Silmiltä suojassa, suljettujen ovien takana. K-18

"Hän söi ennen nukkumaan menoaan, sir.", Jonathan ei kommentoinut lainkaan sitä, että joutuisi tutkimaan Rafaelin lantionseutua. Hän tekisi sen, vaikka se olisi kuinka tuskallista tahansa hänelle itselleen, sillä ei kestänyt ajatusta siitä että joku muu tekisi sen. Hän tutkisi Rafaelin joka neljäs tunti, seuraten kuinka nopeasti ja pitkälle tauti etenisi, ja raportoisi siitä tohtorille sitten. Jonathan vilkaisi neulaa ja irvisti hieman. Hän ei juurikaan pitänyt neuloista, mutta Rafaelin tervehtymisen kannalta hän vaikka hyppäisi kuoppaan joka oli täynnä neuloja. Näiden ajatusten myötä hän ajatteli, että naurettavinta koko tilanteessa oli se, että hän käyttäytyi kuin mikäkin leimaantunut idiootti. Hän tiesi ettei ollut, se ei nimittäin ollut mitenkään mahdollista. Hän vain tunsi ihastusta isäntäänsä kohtaan, siinä kaikki. Hän oli kieroutunut palvelija joka ajatteli likaisia asioita isännästään.

”Selvä. Seuraavan kerran hänelle annetaan ravintoa tasan neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua, kaksisataa millilitraa. Olen itse valvomassa ravitsemusta. Sitä aikaisemmin hänelle ei saa antaa verta, vaikka hän sitä pyytäisi. Onko ymmärretty?”
Graham laski seerumipullon pöydälle ja siirtyi takaisin sängyn viereen. Nopeilla, harjaantuneilla liikkeillä hän pisti lääkkeen Rafaelin käsivarteen ja ryhtyi sen jälkeen hävittämään neulaa.
”Voisit pukea hänet. Kevyet vaatteet, joita on helppo siirrellä tutkimusten aikana. Yksi peitto riittää, jos takassa palaa tuli. Muutoin voit lisätä tuon peiton päälle toisen, ohuemman. Häntä ei saa hautoa liian monen täkin alla”, Graham ohjeisti Jonathania. ”Jos hän pyytää verta, antakaa korvikkeeksi vaikka lämmintä keittoa. Hän saattaa oksentaa sen pihalle, mutta se saattaa helpottaa verenjanoa. Tämän taudin tyypillisimmät oireet Rafael-herralla jo on. Kuume, tuo punainen ihottuma, kyhmyt, niveloireet, väsymys. Tiedossa saattaa vielä hyvinkin olla kakomista tai jopa oksentelua, lihasoireita, kuten lihasten voimattomuutta tai pieniä pakkoliikkeitä, persoonallisuuden muutoksia, sekavuutta, päänsärkyä, polttavaa rintakipua. Konsultoikaa minua kunnon muutoksista, niin tulen tarvittaessa käymään.”
Saatuaan neulat hävitettyä ja heitettyä toiset kumihanskat roskakoriin. ”Minä en voi tehdä täällä enempää, mutta minun olisi hyvä tietää, onko herra Lupei ollut tekemisissä muiden kuin talon väen kanssa? Jos hänellä on käynyt vieraita, minun on käytävä tarkastamassa myös heidät. Sinunkin on hyvä seurata omaa oloasi. Kukaan muu ei saa muuten tulla tähän huoneeseen, jotta tartunnat voidaan ehkäistä.”

Jonathan nyökkäsi ymmärtäen. "Kyllä, sir.", Niin kivuliasta kuin se tulisikin olemaan, hänen olisi kieltäydyttävä palvelemasta herraansa jos tuo pyytäisi verta. Jonathan ei ollut koskaan aikaisemmin kieltänyt Rafaelilta mitään, mitä tuo oli pyytänyt, ja tämä ensimmäinen kerta tulisi varmasti olemaan vaikein.
"Nuoren herran äiti, madame Lupei kävi täällä aikaisemmin Romina Vallesin kanssa. Muita hän ei ole minun lisäkseni tavannut. Ilmoitan madamelle ja neidille välittömästi että olette tulossa käymään, sir.", Jonathan siirtyi välittömästi makuuhuoneessa sijaitsevan puhelimen ääreen ilmoittaakseen Rafaelin äidille, että tuolla saattaisi olla tartunta, ja pyytäisi tuota ilmoittamaan myös Romina neidille tästä mahdollisuudesta. Hän muisti kyllä tarkkaan mitkä oireet tohtori oli juuri listannut, mutta sivuutti kaiken täysin sillä hetkellä.
"Madame Lupei? Jonathan täällä, minulla on ikäviä uutisia, madam. Poikanne on sairastunut reumakuumeeseen ja on mahdollista, että se on tarttunut teihin ja neiti Rominaan. Tohtori Hallow tulee vierailemaan teidän luonanne mahdollisimman pian.", Jonathan kertoisi mahdollisimman rauhallisella äänen sävyllä, heti kun vain madam vastaisi hänelle.

