi kuitenkin turhauttamaan. Liikuntalajien katseleminen, kun ei pystynyt itse liikkumaan oli hieman tuskaista, liikkuvaiselle ihmissudelle. Keon ei halunnut antaa vampyyrinaaraalle sitä riemua, että olisi antanut tälle syyn paikata hänet uudestaan.
Nyt kun naaras oli poissa, Keon saattoi tutkailla omaa ruumistaan. Hän sai huomata, että hänellä oli vammoja enemmän kuin oli edellisenä iltana osannut listata. Hänen nilkkansa tuntui edelleen jäykältä. Se oli siis tosiaan murtunut. Kylki oli vammoista ehdottomasti kaikkein pahin ja siihen sattui aina kun Keon liikatti vähääkään. Hänen olkapäänsä aristi, samoin myös rintakehää. Kun hän vilkaisi paitansa sisään, hän saattoi nähdä valtavan mustelman, joka oli jo parantumassa, mutta näytti silti pahalta. Paikoittain rintakehässä oli ihoakin rikki.
Keon mietti kuinka paljon hän löytäisi samankaltaisia vammoja itsestään kun nousisi ylös.

Kun naaras tuli takaisin Keon katseli ahnaasti tämän kantamia ruoka kasseja. Nopeasti hän kuitenkin huomasi, miten naisen iho punoitti niin kuin tämä olisi polttanut itsensä. Samassa hän tajusi, että naaras oli altistanut itsensä auringonvalolle, vaikka ei kestänytkään sitä vielä täysin. Keon mietti, oliko naaras ihan tyhmä, vai mistä moinen johtui. Kyseinen seikka antoi hänelle kuitenkin tiedon siitä, että vampyyri oli aika nuori. Eikä ainakaan syntyperäinen. Syntyperäisellä verenimijällä ”aurinkoallergia” olisi ollut jo vuosisatoja sitten taakse jäänyt ongelma.
Keon kurtisti kulmiaan, mutta antoi asian olla.

”Hei, voisitko tuoda minulle jotain juotavaa? Kurkkuni on kuiva kuin autiomaa. On ihme, jos en rupea jossain vaiheessa yskimään hiekkaa.”

Shui oli tehnyt työtä käskettyä ja mulkoillut hyvän matkan päästä vierasta urosta. Se luimisti hiukan korviaan epäilevänä uroksen kutsuessa sitä luokseen, mutta lopulta uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja Shui istui sohvan vierelle ja nuuski vieraan kättä kiinnostuneena. Se ei tiennyt mikä tämä uros oli, mutta lajitoverin tuoksu ja ihmisen tuoksu sekoittuivat koirasuden mielestä miellyttävästi toisiinsa. Niimpä Shui antautui rapsuteltavaksi.

Nanami vilkaisi olohuoneen suuntaan, nappasi jääkaapista pullon ja kiikutti sen sitten kiltisti miehelle. Hän itse istahti olohuoneen pöydälle peittäen näkymän televisiosta, ja neitokaisen silmissä kiilui eriskummallinen kiilto. "Kuule, saisinko ottaa näytteen susta?", Nanami kysyi täynnä toivoa. Hän oli jo suunnitellut, että jos mies ei lupaa antaisi, hän ottaisi sen kun tuo nukkuisi. Hänen oli aivan pakko saada näyte! Runsas sellainen, jottei se loppuisi heti alkuunsa kesken jos hän kohtaisi epäonnistumisia.

”Kiitti”, Keon murahti ottaessaan vesipullon naaraan kädestä.
Hän joi ahnaasti. Vesi tuntui aivan liian kylmältä aristavassa kurkussa, mutta hiljalleen juominen helpottui. Keon tunsi virkistyvänsä. Aivan kuin hän olisi juonut jonkinlaista taikajuomaa, joka sai hänen ruumiinsa heräämään ja paranemaan. Se ei kuitenkaan parantanut hänen vammojaan. Niihin tehosi ainoastaan aika.

