Silmiltä suojassa, suljettujen ovien takana. K-18

Rafael tiukensi otettaan Jonathanin ranteista tuntiessaan tuon kiemurtelevan hänen otettaan vastaan.
”Ei”, hän murahti selittämättä kuitenkaan mitä sillä tarkoitti. Sen sijaan mies jatkoi sitä mitä oli ollutkin tekemässä Jonathanin iholla. Hän nuoli tiensä ylöspäin, myös kaulan toisella puolella ja päätti sen kevyeen näykkäisyyn aivan tuon korvan alapuolella. Eikä hän lopettanut siihen, vaan nosti vapaan kätensä ylös, painaen kyntensä herkkään ihoon.
Siihen nähden, miten pihalla Rafael tilanteesta oli, hän jatkoi hyvin määrätietoisen oloisena. Raapien kaulaa kevyesti kaulaa, toisella puoella hän jatkoi pienillä näykkäyksillä. Samalla hän muutti hieman lantionsa asentoa Jonathanin päällä, jolloin palvelijalle kävi viimeistään selväksi isännän käyvän kuumana muutoinkin kuin sairauden vuoksi. Valmis erektio puski vasten löysien housujen kangasta ja hankautui nyt Jonathania vasten tuon alavatsan ja lantion rajalla.

Jonathan puri huultaan tukahduttaakseen ääntelynsä. Hän pelkäsi sitä, mihin tilanne oli menossa. Minkä verran Rafael tulisi muistamaan tästä herättyään? Jos Rafael muistaisi kaiken, tämä jos mikä olisi se viimeinen naula heidän ystävyytensä arkkuun. "Sir, kiltti.", Jonathan ei uskaltanut käyttää voimaa siihen, että heittäisi Rafaelin päältään, sillä pelkäsi satuttavansa tuota liikaa. Toisaalta nyt hänen pitäisi puntaroida, kumpi olisi pienempi paha; hetkellinen fyysinen kipu vai pitkäkestoinen henkinen kipu.
Tuntiessaan erektion hankaavan itseään vasten, Jonathan vaikersi ja puski vaistomaisesti omaa lantiotaan ylemmäs. Ei perhana, tämä ei tuntunut nyt onnistuvan yhtään. Haaveissaan hän oli se joka sai Rafaelin kiemurtelemaan, eikä toisinpäin. Hän oli vanhempi, vaikkakin vain vähän, joten eikö hänen kuuluisi olla se, joka oli päällä? "Jos te ette lopeta, sir, minun täytyy työntää teidä pois väkisin..", Jonathan aneli vielä viimeisen kerran.

”Ei.” Jälleen mies vain murisi vastaukseksi, ilman minkäänlaista selitystä.
Rafael painautui entistä tiiviimmin Jonathania vasten, kunnes heidän ruumiinsa koskettivat toisiaan joka sentiltä. Näin miehen lantio painui entistä täysivaltaisemmin toisen lantiota vasten ja Jonathan saattoi tuntea isäntänsä erektion koko matkalta. Samalla hän jatkoi itsensä hieromista toista vasten.
”Haluan sinua”, Rafael mumisi Jonathanin kaulaa vasten. Äänestä oli tosin kadonnut se voma, joka siinä oli ollut vain hetkeä aikaisemmin. Se kuulosti uupuneemmalta ja hiljaisemmalta.
Vain muutamaa sekuntia myöhemmin, Rafaelin ruumis valahti veltoksi. Hänen kehonsa lihakset rentoutuivat kaikki kuin salaman iskusta ja hän käytännössä katsoen rojahti Jonathanin päälle. Mies oli vaipunut uudelleen rauhalliseen uneen ja hänen ruumiinsa vapisi jälleen kovasta kuumeesta.