”Loistavaa”, Graham totesi laukkua sulkiessaan. Hänen olisi käytävä ensi tilassa neiti Vallesin ja rouva Lupein luona. Onneksi hänellä ei ollut enää asiakkaita tälle yölle, joten hän pääsisi poikkeamaan naisten luon välittömästi täältä lähtiessään.
Ennen kuin hän poistui huoneesta, hän huikkasi Jonathanin selälle vielä; ”Rafael-herran on pysyttävä ehdottomassa vuodelevossa kunnes kaikki oireet ovat kadonneet. Teidän on pidettävä hänet vuoteessa kunnes minä annan luvan muuhun. Hyvää yön jatkoa.”

”Jonathan?” Oana oli vähintäänkin hämmästynyt poikansa palvelijan soittaessa hänelle. Ensin hänen oma palvelijansa oli hoputtanut häntä puhelimeen hengenhädässä ja nyt Jonathan tuntui puhuvan hänelle siansaksaa. ”Eiväthän vampyyrit sairastu ja Rafaelilla on tuhatvuotisen vampyyrin fysiikka. Minusta tuntuu, että sinä hermoilet aivan syyttä suotta. Anna puhelin Rafaelille. Tai oikeammin, minäpä tulen sinne niin selvitetään tämä nyt juurta jaksaen.”

"Madam, te ette nyt ymmärrä. Tohtori Hallow oli täällä juuri, hän on tulossa juuri nyt teidän luoksenne joten pysykää kotona. Lisäksi tohtori on määrännyt nuoren herran karanteeniin, madam, joten en voi laskea ketään hänen huoneeseensa. Tohtori selittää teille kyllä kaiken päästessään sinne.", Jonathan heilautti kättään tohtorille sen merkiksi että oli kuullut tuon sanat, ja kääntyi nyt katsomaan nukkuvaa Rafaelia. Hänen täytyisi pukea isäntä mahdollisimman pian, mutta Oana ei tuntunut olevan vielä valmis päästämään häntä pois puhelimesta. "Nuori herra nukkuu tällä hetkellä, haluatteko että yritän herättää hänet, madam?", Jonathan puri hampaitaan yhteen. Oana selvästi tiesi. Naisen myrkyllinen äänensävy kuulosti juuri siltä, että tuo halusi hänet mahdollisimman kauas pojastaan tällä punaisella minuutilla, eikä antaisi hänen hoitaa Rafaelia kuten hänen kuului. Hänen täytyi kuitenkin pitää itsensä rauhallisena, se oli ainoa keino.

Oana istui buduaarissaan nojatuolille silmiään pyöritellen. Vai että oikein karanteeni. Se kuulosti yksinkertaisesti uskomattomalta kun kyse oli vampyyrista. ”No, jos kelpo tohtori on jo tulossa tänne, niin voin tietysti puhua hänen kanssaan. Mutta kun minä olen puhunut hänen kanssaan, tulen tapaamaan poikaani. Jos hän todella on kipeä niin minun velvollisuuteni äitinä on hoitaa häntä.”
Kuullessaan Jonathanin ehdotuksen herättää Rafael Oana kivahti puhelimeen tyytymättömänää; ”Et tietenkään herätä, jos hän on kipeä senkin idiootti. Hänen täytyy saada levätä. Tulen sinne heti kun pääsen. Kuulemiin.”
Oana käytännössä katsoen paiskasi siron antiikkipuhelimen jäljitelmän luurin paikoilleen ja ryhtyi valmistautumaan tohtorin vierailuun.

Rafaelin oli kylmä. Hänellä ei ollut koskaan eläessään ollut näin kylmä. Hänen ruumiinsa tuntui vapisevan täysin holtittomasti. Miksi tällä oli näin kylmä? Missä hän edes oli? Rafael yritti kääntyä kyljelleen ja sikiöasentoon lämmittääkseen itseään niin edes vähän. Hänen ruumiinsa tuntui kuitenkin täydellisen voimattomalta. Raajat eivät totelleet ja kun hän sai ne liikahtamaan edes vähän, inhottava kipu valtasi ne paikoittain.
Eikä jano kadonnu mihinkään. Se korvensi ja piinasi häntä. Hän halusi tuntea edes jotain kosteaa kielensä päällä, jotta tunne helpottaisi.
Hänen täytyisi pyytää Jonathanilta juotavaa. Ei. Hänen täytyisi pyytää verta. Jonathanin täytyi antaa hänelle verta. Se parantaisi hänet ja helpottaisi hänen oloaan.
Rafael yritti kutsua palvelijaansa, mutta puhuminen oli vaikeaa. Hän sai suustaan ulos vain onnettoman kähähdyksen. Muutaman yrityksen jälkeen hän ehkä sai aikaiseksi sarjan kuivia äännähdyksiä, jotka yhdessä muodostivat toisen miehen nimen. Ehkä.

