Kuinka helppoa onkaan juonitella Draculan nenän alla? K-18

Lancelot ähkäisi saadessaan yllättävän suudelman, mutta kietoi sitten kätensä Aurelian ympärille hymyillen. "Olen tyytyväinen että pidät siitä.", Nuori perijä hymyili halatessaan kihlattuaan. "Laitetaanko se kaulaasi?", Lancelot astui kauemmas Aureliasta, nostaen sitten hellävaroen riipuksen rasiastaan, voidakseen laittaa korun itse tulevan vaimonsa kaulaan.

Kun Aurelia kääntyisi, Lancelot pujottaisi korun hellästi tämän kaulaan, kiinnittäen lukon. Tämän jälkeen hän kääntäisi tulevan vaimonsa hartioista pidellen ympäri voidakseen nähdä korun. "Se on upea kaulassasi."



Mikhail vilkutti sormillaan palvelustytön perään hymyillen edelleen hyvinkin ehdottelevasti, ennenkuin käänsi virneeseen kaartuvat kasvonsa takaisin Dimitriin. "Älä viitsi olla noin suorasukainen, säikytit lampaani.", Mikhail virnisti ilkikurisesti nojautuessaan jälleen taaemmas, nostaen verilasillisensa käteensä.
"On, totta tosiaan. Ja verikin on aina ensiluokkaista, melkein kuin tuoreeltaan söisi."



"Hauska nähdä Isä, siitä onkin hieman aikaa.", Velkan soi isälleen lyhyen kumarruksen jonka jälkeen nosti hymyilevät kasvonsa äitiinsä. "Pidähän sitten kiirettä, ettet myöhästy, Äiti.", Velkan hymähti kiusoittelevasti ja kääntyi sitten isänsä suuntaan. Ja taas sama kysymys.

"July on sairaana, hän tulee paikalle mikäli toipuu.", Velkan huokaisi hieman. Heillä oli myös ollut hieman riitaa kihlattunsa kanssa, mutta siitä Velkan ei aikonut puhua.
"Onko täällä kaikki ennallaan?"

Lancelotista ei varmastikkaan ollut yllättävää, että nainen punastui jälleen tajuttuaan mitä oli tehnyt. Oma suorasukainen toiminta sai Aurelian hämmentymään. Nainen oli rakastumassa kihlattuunsa. Se oli vaatinut vuosia, mutta siimein kunnioitus ja hatara kiintymys olivat muuttumassa oikeaksi rakkaudeksi. Hän olisi perääntynyt, ellei Lancelot olisi jo tehnyt sitä. Nuori nainen painoi katseensa alas ujona omasta teostaan ja antoi toisen kääntää itsensä.

Lancelotin kiinnittäessä kaulakorua hänen kaulalleen, Aurelia katsoi itseään vaatehuoneensa suuresta pelisitä. Tai aluksi hän katsoi itseään, jalokiven ja kullan välkehdintää kaulallaan, ihastuneena. Sitten hän katsoi heitä, häntä ja Lancelotia yhdessä. Pieni hymynpoikanen karkasi naisen huulille hänen miettiessään hiljaa itsekseen heidän näyttävän hyvältä yhdessä. Hän ei varmasti koskaan tulisi sanomaan tuota ajatusta ääneen kenellekkään. Tulevan Draculan tulevana vaimona hän tunsi eräänlaista alistumista. Hän ei tulisi olemaan Lancelotin ainut vaimo.

Lancelotin kääntäessä hänet ympäri, Aurelia hymyili: ”Kiitos. Se on ihana. Se tulee olemaan aarteeni, kultaseni”.

Aurelia olisi halunnut antaa Lancelotille jotain kiitokseksi kaulakorusta, nyt heti. Hänellä ei vain ollut mitään annettavaa. Ehkä nainen kuitenkin jotain keksisi.



Dimitri laski teekuppinsa huuliltaan: ”Mikhail, onko kukaan koskaan sanonut sinulle että olet perverssi. Omalla, karmivalla tavallasi”. Seuraavaksi mies jatkoi teenjuontiaan aivan kuin oli juuri kehunut Mikhailin tyylikästä asukokonaisuutta. Dimitri ei koskaan tarkoittanut pahaa. Hänen mielipiteensä ja ajatuksensa olivat ajoittain niin selkeät, että hänen tarvitsi harvoin miettiä niiden ulosantia ja kaikki mitä mies ajatteli, tuli hänen suustaan ulos täydellisen luonnostaan.



”Kuta kuinkin. Eihän täällä koskaan mikään muutu. Organisatio on kunnossa, perhe kasassa. Alexandrun tila on vain mennyt huonommaksi. Lorella joutui turvautumaan jo rauhoittavaan lääkitykseen”, Francoise suoristi smokkiaan. ”Mene sinä nyt pukeutumaan niin minä menen keittiöön ilmoittamaan yhdestä ylimääräisestä illallistajasta. Yritän säästää hiukan Aureliaa”.

Tämän sanottuaan Francoise asteli ovelle ja piti sitä auki, kunnes Velkan olisi astellut hänen ohitseen ja lähti sitten itse kohti keittiötä.

"Hyvä.", Lancelot hymähti Aurelian toteamukselle, että tulisi pitämään korua aarteenaan. Hän sipaisi hellästi sormillaan naisen niskaa ennenkuin koukisti sitten kätensä ja tarjosi sitä Aurelialle. "Menisimmekö sitten?", Kunhan Aurelia ottaisi häntä kädestä, Lancelot lähtisi johdattamaan kihlattuaan kohti illallis salia.