Jonathan valmisteli itseään henkisesti tulevaan kivuntuottamukseen, joka soti kaikkea sitä vastaan jota hänelle oli lapsesta asti opetettu. Hän oli pelkkä palvelija, jonka ainoana tehtävänä oli varmistaa että isännällä tai emännällä oli kaikki mitä nuo saattoivat tarvita, ja palvella noita jokaisena sekunttina jos niin tarvittiin. Satuttaminen ei kuulunut näihin, noh ellei se sitten ollut käsky. Jonathan ei kuitenkaan ennättänyt, sillä mumistuaan ne sanat joita hän oli odottanut vuosikymmenet kuulevansa, Rafael rojahti voimattomana hänen ylleen uudelleen unessa. Jonathan saattoi huokaista helpotuksesta, ja keräiltyään itseään hetken aikaa hän hivuttautui pois Rafaelin alta, varovasti siirsi tuon takaisin niin että pää lepäsi tyynyllä, ja peitteli. Tämän jälkeen hän nousi voidakseen raportoida, ehkei niin yksityiskohtaisesti, tohtorille viimeisimmistä tapahtumista.

Rafael ynähti kevyesti Jonathanin siirtäessä häntä, mutta käpertyi kuitenkin paikalle, johon hänet jätettiin, silmät visusti kiinni. Mies näytti hieman pieneltä lapselta kietoutuessaan itsensä ymärille, kädet pään alla ja polvet rintaa vasten nostettuina.

Tohtori Graham oli juuri valmistautumassa uuteen yöhön, kun yksi hänen uskollisista palvelijoistaan tuli ilmoittamaan Rafael Lupein palvelijan soittavan. Hän päätyi vilkaisemaan kummissaan kelloaan, sillä vielä ei ollut kulunut läheskään neljää tuntia edellisestä raportista. Ei sen hermoheikon palvelijan olisi tarvinnut soittaa joka kerta, mutta Graham ei ollut lopultakaan sanonut mitään tajuttuaan tuon tekevän juuri niin. Hän oli enemmänkin kaivannut raportointia nuoriherra Lupein tilan muutoksista. Mutta nyt kun oli kulunut vain pari tuntia, hän uskoi jotain oleellista tapahtuneen.
”Tuokaahan puhelin sitten minulle, niin kuuntelen mitä miehellä on kerrottavanaan”, Graham sanoi laskiessaan kahvikuppinsa pöydälle. Palvelija kiikutti puhelimen hänelle salamavauhtia ja hänen tarvitsi vain ojentaa hieman kättään saadakseen sen itselleen. ”Hyvää iltaa Jonathan. Miten herra Lupei voi?”

"Iltaa, tohtori Hallow. Tiedän toki ettei edellisestä raportistani ole kulunut neljää tuntia, mutta koin oleelliseksi ilmoittaa, että läiskät ovat levinneet kasvoihin asti. Lisäksi nuori herra vaikuttaa tavallista kuumeellisemmalta, hän houraili ja yritti vastoin parempaa ohjeistustani.", Jonathan pysyi koko ajan puhuessaan vain välttämättömissä faktoissa. Hänen ei tosiaankaan tarvitsisi kertoa tohtorille, että hänen isäntänsä oli lähestulkoon yrittänyt päästä hänen housuihinsa kuumehouruissaan. Hän halusi palavasti kysyä tohtorin mielipidettä siitä, muistaisiko Rafael tästä mitään, mutta hän odottaisi oikeaa aikaa sen kysymiselle. Hän ei halunnut vihjata mitään siihen suntaan, että jotain sopimatonta olisi tapahtunut.

”Sinun olisi hyvä ottaa rennommin Jonathan. Ei isäntäsi ole kuolemassa tähän, vaikka onkin varmasti huonokuntoinen”; Graham sanoi ensi töikseen. Samalla hän vaihtoi puhelimen toiselle korvalleen ja tarttui uudelleen kahvikuppiinsa. ”Hourailu kuuluu asiaan, samoin kova kuume. Ihottuman pitäisi lähteä hellittämään pian, kuten koko muunkin taudin.”
Tohtori siemaisi mustaa kahviaan, katsellen samalla ulos pienen ruokasalinsa ikkunasta. Samalla hän kävi päässään läpi päivänsä aikataulua ja mietti ehtisikö piipahtaa Lupein kartanossa antamassa herralle jotain, jolla saisi rauhoiteltua palvelijaa.
”Haluatko, että tulen antamaan jotain, joka saattaisi alentaa herran kuumetta?” Graham kysyi, yrittäen hahmottaa hieman taudin etenemistä. ”Onko hänellä ollut persoonallisuudenmuutoksia jo?”