Jonathan huokaisi raskaasti laskiessaan puhelimen takaisin paikoilleen. Oana ei lainkaan ymmärtänyt tilannetta, mutta ehkäpä tohtori saisi puhuttua naiselle järkeä. Nyt hänellä oli kuitenkin tärkeämpää tekemistä, kuin miettiä ilmaantuisiko Oana paikalle viemään häneltä työnsä vai ei. Hän kääri uudelleen hihansa, suuntasi suorinta tietä Rafaelin vierelle vuoteelle, jonka vällyjen seasta hän onnistui löytämään vaatteet jotka oli aikaisemmin laskostanut vuoteelle. Hän kiskaisi vielä käsineet käteensä jotka kelpo tohtori oli jättänyt hänelle jälkeensä, ja ryhtyi pukemaan Rafaelia kevyisiin vaatteisiin. Bokserit, t-paita, villasukat. Tämän jälkeen hän peitteli heikosti liikahtelevan Rafaelin takaisin peiton alle kunnolla. Hän oli kääntymäisillään ja palaamassa toiselle puolelle vuodetta kuullessaan Rafaelin kähisevän omituisia ääniä kurkustaan, ja kääntyi takaisin isäntänsä puoleen.
"Nuori herra? Oletteko hereillä, sir?", Hellästi Jonathan laski kätensä Rafaelin otsalle, jotta toinen tietäisi hänen olevan paikalla jos ei jaksaisi avata silmiään. "Haluatteko kenties jotain, sir? Jos puhuminen on liian vaikeaa, yrittäkää sanoa se suoraan mieleeni?", Jonathan avasi mieltään niin avoimeksi kuin pystyi voidakseen ottaa vastaan heikoimmatkin viestit.

Kun Jonathanin liikuttelli jalkoja ja käsiä samalla kun puki vaatteita hänen ylleen, Rafaelia sattui. Jokainen nivel tuntui valittavan kovaan ääneen kun sitä taivutettiin. Hän voihkaisi kivun vuoksi aina kun joku niistä taipui tai raajaa muuten liikutettiin. Pukeminen tuntui kestävän ikuisesti. Paljon kauemmin kuin yleensä.
Sitten se oli viimein oihitse ja Rafael saattoi kääriytyä tuskastuneena omaan ruumiiseensa. Hän tunsi miten peitto aseteltiin huolellisesti hänen ylleen. Se ei kuitenkaan tuntunut lämmittävän ollenkaan, vaikka niin olisi voinut kuvitella. Hän oli edelleen aivan yhtä jäässä kuin ilman peittoa. Hän yritti jälleen kiinnittää Jonathanin huomion, onnistuen siinä vihdoinkin.

Palvelijan viileä käsi hänen otsallaan tuntui yllättäen hyvältä, eikä saanut häntä vapisemaan kylmästä entisestään. Se sai hänet rentoutuumaan hieman ja vapinan helpottamaan. Rafael taisteli saadakseen hivutettua toisen kätensä esiin peiton alta. Se oli hidata, mutta loppujen lopuksi hän saikin kuin saikin hivutettua sen Jonathanin käden päälle. Kämmenselkä tuntui myös viileältä. Hän painoi kättä tiukemmin vasten omaa ihoaan ja jopa puski heikosti päätään sitä vasten. Jonathanin käden iho oli sileä, pehmeä ja tuntui täydellisen virheettömältä. Hieman uteliaana Rafael tunnusteli ihoa, silmät edelleen ummessa. Hän hymyili kevyesti tunnustellessaan ihon alla kulkevia jänteitä, jotka liikahtelivat kevyesti hänen sormiensa alla.
Jano tuntui unohtuneen kokonaan. Jonathanin käsi tuntui olevan juuri se lääke, jota hän kaipasi helpottamaan oloaan.
Toinen käsi hivuttautui eteenpäin peiton alla, tarttuakseen kiinni jostain Jonathanin vyötäröstä. Hän halusi miehen lähelleen, jos se auttaitis tähän kylmyyteen.