Naaraan esittäessä kysymyksensä, Keon oli vähällä tukehtua ottamaansa huikkaan. ”Minkä helvetin näytteen?” hän kysyi katsoessaan naarasta silmät suurina.
Vaikka naaras olikin paikannut hänet taidokkaasti, tuskin hän sentään lääkäri oli. Vampyyrien keskuudessa harvemmin harrastettiin lääketiedettä. Ja vaikka naaras olisikin lääkäri, niin tuskin tämä olisi perehtynyt juuri ollenkaan ihmissusiin. Keon mittaili tätä katseellaan päästä jalkoihin. Naaras näytti juuri sellaiselta nörtiltä, joita hän oli kiusannut jo alakoulussa. Nyt Keon kiinnitti ensimmäistä kertaa huomiota kunnolla toisen ulkonäköön. Kun hän teki niin, hän saattoi huomata ensimmäistä kertaa naaraan päässä keikkuvan pannan, johon sudenkorvat oli kiinnitetty.
Keon hymähti ääneti hullulle ajatukselle, joka pälkähti hänen mieleensä. Ei olisi mitenkään mahdollista, että hän olisi törmännyt vampyyriin, joka olisi halunnut mieluummin olla ihmissusi. Ajatus oli kerta kaikkisen naurettava, varsinkin kun naaras oli auringon polttamista päätellen veretetty. Koska tämä vaikutti kaikin puolin lailliselta vampyyrilta, oli todennäköistä että hänet oli muutettu vapaasta tahdostaan.

”Voisit edes esittäytyä ennen kuin lauot tuollaisia kysymyksiä päin naamaa”, Keon murahti ja joi uudestaan vesipullostaan. ”Lääkäritkin esittelevät itsensä.”

"No verinäytteen tietysti!", Nanami tokaisi tuhahtaen kuin asia olisi ollut aivan päivänselvä ja miehen kysymys tyhmempi kuin hänen koskaan kuulemansa. Hän pyöräytti silmiään pienoisesti ja siirsi katseensa lopulta arvioiden takaisin. Ehkä tämä mies oli sanaut iskun päähänsä ja kyseli siksi tyhmiä. No, se kuulosti loogiselta. Tosin saattoi myös olla että ihmissusilla oli huono päättelykyky.

"Ai. Noh, minä olen Nanami. Nanami Kingston.", Neitokainen tokaisi hieman hämmentyneenä. Aivan, hän ei ollut tutun seurassa eikä myöskään kolleegan joka tietäisi hänen nimensä listasta, vaan aivan ventovieraan, ja vieläpä luonnollisen vihollisen seurassa. Olihan se tietysti kaiketi järkevää esittäytyä, mutta esittäytyivätkö luonnolliset viholliset yleensä toisilleen?
"Kukas sinä sitten olet? Ja saanko ottaa näytteen?", Nanamin huulille kaartui jälleen hymy. Hän halusi näytteen ehdottomasti.

Keonin silmät olivat pullistua päästä, kun Nanami puhui verinäytteestä. Samassa hän jo kurtisti kulmiaan. ”Minun nimeni on Keon. Keon Hughes, Yönkulkijoiden laumasta.” Hän joi taas, mutta vilkuili naarasta epäluuloisena kulmiensa alta. Aivan kuin tämä voisi koska tahansa hyökätä hänen kimppuunsa neula tanassa.

Keon yritti muuttaa asentoa hieman sohvallaan, mutta se oli kivuliasta puuhaa. Hetken äheltämisen jälkeen hän tunsi olonsa hieman mukavammaksi. Sitten hän käänsi katseensa uudelleen Nanamiin.
”Puhutaanko ensin parista pikku jutusta. Ensinnäkin, verinäyte ei olisi tällä hetkellä luotettava. Sinä tuskin viitsit vaivautua tarkastamaan minun veriryhmääni ennen kuin kytkit minut kanyyliin. Olenko oikeassa? Jos se on eri tyyppiä kuin omani, kehollani menee pari päivää käsitellä se niin, että homma toimisi kunnolla”, Keon katsoi Nanamia suoraan silmiin, selittäessään faktoja, jotka jokaisen ihmissuden oli hyvä tuntea, jos mieli selvitä hengissä. ”Senkin vuoksi paranemiseni sujuu tavallista hitaammin. Kehoni joutuu prosessoimaan muutamaa ylimääräistä asiaa. Toisekseen, tiedätkö sinä mitään ihmissusista? Puheestasi päätellen, veikkaan että et. Kolmanneksi, kuuntele tarkkaan, tämä on kaikkein tärkeintä. Mitä helvettiä sinä teet minun verelläni? Kai tiedät edes sen verran, että se on teikäläisille erittäin haitallista. Ei, nyt suoranaista myrkkyä, mutta kuitenkin.”