"Pahoittelen hermostuneisuuttani, sir.", Jonathan sanoi kuivasti. Tuntui siltä, että hänen piti pyydellä anteeksi sitä että välitti yhä useammin näinä päivinä. Mikä siinä oli niin väärää, että hän oikeasti välitti isännästään, eikä kohdellut tuota vain yhtenä pahaisena työnantajana, jollaisen voisi hankkia nopeasti uudelleen? Hän halusi pitää huolta Rafaelista parhaan kykynsä mukaan niin kauan kuin tuo antoi hänen sen tehdä. "Jos teillä on kovasti kiireitä, teidän ei tarvitse tulla, sir. Nuori herra rauhoittui pienen kohtauksensa jälkeen ja nukkuu taas rauhallisesti. Hänellä oli hourailun aikana persoonallisuudenmuutoksia nähtävissä, sir.", Jonathan hieraisi nenänvarttaan aivan kuin hänellä olisi ollut alkava päänsärky. Hän ei pitänyt tästä raportoimisesta yhtään sen enempää kuin tohtorikaan. "Sallinette minun kysyä, muistaako nuori herra tästä mitään jälkeen päin, sir?"

Graham pyöräytti silmiään Jonathanin anteeksipyynnölle. Hänen korviinsa nimittäin kuulosti siltä ettei mies ollut todellisuudessa pahoillaan.
”Voit helpottaa isäntäsi oloa itsekkin, laittamalla esimerkiksi viileän kääreen hänen otsalleen”, tohtori neuvoi, laskiessaan nyt tyhjän kupin alas ja nousessaan ylös tuolistaan. Hän jätti ilta-ateriansa astiat pöydälle, josta hänen oma palvelijansa tulisi ne lopulta noutamaan. ”Persoonallisuuden muutokset tulevat mitä suuremmalla todennäköisyydella jatkumaan vielä jonkin aikaa. Nyt puhumme kuitenkin vain vuorokausista, eikä tästä jää herralle mitään pysyvää vaivaa. Se, että muistaako hän tapahtumia, on täydellisen epävarmaa. Voi olla, että hän muistaa kaiken tai vain jotain pieniä yksityiskohtia tai tästä ei jää hänelle minkäänlaista muistikuvaa. Mutta teitä varmaan lohduttaa tieto siitä, että kunhan tauti helpottaa otteensa, herranne palautuu täysin normaaliksi. Nyt minun on kuitenkin lopetettava tältä erää Jonathan. Minun on aloitettava työni tältä yöltä. Jatkakaa seurantaa, mutta raportoikaa vasta, kun herra Lupein voinnissa on merkittäviä muutoksia huonompaan.”

Rafael tunsi päänsä edelleen sumeaksi, kun todellisuus alkoi puskemaan jälleen unen lävitse. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä kauanko oli nukkunut. Hänen olonsa tuntui edelleen heikolta ja kylmältä, pää tyhjältä ja hitaalta.
Rafael avasi varovaisesti silmänsä. Huone oli hämärä ja siitä huolimatta valo tuntui käyvän hänen silmiinsä. Hänen oli pakko sulkea ne uudestaan ja avata huomattavasti aiempaa varovaisemmin. Hän oli selvästikkin omassa vuoteessaan. Jonathan taisi olla samassa huoneessa, sillä hän kuuli tuon puhuvan. Rafael hymyili. Tietysti Jonathan oli hänen luonaan. Minne tuo lähtisi hänen luotaan.
Rafael kääntyi hitaasti selälleen ja yritti kohottaa itseään pytympään asentoon, mutta turhaan. Hän tunsi olonsa liian heikoksi. Ja nälkäiseksi. ”Jonathan.”