Jonathan yllättyi kun Rafael laski kätensä hänen omansa päälle, ja oli hyvin lähellä ettei hän kiskaissut kättään refleksinomaisesti pois. Hänen kasvonsa kuitenkin sulivat hymyyn Rafaelin tunnustellessa hänen kätensä ihoa ja huomatessaan myös Rafaelin hymyilevän. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä miehen pään sisällä liikkui parhaillaan, mutta sillä ei tainnut olla juurikaan väliä. Rafael näytti rentoutuvan hänen kosketuksestaan, mikä oli kaikki jolla oli väliä.
Jonathan kuitenkin säpsähti niin, että hänen kätensä irtosi hetkeksi kokonaan Rafaelin otsalta, sillä hän oli vetänyt lantiotaan kauemmas tuntiessaan hapuilevan kosketuksen haaroillaan. Katsoessaan alemmas kohti Rafaelin toista kättä, hän ymmärsi toisen yrittäneen tarttua hänestä kiinni. Mutta miksi? Jonathanin haarat olivat syttyneet tuleen jo tuosta pienestä, hapuilevasta kosketuksesta, ja hän epäröi hetken aikaa ennenkuin uskalsi laskea kätensä takaisin Rafaelin otsalle.
"Pitäkää ystävällisesti kätenne itsellänne, sir. Jos haluatte jotain, sanokaa se minulle.", Jonathan mumisi hiljaa, tarttui vapaalla kädellään Rafaelin käteen joka oli yrittänyt tarttua hänestä kiinni ja siirsi sitä sen verran että pystyi istumaan vuoteen reunalle Rafaelin viereen. Hän ajatteli taas niitä suukkoja, voidakseen rauhoitella mieltään ja kehoaan. Se oli ollut vahingollinen kosketus, Rafael ei tulisi koskaan koskettamaan häntä sieltä vapaaehtoisesti, vain vahinko. Tätä Jonathan hoki itselleen rauhoittuakseen.

Rafael tunsi suunnatonta pettymystä, kun ei ollut onnistunut saamaan Jonathania kunnolla viereensä. Hän ei ollut kaivannut muuta kuin tuon rauhoittavan ruumiin itseään vasten, sekä miehen kädet ympärilleen, jotta kylmyys helpottaisi. Sen lisäksi, hän tunsi pettymystä, koska ei selvästikkään saanut kuivalta kurkultaan muodostettua kunnollista ja ymmärrettävää puhetta. Ainakin se oli kovin vaikeaa, eikä Jonathan näyttänyt ymmärtävän hänen kähähdyksiään. Se oli turhauttavaa. Eikä Rafaelilta löytynyt sellaista keskittymiskykyä, jota tarvittiin telepatiaan.
Hän oli täydellisessä umpikujassa.
Tietysti hän voisi yrittää jonkinlaista elekieltä.
Hyvin hitaastaasti, silmät edelleen ummessa, hän hivutti vapaan kätensä ylemmäs omalle kurkulleen ja taputti sitä haparoiden. Samalla hän taisteli raskaat luomensa auki, onnistuen siinä vain puoliksi. Hän kohdisti, luomien jättämistä raoista, katseensa Jonathaniin. Ei hän varsinaisesti uskonut, että katsekontakti auttaisi hänen ongelmaansa tai Jonathania ymmärtämään hänen tarvettaan.

Jonathan tarkkaili Rafaelin liikkeitä ja eleitä tarkasti ja kallisti hieman päätään kun toinen taputti kurkkuaan. "Onko teillä jano, sir? Haenko teille vettä?", Hän ei aikonut edes mainita sanaa veri, sillä ei kestäisi kieltää toiselta mitään vaikka olikin pakko. Jonathan nousi vuoteelta ja kipaisi baarikaapille, josta otti lasin ja kävi kylpyhuoneessa valuttamassa lasiin vettä, ennenkuin palasi Rafaelin vierelle lasin kanssa. Hän laski sen yöpöydälle hetkeksi, miettien miten parhaiten saisi juotettua isäntäänsä ilman sotkuja. Hänen ahnas, kieroutunut mielensä loihti esiin mielikuvia, joissa hän juotti Rafaelia suusta-suuhun menetelmällä, mikä sai hentoisen punan kohoamaan Jonathanin kasvoille. Ei, sellaista hän ei tekisi.
Jonathan istui takaisin vuoteen reunalle ja musiti tohtorin sanat siitä, ettei Rafaelia saisi liikuttaa enempää kuin olisi tarpeen. "Minä nostan teidän päätänne hieman, sir, jotta voitte juoda.", Jonathan sanoi rauhallisella äänellään ja varovasti hivutti toisen kätensä Rafaelin niskalle, nostaen toisen päätä ja yläselkää vain aavistuksen verran irti lakanoista. Vapaalla kädellään hän otti lasin yöpöydältä, ja toi sen isäntänsä huulille. Hän kallistaisi lasia vasta kun Rafael raottaisi huuliaan niin, että saisi valutettua nesteen huulten raosta suuhun.

Rafael yritti äännähtää kieltävästi, Jonathanin kysyessä kaipasiko hän vettä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hänen kurkustaan ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Sitä vain korvensi ja tuntui siltä, kuin hän olisi mennyt nielemään epähuomiossa jotain hyvin isoa ja piikikästä.
Jonathanin noustessa, Rafael jäi makaamaan vuoteelle täydellisen uupuneena. Hän ei jaksanut edes nostaa päätään seuratakseen palvelijansa liikkeitä tai pidellä silmiään auki enää kauempaa. Niinpä hän antoi niiden sulkeutua ja seurasi puolihuolimattomasti kuulonsa varassa Jonathanin liikehdintää huoneissa. Toisin kuin ammeessa loikoillessaan, hän ei jaksanut yhdistää ääniä asioihin, vaan seurasi niitä pikemminkin epämääräisenä sarjana kolahduksia, tömähdyksiä, sekä lorinaa.