Nanami kuunteli silmät suurina tiedonnälkäisenä mutta närkästyi kuitenkin kun hänen älyään kyseenalaistettiin. Kaiken kuitenki, mitä Keon sanoi, hän muistaisi hetken päästä täydellisesti aivojen varastoidessa ne omaan lokeroon. "Ei, en tarkistanut. Ei, en aio myrkyttää itseäni verelläsi. Tarvitsen vain hiukan DNA:tasi muutamaan.. kokeiluun.", Nanami virnisti kuin vain hullu tiedemies voi.
"Katsos, kun minä olen aivan varma, että vampyyrit polveutuvat susista.", Nanami nyökkäsi vakavana kuin sanojensa painoksi.
"Mutta evoluutio on ajanut sudet ja vampyyrit erilleen, kehittänyt meidät niin että selviämme maailmassa paremmin, ymmärrätkö? Minä aion tuoda vampyyrit takaisin siihen mitä me olimme aikoinaan, susia. Tai ainakin enemmän niiden kaltaisia.", Nanamin silmät kiiluivat hänen puhuessa intohimoisesti elämäntyöstään, joka oli vielä aivan varhaisissa tekijöissään, sillä hän ei tuntunut pääsevän kovin pitkälle hybridien luomisessa.

Tietyt lajit vain hylkivät toisiaan. Kuten ihmissuden veri olisi hänelle itselleen haitallista, oli vampyyrin veri suurissa määrissä haitallista joillekkin eläimille, kuten esimerkiksi Shuille. Hyvin pienissä määrissä koira sitä kuitenkin oli saanut, eikä ollut valittanut koskaan joutuneensa koekaniiniksi.

Keon oli jo väittämässä vastaan kun Nanami sanoi haluavansa näytteestä hänen DNA:taan. Kuullessaan kuitenkin naaraan pähkähullun teorian siitä, että vampyyrit muka polveutuisivat susista, nuori uros purskahti raikuvaan nauruun. Hänen kylkiluunsa suorastaan natisivat ja valittivat, kun nauru kumpusi syvältä hänen sisältään. Vesi kihosi Keonin silmiin, eikä hän millään meinannut saada sitä loppumaan, vaikka tiesi että tässä tilanteessa oli parempi rauhoittua.
Jonkin ihmeellisen sattuman kautta hän oli päätynyt hullutiedemies-syndroomasta kärsivän vampyyrinaisen sohvalle kaulasta varpaisiin asti paketoituna sideharsoon. Tilanne oli kertakaikkisen koominen.

Saatuaan naurunpuuskansa rauhoittumaan, Keon pyyhkäisi naurunkyyneleet silmäkulmastaan.
”Ota pois”, hän totesi. ”Mutta kai tajuat, ettei minun verestäni ole mitään hyötyä. Me taistelemme toisiamme vastaan jo solutasolla. Meidän veremme tuhoavat toisensa. Mutta pakko myöntää, etten ole koskaan kuullut mitään yhtä hullua kuin sinun teoriasi vampyyreista ja susista.”
Keon tiesi, että ihmissusille ja vampyyreille ei ollut koskaan löydetty yhteistä kantaisää. Luultavasti, jos tieteen avulla tutkaili, sellainen saattaisi löytyä ihmisten keskuudesta, mutta ei todellakaan susista.