"Hyvä on, palaan asiaan ensi kerralla vasta jos merkittäviä muutoksia ilmaantuu. Hyvää yön jatkoa, sir.", Nämäkin sanat lausuttiin melko kuivasti, ja ennenkuin hän ehti odottaa vastausta, hän kuuli Rafaelin kutsuvan nimeään, joka sai hänet suorastaan lyömään puhelimen paikoilleen ja kääntymään isäntänsä puoleen. Tohtorilla ei ollut mitään muuta merkitystä, kuin se että tuo parantaisi Rafaelin, tai kertoisi hänelle miten se tehdään. Hän oli ainoastaan kohtelias edes keskustellessaan tuon kanssa asiallisesti.
"Sir? Kuinka voitte?", Jonathan tunsi kumman dejá vun tunteen lausuessaan sanansa ja astellessaan vuoteen vierelle Rafaelin lähelle. Hän saattoi vain toivoa, että ainoa joka muistaisi nämä epämiellyttävät tapahtumat olisi hän itse. Hän tiesi Rafaelin kärsivän tunnon tuskista, jos tuo muistaisi. Muussa tapauksessa hän vakuuttaisi kaiken olleen kuumehouruista unta. Hän ei koskaan myöntäisi mitään, mikä voisi satuttaa hänen herraansa millään tavalla.

Jonathanin astellessa Rafaelin näkökenttään, hän hymyili. Hän saattoi aina luottaa palvelijaansa.
”Kehnosti. Taidan sittenkin olla enemmän kuin vain väsynyt”, Rafael sanoi ja yritti hymyillä huvittuneena. Hänen olonsa ei ollut kuitenkaan kaikkein hedelmäisin pohja hymyilemiselle. Hän yritti jälleen nousta pystympään asentoon, sillä ei halunnut puhua Jonathanin kanssa selällään maaten. Mikä johtui täysin siitä, että käytöstavat olivat juurrutettu hänen selkäranaansa. Hänen koko kehonsa vapisi ponnistuksen vuoksi, joka päätyi siihen, että hän oli edelleen vaakatasossa. ”Voisitko mitenkään auttaa minut hieman pystympään asentoon? Tunnen itseni keitetyksi spagetiksi.”

Jonathan hymyili huojentuneena nähdessän Rafaelin hymyilevän ja puhuvan normaalisti. Tuo ei vaikuttanut muistavan lainkaan aikaisempaa episodiaan. "Tohtori Hallow sanoi ettei teidän pitäisi liikkua enempää kuin on aivan pakko, sir.", Jonathan kuitenkin kiersi Rafaelin vierelle ja auttoi mahdollisimman hellästi ja varovaisesti tuon istuvampaan asentoon. Hän pelkäsi alati edellisen episodin toistuvan, pelkäsi satuttavansa isäntäänsä. Silti, hänen liikkeissään ja eleissään ei ollut merkkiäkään siitä, että hän olisi epäröinyt. Hän käyttäytyi kuten aina tähänkin asti. Se oli hänen erikoisuutensa, käyttäytyä normaalisti melkein missä tahansa tilanteessa. Poikkeuksia tietysti oli, kuten se pieni ikävä välikohtaus kirjastossa. "Tahdotteko jotain, sir? Vettä, kenties."

Rafael irvisti Jonathanin auttaessa häntä pystyyn. Hänen joka ikistä jäsentään ja lihastaan kolotti ja vihloi. Miten vampyyri saattoikin ajautua tähän kuntoon, varsinkin näin yllättäen. Hän olisi ymmärtänyt tämän, jos olisi juonut kuollutta verta tai kalmojuuri-villiruusu uutetta.
”Koska olet mitä ilmeisemmin pyytänyt kelpo tohtorin tarkastamaan minut, vaikka taisin kieltää sinua aiemmin, niin voisit kertoa minulle nyt mikä minua oikein vaivaa”, Rafael sanoi nojautuessaan tyynyjen ja sängynpäätynsä varaan. Hän ei voinut mitään helpotuksen huokaukselle, joka pakeni huulten välistä, kun hänen ei tarvinnut enää kannatella oman ruumiinsa painoa.
Ei hän ollut vihainen Jonathanille kun tuo oli soittanut heidän perhelääkärilleen. Todennäköisesti kaikki muutkin olisivat tehneet samoin vastaavanlaisessa tilanteessa. Ja jos hän olisi ollut tolkuissaan aiemmin, hän olisi varmasti itsekkin pyytänyt sitä.
”Siitä ei taida olla kovinkaan kauaa kun ravitsin itseäni viimeksi, mutta voisin tappaa saadakseni verta”, Rafael sanoi päätyessään samalla lepuuttamaan silmiään. Niiden ylhäällä pitäminen oli raskasta.