Jossain vaiheessa hän kuitenkin aisti Jonathanin läsnäolon aivan vieressä. Rafael ei ollut juurikaan kuunnellut, mitä mies oli sanonut, joten hänelle tuli pienoisena yllätyksenä se, että hänen päätään kohotettiin. Seuraavaksi hän tunsi sileän lasin huulillaan ja sitä seurasi veden viileä kosketus. Se sai hänen huulensa aukenemaan automaattisesti ja juomaan ahnaasti. Hän olisi voinut juoda huomattavasti suurempia kulauksia, kuin huolestunut palvelija suostui hänelle antamaan. Tämän vuoksi hän nielaisi muutamia kertoja pelkkää ilmaa.
Vesi ei ollut lähelläkään sitä mitä hän oli varsinaisesti kaivannut, mutta sekin helpotti kurkun poltetta, sekä kuivuutta. Vaikka se oli kaukana verestä, Rafael tunsi virkistyvänsä, vaikka neste ei tuonutkaan voimaa hänen jäseniinsä. Kaikesta huolimatta, Rafael ei ollut koskaan saanut kielensä päälle mitään yhtä hyvää.
Lasin tyhjennyttyä, Rafael antoi ruumiinsa painua täysin Jonathanin käsien varaan nautiskellen hetken aikaa helpotuksen tunteesta. Hän nieleskeli ihan vain sen ilosta ettei se enää polttanut hänen koko sisuskuntaansa.
Viimein hän myös sai sanottua sen toisen asian, jota kaipasi palvelijaltaan, vaikka puhuminen oli edelleen vaikeaa. ”Jo... Nat... Han... Tule viereeni... Minulla... on kylmä.”

Jonathan hymyili tyhjennettyään lasin sisällön ja laski tyhjentyneen lasin takaisin yöpöydälle. Hän oli nousemaisillaan, kun Rafael alkoi puhua vaivalloisesti. Jos hänellä olisi ollut lasi vielä käsissään, hän olisi luultavasti pudottanut sen lattialle kuullessaan Rafaelin pyynnön. Hän kääntyi tuijottamaan toista kuin hullua, aivan kuin Rafael olisi pyytänyt häntä levittämään jalkansa ja tarjoilemaan tuolle takapuolensa hopea lautasella sen sijaan, että olisi yksinkertaisesti pyytänyt häntä viereensä. Jonathan ei voinut uskoa korviaan. Eikä hän myöskään uskaltanut liikkua. Jo pelkkä ajatus siitä, että hän pääsisi makaamaan Rafaelin viereen tuntui kuin toteen käyneeltä unelmalta. Häntä pelotti silti. Madam oli uhannut tulla käymään, ja nainen luultavasti repisi hänen päänsä irti omin käsin, jos näkisi hänet poikansa vierellä.
"On-onko tuo käsky, sir?", Jonathan kääntyi puolittain Rafaelia kohden, tietäen vallan hyvin että toiselle teki vaikeaa puhua, mutta silti hän ei voinut estää itseään kysymystä, vaikka vastaus oli päivän selvä. Rafael ei pakottaisi häntä mihinkään, eikä hän halunnut kieltäytyä, mutta hänen täytyi silti olla varma, että Rafael tiesi mitä puhui.

Rafaelin sumea mieli totesi ettei Jonathanin epäröinti ollut mikään yllätys. Tietenkään tuo ei halunnut hänen viereensä. He olivat miehiä ja moinen tuntuisi Jonathanista todennäköisesti ahdistavalta. Rafael tiedosti hämärästi, että jos olisi ajatellut selkeästi, hän olisi saattanut myös kieltäytyä moisesta. Vaikka kyseessä olikin vain viaton ehdotus, jolla helpotettaisiin hänen oloaan, joka ei juuri nyt ollut kovin hyvä.
Pettyneenä ja kutakuinkin toivonsa menettäneenä, Rafael yritti jälleen käpertyä itsensä ympärille, sekä peittoonsa lämmittääkseen itseään edes jollain tavalla. Hän kietoi käsivartensa ylävartalonsa ympärille ja veti polviaan lähemmäs rintakehäänsä. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut pelätä kuolevansa. Tällä hetkellä häntä tosin pelotti enemmän se, kuinka kauan tätä kestäisi.
”Jonat... Han... Kiltti...” Rafael vastasi Jonathanin kysymykseen puhtaalla anelulla. Ei hänestä ollut käskemään.