"Pyydän anteeksi että kävin käskyjänne vastaan, sir. Minulla ei ollut vaihtoehtoa tilanne huonontuessa. Tohtori Hallow totesi teillä olevan reumakuume, joka on ihmisten tauti, mutta mutatoitunut niin että se pystyy iskemään vampyyreihinkin. Sen pitäisi mennä ohi itsestään, sir.", Jonathan selitti kuivan asiallisesti. Hän inhosi koko tilannetta jossa hänen oli täytynyt käydä isäntänsä käskyjä vastaan, ja hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi palvelijaksi. Jonathan kuitenkin varmisti, että Rafael oli peiteltynä tiukasti ja lämpimästi vuoteeseensa, ennenkuin nojautui asiallisen matkan päähän tuosta.
"Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, mutta tohtori Hallow sanoi, etten saa ravita teitä ilman hänen suostumustaan, sir.", Jonathan kumarsi syvään pyytäessään anteeksi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joutui kieltäytymään tekemästä jotain, mitä hänen isäntänsä käski.

Rafael raotti toista luomeaan kuullessaan Jonathanin äänensävyn. Tuo ei selvästikkään ollut kutsunut lääkäriä paikalle mielellään ja antoi sen myös kuulua. ”Jonathan. Toimit täydellisen oikein kutsuessasi tohtori Hallowin paikalle. Vaikka olinkin sen aiemmin kieltänyt. En ole vihainen sinulle. Ennemminkin kiitollinen.”
Jonathan käyttäytyi Rafaelin silmissä hieman oudosti. Aivan kuin jotain olisi tapahtunut. Tosin, se saattoi olla vain hänen sumeiden, kuumeen kypsyttämien aivojensa kuvitelmaa. Olihan Jonathan ollut jo pitkän aikaa yhtä jäykkä ja käyttäytynyt liioitellun soveliaasti. Tällaiset tilanteet saivat Rafaelin palaamaan mielessään niihin huolettomiin nuoruuden vuosiin, jolloin he olivat saattaneet istua vierekkäin hänen sängyllään ja vain puhua.

Kuullessaan tohtorin kiellon veren juomisesta, Rafaelin silmät rävähtivät auki. Hän ei ollut koskaan kuullut tapauksesta, jossa vampyyria olisi kielletty ravitsemaan itseään. Veri oli yleensä vastaust vampyyreiden jokaiseen vaivaan. Aluksi hän oli varma, että oli kuullut väärin Jonathanin sanat. Mies ei kuitenkaan rientänyt ulos huoneesta hakemaan hänelle verta, joten hänen oli täytynyt kuulla aivan oikein.
”Miksi? Tai siis... Mitä pahaa sitä voisi seurata?” Rafaelin oli pakko kysyä. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa. ”Vampyyrit juovat verta. Me emmme elä muutoin.”

Jonathan ei nostanut päätään. Hän ei voinut katsoa isäntäänsä silmiin juuri tällä hetkellä. "Olen pahoillani, sir. Tohtori Hallowin mukaan liiallinen veren juominen saattaa korkeintaan tehdä hallaa kehollenne ja pitkittää tautia, sekä tehdä siitä ärhäkämmän, sir.", Jonathanin äänensävystä kuulsi, että hän olisi juossut enemmän kuin mielellään hakemaan isännälleen verta, tai tarjonnut kaulaansa tuolle ensihätään. Hän ei kuitenkaan voinut, jos isännän terveys oli tästä yhdestä ainokaisesta kiellosta kiinni, hänen täytyi kärsiä tunnotuskat, kun etiikka soti järkeä vastaan.
"Teidän täytyy kestää vielä kaksikymmentä kahdeksan tuntia, sir. Olen pahoillani, sir.", Jonathan oli orjallisen tarkka kellonajoista, jos hänelle sellaiset asetettiin.

Rafael huokaisi ja pyöräytti silmänsä kohti kattoa. Tähän asti hän ei ollut lainkaan pitänyt tästä sairastamisesta. Häneltä kiellettiin se ainoa asia, jonka hän uskoi tekevän olon paremmaksi. Lisäksi Jonathanin aiempien sanojen mukaan hän ei saisi myöskään liikkua. Rafael inhosi toimettomana ja paikoillaan oloa. Hän olisi halunnut kovasti tehdä jotain hyödyllistä tilanteestaan huolimatta. Hänen päänsä oli tosin edelleen sumea ja hereillä pysyminen vaati todellista kamppailua.
Sairastaminen ei todellakaan ollut hänen heiniään.
”Muistutathan minua, että kun selviän tästä, en tee tätä koskaan enää uudestaan”, Rafael totesi kuivasti.
Nyt kun hän tiesi ettei saisi kaipaamaansa ravintoa, hänen kurkkuaan kuivasi ja poltti entistä voimakkaammin, eikä hän päässyt ajatuksen ylitse. Hänen kurkkutorvensa tuntui käytännössä katsoen kuristuvan kokoon janon vuoski. Käsi kohosi paidankaulukselle nykimään paidan kaula-aukkoa, aivan kuin hän olisi yrittänyt saada hengen kulkemaan paremmin. Todelisuudessa se oli pelkkä reaktio tuntemalleen ahdistukselle. ”Voisitko tuoda minulle jotain, jolla voisin edes hämätä elimistöäni. Tämä jano vääntää sisuskalujani.”

"Kuten tahdotte, sir.", Jonathan totesi vakavissaan siitä että musituttaisi Rafaelia siitä, ettei tuo enää sairastelisi. Hän ei pitänyt tilanteesta yhtään sen enempää kuin Rafaelkaan, joten tuntui todelliselta tuskalta olla tässä ja nyt, kieltämässä hänen isäntäänsä, katsomassa kuin tuo kärsi nälästä eikä voinut saada siihen helpotusta.
"Tietysti, sir.", Jonathan nosti vihdoin ja viimein päänsä ja kiirehti baarikaapille josta otti jälleen uuden lasin, jonka hän täytti kylpyhuoneessa kylmällä vedellä. Se oli tuntunut auttavan viimeksi, joten miksei se nytkin auttaisi. Hän kantoi lasin isännälleen mitä pikimiten ja tarjosi lasia tälle. "Pystyttekö kannattelemaan lasia itse, vai autanko minä, sir?", Jonathan ei luopuisi lasista ennenkuin olisi täysin varma että Rafael pystyisi pitelemään sitä omin voimin jos tuo haluaisi yrittää. Muussa tapauksessa hän nostaisi lasin tuon huulille, ja valuttaisi kylmää nestettä hitaasti, kunnes Rafael olisi jälleen tyytyväinen.

Rafael seurasi Jonathanin kiiruhtamista kylpyhuoneeseen laiskasti, puoliavoimien luomiensa lomasta. Palvelija vaikutti edelleen jäykältä ja jopa Jonathanista puhuttaessa, liian asialliselta. Tuo ei tosin tainnut pitää tilanteesta yhtään sen enempää kuin hänkään.