Jonathan nielaisi ja huokaisi lopulta syvään. Tietenkään Rafael ei sanoisi sen olevan käsky, mutta kun toinen aneli häntä tuolla tavalla, se olisi aivan yhtä hyvin voinut olla käsky. Jonathan ei kestänyt sitä, että hänen isäntänsä aneli.
"Kuten tahdotte, herrani.", Jonathan kuiskasi ja kiipesi vuoteelle Rafaelin yli, asettuen tuon taakse. Hän nojasi hetken kyynärpäähänsä, ennenkuin asettui peiton päälle makaamaan, vetäen Rafaelin kiinni itseensä. Jestas, tämä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt unta, mutta unessaan hän luultavasti pääsisi tätäkin pidemmälle, eikä se jäisi vain siihen, että hän makaisi Rafaelin takana peiton päällä. Siihen hänellä ei riittänyt rohkeus, että hän olisi asettunut peiton alle. Sekin vaati jo paljon itsehillintää, että hän pystyi makaamaan tässä Rafaelin takana, kun toisesta lähtevä tuoksu uhkasi huumata hänen päänsä totaalisesti.

Rafael olisi voinut huokaista puhtaasta kiitollisuudesta, kun Jonathan kiipesi hänen ylitseen ja asettui hänen taakseen. Se ei kuitenkaan ollut täysin sitä, mitä hän todella kaipasi. Jonathanin viileä käsi oli helpottanut hänen oloaan, kun se oli koskettanut paljasta ihoa. Tämä tuntui vain etäiseltä varjolta verrattuna siihen, miltä se yksittäinen kosketus oli tuntunut.
Vaivalloisesti ja hyvin hitaasti, Rafael ryhtyi kääntymään vuoteella. Hänen joka ikinen nivelensä soti tätä vastaan ja oikeasti hänen olisi tehnyt mieli valittaa kivun vuoksi, jonka liikkuminen aiheutti. Sen sijaan hän päätyi vain äännähtelemään tuskastuneena. Lopulta, pitkän yrittämisen jälkeen hän pääsi kasvot vastakkain Jonathanin kanssa. Hän painautui miestä vasten niin tiiviisti kuin se vain oli mahdollista. Sekään ei auttanut.
”Jonathan... Tämä ei auta... Tule peiton alle... Ole kiltti...” Rafael pyysi vapisten Jonathania vasten.

Jonathan hätkähti Rafaelin lähtiessä kääntymään. "Teidän ei pitäisi liikkua, sir.", Hän yritti parhaansa mukaan kieltää toista, mutta Rafael kääntyi silti, tuskasta valittaen joka sai Jonathanin irvistämään. Miksi ihmeessä Rafaelin täytyi nähdä näin paljon vaivaa vain päästäkseen kasvot vastakkain hänen kanssaan?
Vastaus sai hänet punastumaan. Hän oli vain joitain tunteja sitten sanonut Rafaelille, ettei mikään mitä tuo pyytäisi, tuntuisi hänestä epämiellyttävältä. Se, mitä Rafael kuitenkin nyt pyysi, sai hänet tuntemaan olonsa vaivautuneeksi. Se ei ollut epämiellyttävää vähäisimmässäkään määrin, ja siinähän se ongelma olikin. Hän oli haaveillut tästä niin monta vuotta, että se teki tästä vaarallista. Hän ei kuitenkaan voinut kieltäytyä, ei kun Rafael aneli sitä häneltä. Vapisevalla kädellä hän tarttui kiinni peitosta ja ryhtyi hivuttamaan sitä pois altaan, ja asettuen sitten lopulta peiton alle yhdessä Rafaelin kanssa. Hänen sydämensä olisi varmasti pyrkinyt ulos rinnasta tällä hetkellä, jos se olisi lyönyt. Varovasti hän laski kätensä Rafaeli kyljelle, antaen toiselle mahdollisuuden joko perääntyä tai painautua tiukemmin häneen kiinni.
"Parempi, sir?"

Rafael sihahti kevyesti kylmän ilan pyrkiessä peiton alle kun Jonathan raotti sitä. Se meni kuitenkin nopeasti ohitse ja hän sai palvelijansa viereensä. Eikä hän voinut mitään sille, että saadesaan viileän, vaikkakin vaatteiden peittämän, vartalon itseään vasten, hänen huulilta karkasi tyytyväinen huokaisi. Hänellä täytyi olla kova kuume, kun tällainen helpotti hänen oloaan. Jos sairastainen olisi aina tällaista, hän ei halunnut olla enää koskaan kipeänä ja selvitä tästäkin mahdollisimman nopeasti. Hän oli jo nyt kyllästynyt tähän tärinään ja voimattomuuteen, vaikka Jonathanin läheisyys hänen oloaan helpottikin.
Tuntiessaan miehen käden kyljellään, Rafael painautui entistä tiiviimmin tuohon kiinni. Hän kietoi jalkansa tuon jalkojen lomaan ja painautui tuon rintakehää vasten. Päänsä hän piti tyynyllä, helpotaakseen otsansa kuumotusta Jonathanin kaulaa vasten.
”Kyllä”, hän kuiskasi vastaukseksi miehen kysymykselle. ”Kiitos.”
Tärinä alkoi hiljalleen helpottamaan ja Rafael tunsi lihaksiensa rentoutuvan yksi kerrallaan. Hänen mielensä alkoi sumentua jälleen. Uni otti valtaa hänen mielestään. Hän antoi itsensä lipua hiljalleen uneen, nauttien Jonathanista lähtevästä miellyttävästä, miedosta ja tietyllä tapaa puhtaasta tuoksusta. Se tuntui rauhoittavalta ja turvalliselta, eli juuri siltä, mitä hän kaipasi kaikkein eniten tässä tilanteessa.

Kuinkakohan pitkään hän kestäisi tässä? Kuinka pitkään hän selviäisi, ennenkuin hänen itsehillintänsä pettäisi? Rafael oli niin kiinni hänessä kuin se oli mahdollista, ja Jonathan joutui vetämään lantiotaan hieman kauemmas toisesta, ettei se vahingossakaan koskettaisi hänen isäntäänsä. Hän ei uskonut, että saisi kehoaan enään hallintaan, ja tiesi, että jos hänen kehonsa nyt innostuisi, se tulisi pysymään siinä tilassa kivuliaasti aina siihen asti kunnes hän helpottaisi oloaan. Tämä oli pahin mahdollinen tilanne. Jonathan yritti tuijottaa seinää Rafaelin takana, pitääkseen ajatuksensa poissa siitä, että hänen rakas isäntänsä makasi aivan kiinni hänessä, kuin houkutellakseen häntä tekemään jotain sopimatonta.

Rafael nukahti uudelleen ja auttamatta Jonathanin viereen. Päivän mittaan hänen kuumeensa ainoastaan nousi, jonka vuoksi mies tärisi yhä enemmän. Punaiset läiskät levisivät hiljalleen ylävartalolta kaulaan asti, muutaman ilmestyessä myös kasvojen reuna-alueille. Taudin eteneminen ja kuume, saivat hänet myös näkemään levottomia unia. Ne puolestaan saivat Rafaelin liikehtimään ja valittamaan tuskastuneena.

Matala, syvältä kumpuava, valittava vaikerrus pääsi ilmoille Rafaelin huulilta. Hänen ruumiinsa käytännössä katsoen heittäytyi selälleen vuoteelle ja hänen kasvoillaan oli tuskainen ilme. Hän kauhoi lakanoita ja peittoa nyrkkeihinsä, kamppaillessaan epämiellyttäviä unikuvia vastaan ja valitti. Rafaelin kavot olivat vääntyneet irveeseen, joka kertoi siitä ettei hän todellakaan pitänyt näkemästään, mitä se sitten ikinä olikin.
Miehen käsi lennähti paidan kaulukselle repimään ja nyhtämään kangasta, kuin se olisi kuristanut.

Jonathan piti orjallisesti huolta kellosta, ja livahti pois nukkuvan Rafaelin viereltä kun neljä tuntia oli kulunut. Varovasti hän tarkisti tarkasti tohtorin ohjeiden mukaan, minne asti läiskät ja kyhmyt levisivät, sekä tarkisti nivelten turvotuksen. Hän soitti tohtorille kertoakseen taudin kulusta yksityiskohtaisesti aina tarkistuksensa jälkeen. Näiden toimien jälkeen hän palasi Rafaelin vierelle.
Jossain vaiheessa Jonathan havahtui siihen, että Rafael valitti kovaan ääneen ja heittelehti hänen vierellään. Hän ei ollut nukkunut, ainoastaan vajonnut omiin ajatuksiinsa. Pikainen vilkaisu taskukelloon vahvisti, ettei hänen edellisestä puhelustaan tohtorille ollut kulunut kuin kaksi tuntia. Tuskaisa ilme Rafaelin kasvoilla sai Jonathanin kuitenkin kohottautumaan istumaan.
"Sir? Sir!", Hän tarttui hellästi ranteesta kiinni, joka nyki t-paidan kaulusta alemmas, ja irroitti hellästi sen otteen, pidellen Rafaelia nyt kädestä kiinni. "Sir, herätkää. Se on vain unta.", Hän silitti isäntänsä poskea, yrittäen herätellä ja rauhoitella tuota. Kunhan Rafael rauhoittuisi, hän nousisi soittamaan tohtorille tästä.

Jonathanin tarttuessa kiinni hänen ranteeseensa, Rafael kavahti kuin häntä olisi lyöty. Hän painui patjaa vasten kuin olisi yrittänyt perääntyä siitä huolimatta, että makasi selällään sängyssä. Huulten välistä karkasi pitkä sähähdys, aivan kuin hän olisi oikeasti tuntenut kovaa, yllättävää kipua, kuin Jonathanin ote hänen ranteestaan olisi pottanut.
Samassa tilanne kuitenkin muuttui. Seuraavassa hetkessä Rafael riuhtaisi kätensä Jonathanin otteesta ja lähti liikkumaan nopesti. Ensin hän oli selällään vuoteella ja seuraavassa hetkessä hän kellisti Jonathania alleen. Rafael pyrki istumaan hajareisin toisen miehen lantion päälle ja lukitsemaan kädet omaansa tuon pään päälle. Hänen silmänsä olivat auki, mutta ne olivat tummat ja utuiset. Eivät samalla tavalla kirkkaat ja tarkkaavaiset kuin miehen ollessa hereillä ja täysin mukana ympäröivän maailman tapahtumista.