Jonathanilla ei mennyt kauaa palata takaisin täyden vesilasillisen kanssa. Vesi tuntui tosin täydelliseltä vitsiltä verrattuna vereen, mikä sai Rafaelin irvistämään hieman itsekseen. Taisi tosin olla parempi totella kelpo tohtoria, jos hän halusi vielä selvitä tästä takaisin työpöytänsä ääreen.
Jonathanin kysymykselle lasin kannattelusta hän vain pudisteli päätään vastukseksi. Hänellä ei ollut riittävästi voimia silmien auki pitämiseen, joten miten hän voisi kannatella täyttä kristallilasia. Jonathan hoiti hommansa kuitenkin täydellisesti ja Rafael sai juotua huulilleen asetetun lasin reunalta. Palvelija kallisti lasia juuri sopivaan tahtiin, jolloin hän sai kunnon kulauksia, nesteen kuitenkaan läikkymättä hänen rinnuksilleen. Ja Rafael joi ahnaasti. Vesi ei riittänyt läheskään tyydyttämään hänen janoaan, mikä sai hänet ahnehtimaan nestettä lähes henkensä hädässä.
Ei mennyt kauaakaan kun lasi oli jo tyhjä ja Rafael painui entistä syvemmälle tyynyihinsä. Tämä pikku ponnistus tuntui vieneen hänen viimeisetkin voimansa.
”Kiitos Jonathan. En taida tarvita muuta juuri nyt”, Rafael sanoi vaimeasti.

Jonathan nyökkäsi kuin sanoakseen ettei häntä tarvinnut kiitellä. Hän laski lasin pöydälle, edellisen vierelle, ennenkuin käänsi huomionsa takaisin Rafaeliin. "Levätkää vielä, sir.", Jonathan sanoin, aivan kuin hänen olisi tarvinnut käskeä Rafaelia nukkumaan lisää. Tuskin tuolle tarvi sanoa mitään levosta, kun näytti siltä että Rafael nukahtaisi uudelleen hetkenä minä hyvänsä. Lisäksi vaikutti siltä kuin Jonathan ei olisi tiennyt mitä sanoa. Hänellä ei ollut muuta sanottavaa, kuin mitä hän oli jo kertonut isännälleen, mikä tuntui tietysti oudolta, kun otti huomioon kuinka läheisiä he olivat aikanaan olleet. Jos hän olisi vielä ollut sama vanha kunnon Jonathan, hän olisi saattanut vitsailla jotain iltasadusta, mutta jostain syystä tuntui, kun he olisivat olleet valovuosien päässä noista ajoista, jolloin hän oli saattanut olla vapaampi kuin mitä hänen asemansa edellytti. Jonathan kaipasi noita aikoja kipeästi, mutta hänen tunteensa olivat vuosien varrella kasvaneet ihailusta ihastumiseen tasaiseen tahtiin, ja Jonathan pelkäsi toimivansa niiden himojen vallassa, jotka hänen sisällänsä mylläsivät, jos he palaisivat yhtä rentoihin väleihin. Tämä oli Rafaelin kannalta paras tapa toimia.

Kuullessaan Jonathanin kevyen käskyn Rafael ei voinut kuin hymyillä. Hän olisi voinut kysyä leikillään milloin palvelijat olivat alkaneet käskyttää isäntiään, mutta huulien liikuttaminen ja sanojen tuottaminen tuntui aivan liaan työläältä ajatukselta. Niinpä hän antoi silmiensä vain sulkeutua. Uni hiipi jo hiljalleen valtaamaan hänen mieltään ja hämärtämään ajatuksia.
”Jonathan”, Rafael kuiskasi pienen hetken kuluttua, kun hänen mieleensä tuli, että toinen saattaisi lähteä kunhan hän olisi nukahtanut. ”Pysyisitkö luonani.”
Rafael ei tosin ehtinyt varmistamaan tottelisiko Jonathan hänen pyyntöään, kun nukahti jo autttamatta.

Jonathanin kasvoille nousi surullinen hymy Rafaelin kysymyksen johdosta. "Tietysti, aina, herrani.", Jonathan kuiskasi vastaukseksi jo nukahtaneelle Rafaelille. Hän haki tuolin itselleen sille puolelle sänkyä, jolla Rafael nyt enimmäkseen oli, ja asettui sille mahdollisimman mukavasti katsomaan herransa unta. Hän tunsi syvää surua, aivan kuin olisi menettämäisillään Rafaelin, ja kai hän tavallaan olikin, tosin ainoastaan naiselle, eikä tuon henki ollut vaarassa. Se tuntui silti kuristavana kipuna hänen kurkussaan. Jonathan ei voinut olla ajautumatta ajatustensa sekaan katsellessaan Rafaelin nukkumista. Hän ei itse tarvitsisi unta, sellainen oli turhuus jota palvelija ei tarvinnut, mutta joka hänelle kuitenkin täällä suotiin. Hänen täytyisi vain odottaa ja katsoa, mitä tapahtuisi, pahenisiko tauti, vai helpottaisiko se otettaan. Hän vilkaisi aina välillä kelloa, kuin tarkkaillakseen milloin saisi ruokkia isäntänsä.

Rafael heräsi uudelleen joidenkin tuntien kuluttua. Hän avasi silmänsä räpytellen, mutta tällä kertaa huoneen hämärä valaistus ei lähettänyt kivuliasta shokkiaaltoa hänen aivoihinsa. Unen aikana hänen kaulalleen kertyneet ihottumaläiskät olivat lähteneet hiljalleen vaalenemaan. Hänen ihonsa tosin hehkui edelleen kuumeen vuoksi ja hänen päänsä tuntui edelleen sumealta.
Varovaisesti Rafael kohottautui istumaan vuoteella ja huomasi ilokseen ettei hänen ruumistaan särkenyt enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Itseasiassa hän tunsi olonsa lähes inhiimilliseksi. Juuri nyt hän tosin kaipasi kipeästi kylpyä.
Rafael kääntyi noustakseen sängyltä, mutta huomasi samassa Jonathanin tuolilla vierellään. Sairauden sumentamassa päässä syttyi outo kipinä hänen nähdessään palvelijansa.

Jonathan suoristi ryhtinsä heti huomatessaan Rafaelin silmäluomissa heräämisen merkkejä. Eihän isännän sopinut nähdä häntä selkä kyyryssä, sormet ristittyinä limittäin, käsien roikkuessa jalkojen välissä joihin hän oli kyynärpäitään nojannut. "Huomenta, sir. Kuinka voitte tällä kertaa?", Jonathan nousi tuolilta ylös, valmiina palvelemaan herraansa miten tuo sitten haluaisikin. Hän oli valmis hakemaan vaikka kuun taivaalta, jos se helpottaisi isännän nälkää tai oloa muuten vain. Hän ei näyttänyt lainkaan muistavan sitä mahdollisuutta että Rafaelilla saattaisi olla persoonallisuuden muutoksia, sillä tuo näytti aika pitkälti paljon paremmalta kuin aikaisemmin. Huomattavasti paremmalta. Hän oli Rafaelin nukkuessa pitänyt silmällä tuon niveliä, kyhmyjä ja läiskiä, ja todennut kaikkien alkavan muuttumaan parempaan suuntaan.

Rafael antoi katseensa lipua Jonathanin vartalolla päästä varpaisiin ja takaisin. Kuinka hän ei ollut ennen huomannut millainen palvelija hänellä oli. Sen lisäksi, että mies oli aina huomaavainen ja toteutti jokaisen hänen pyyntönsä sekä käskynsä hetkeäkään epäröimättä tai vastaan mukisematta, tuo oli mitä mielenkiintoisimman näköinen.
Ei ollut ensimmäinen kerta kun hän toivoi, että Jonathan olisi ollut hänelle muutakin kuin palvelija, mutta nyt hän näki tuon täysin uudella tavalla.
”Oikein hyvin Jonathan”, Rafael vastasi pehmeällä äänellä, nostaen katseensa viimein miehen silmiin. Jonathan seisoi lähellä sänkyä, eikä Rafaelin tarvinnut kuin nostaa kätensä voidakseen tarttua kiinni tuon käteen.
”Olisitko kiltti ja tulisit tänne?” Puhuessaan hän hymyili itselleen ominaista hieman vinoa hymyään. Samalla hän yritti vetää Jonathania lähemmäs itseään, kanssaan vuoteelle. Hän halusi miehen palvelevan nyt aivan toisenlaisia tarpeita kuin mihin he olivat aiemmin tottuneet.