Jonathan ei koskaan päässyt nousemaan ja soittamaan. Kaikki kävi aivan liian äkkiä. Hän oli aikeissa vetää kättään irti Rafaelista tuon reagoidessa hänen kosketukseensa niin voimakkaasti. Jonathan epäili, että reumakuume oli asettunut nyt myös ranteiden niveliin ja aiheutti voimakasta kipua kosketuksessa. Epäillys unohtui kuitenkin hyvin äkkiä, kun Rafael jo riuhtaisikin kätensä irti hänestä, ja seuraavaksi hän huomasikin olevansa selällään vuoteella, Rafael hänen yllään. Jonathan yritti liikkua, mutta tajusi että hänen kätensä olivat lukittuina Rafaelin käden alle. Pelko kouraisi Jonathania tässä vaiheessa. Mitä täällä tapahtui?
"Sir? Onko..onko kaikki hyvin?", Jonathanin ääni oli vain heikko kuiskaus, hän ei ollut koskaan nähnyt Rafaelin silmiä tuollaisina, eikä mies muutenkaan olisi koskaan kellistänyt häntä alleen. Asetelma oli eroottinen tilanteesta huolimatta, mutta unelmissaan Jonathan oli se, joka kellisti Rafaelin alleen.

Rafael oli hetken aikaa täysin paikoillaan, lähes kivettyneenä, kuin ei aikoisi liikkua mihinkään. Hän ei horjunut tai edes välittänyt Jonathanin rimpuilusta, vaan tuijotti tuota kuollein silmin. Rafael ei ollut tässä maailmassa. Hän oli edelleen kuumehoureisten uniensa riivaamaa. Hänen ihonsa tuntui kuumeen vuoksi hohkavan lämpöä. Pitkät, mustat hiukset olivat sekaisin ja takussa kylvyn, sekä pitkän makaamisen jälkeen.
Hän painoi tuota tiukemmin patjaa vasten käsistä, sekä istumalla yhä tukevammin tuon lantion päällä. Pidellen edelleen kiinni palvelijastaan, Rafael kumartui yhä lähemmäs tuon yllä. Niin lähelle, että saattoi painaa kuumat huulensa Jonathanin kaulan ohuelle iholle, aivan kaulasuonen päälle. Samalla hän veti syvään henkeä nenän kautta, imeäseen toisen miehen mietoa, miellyttävää tuoksua itseensä.
”Sinä... Tuoksut hyvälle”, Rafael kuiskasi käheällä, mutta sävyttömällä äänellä, kasvot edelleen kiinni Jonathanin iholla. Huulet liikkuivat kaulaa vasten ja palvelija saattoi sekä kuulla, että tuntea isäntänsä puheen.
Rafaelin pää liikkui alemas solisluiden keskiosan tietämille, kohdalle, jossa kaulajänteet myös yhdistyivät. Kieli työntyi esiin huulien välistä ja hän lähti kuljettamaan sitä vahvalla nuolaisulla jännettä pitkin ylöspäin, koko matkan.

Jonathan värähti ja huokaisi tahtomattaan nautinnollisesti tuntiessaan Rafaelin huulet kaulallaan. Hän yritti heikosti kiemurrella irti toisen otteesta, sillä vaikka hän olikin haaveillut tästä, hieman eri tavalla tosin, hän ei voisi antaa itselleen anteeksi jos käyttäisi hyväkseen Rafaelin tämän hetkistä tilaa.
"Sir, minä..pyydän, älkää tehkö tätä..", Jonathan vastalause oli vain heikko anomus hänen tuntiessaan kuinka huulet liikkuivat alemmas hänen kaulallaan, eikä kyennyt pidättelemään voihkausta joka pyrki esiin syvältä hänen kurkustaan kun Rafael nuolaisi hänen kaulaansa. Jokainen solu hänen kehostaan soti kuitenkin hänen sanojaan vastaan, hänen kehonsa huusi ja vaati saada enemmän. Mieli rupesi väkisin loihtimaan mielikuvia siitä, miltä Rafael tuntuisikaan puristuessaan hänen vartensa ympärille. Asetelma oli melkolailla kuitenkin oikea; Rafael hajareisin hänen sylissään. Jonathan tunsi kuumotusta kasvoillaan, epätoivoa rinnassaan ja pakotusta haaroissaan. Hänen tunteensa olivat täysin ristiriidassa järjen kanssa.