Mikhail tuhahti hyväntuulisesti. "Älähän nyt, en ole mikään perverssi, minulta vain riittää rakkautta useammille. Jos olisit yhtää suloisempi, flirttailisin myös sinulle.", Mikhail virnisti ja iski silmäänsä Dimitrille, juoden sitten verilasillisensa pois, ennenkuin nosti teekupin käteensä, hörpäten siitä varovasti kuin maistellen.

"Ah,tämä onkin mainiota.", Asiasta kukkaruukkuun, kuten heillä oli tapana. Kohteliaisuuksia sekä leikkimielistä vittuilua heiteltiin puolin ja toisin ja seuraavassa hetkessä puhuttiinkin jo säästä. Mikhail nautti näistä tälläisistä tapaamisista.
"Miten Lilith? Onko hän heräämässä?", Mikhail kohotti hieman toista kulmaansa kysymyksen esittäessään.


"Ikävä kuulla Alexandrusta.", Velkan nyökkäsi ja lähti astelemaan ovea kohden ja isänsä avatessa sen hän lähti jatkamaan suoraan kohti omaa huonettaan. Hänen palvelijansa oli mennyt edeltä ja valmistanut nuoren herran smokin valmiiksi, ja kun Velkan astui ovesta sisään se odotti häntä sängyllä.

"Kiitos, Joshua.", Palvelija kumarsi ja siirtyi taka-alalle, sillä välin kun Velkan vaihtoi vaatteensa. Saatuaan itsensä illallis kelpoiseksi, nuori mies suuntasi illallissaliin.

Ennen illallisia nautittiin drinkit juhlasalissa. Tämä drinkki käsitti linnan hienoimman kuohuviinin, jonka Aurelia oli valinnut ajatuksenaan tehdä illasta vielä aavistuksen juhlavamman kuin se oli yleensä ollut. Illallisväki sai rupatella keskenään hetken aikaa, ennen kuin Kaya aloitti soittamisen. Ensimmäiseksi hän soitti viulullaan Vivaldin Talven, sen jälkeen Bethovenin Kuutamosonaatin ja jopa pätkän Taikahuilua. Klassikot eivät vanhenneet ikinä ja Draculan lempitytär oli taitava, sitä ei käynyt kenenkään kieltäminen. Aureliaa ahdisti hieman hänen joutuessaan juttelemaan niin monen ihmisen kanssa. Hän pelkäsi puhuvansa ohi suunsa ja entistä enemmän katsoessaan miten muut linnan naiset sulautuivat keskusteluun kuin keskusteluun. Aurelia tukeutui usein Lancelotiin ja toivoi voivansa vajota maan alle. Erityisesti Aurelia tarkkaili Diannaa, joka osasi ottaa yleisönsä sillä hersyvällä luonteenlaadullaan.

Selenen edelleen soittaessa vieraat siirtyivät tunnelmallisesti valaistuun ruokasaliin. Aurelia oli suunnitellut menun itse. Linnan pääkokki oli tosin ehdottanut omia suosikkejaan, jotka olivat kaikki ranskalaistakeittiötä. Pääkokki oli itse ranskasta ja osasi kyseisen keittiön reseptit vaikka silmät ummessa, jolloin Aurelia oli päättänyt lähes sokeasti luottaa Illallinen oli suoranainen täysi pitkä teatteri esitys kaikkine niine ruokalajeineen, joita oli useampi kuin kolme.

Ensimmäisenä listalla oli Huîtres, eli osterit. Vieraille tuotiin lautasella kaksi osterin puolikasta ja sitruuna. Osterit nautittiin elävinä muutaman sitruunamehupisaran kera. Kyseinen ruokalaji oli nopeasti ohitse. Aurelia oli ajatellut ostereiden olevan etanoita miellyttävämpi vaihtoehto yleisyydensä vuoksi.
Seuraavaksi oli rankalainen keitto soupe à l'oignon, eli selvästi ilmaistuna lihaliemeen tehty sipulikeitto. Huomattavasti äskeistä ruokalajia tavallisempi ja turvallisempi. Kokki oli ripotellut jokaisen keittoon muutaman yrttisen leipäkrutongin.
Keitosta siirryttiin pääruokaan, joka oli coq au vin, eli kanaa, sieniä ja kasviksia haudutettuna punaviinissä. Kokki ja Aurelia olivat yksissä tuumin päättäneet, että kana oli kasvispataa parempi vaihtoehto pääruuaksi.
Jälkiruuaksi oli hyvinkin perinteinen îles flottantes, joka oli vanijakastikkeessa kelluvia marenkipaloja. Suussa sulava herkku.
Aivan viimeisenä oli juustoja ja kuohuviiniä.

Tarjoilijat lausuivat jokaisen ruokalajin ranskalaisen nimen ja aina kun ruokalajista ilmoitettiin ranskattareksi muuttuneen Dianan kasvot kirkastuivat. Se oli luultavasti hyvä merkki. Diana tunsi varmasti ranskalaisenkeittiön kutakuinkin yhtä hyvin kuin käsilaukkunsa sisällön ja varmasti tiesi mitä oli tulossa. Tietysti ruuan kanssa tarjoiltiin kasakaupalla viinejä ja tietysti myös verta. Vampyyrien illallisiin kuului aina verta, sillä muuten siitä ei olisi mitään hyötyä. Syöminen oli lähinnä huvittava tapa viettää aikaa ja joillekkin ihmissyntyisille vampyyreille se oli luonnollista. Tosin pöydässä ainoa ihmissyntyinen oli Kaya ja sitä ei tietänyt ainakaan yksikään vieraista. Ilman Lancelotia edes Aurelia ei olisi saanut tietää siitä.

Ruokailu päättyi ilman mitään erikoista. Aurelia oli onnistunut loistavasti ensimmäisessä tulikokeessaan. Seuraavaksi olisi vuorossa joulutanssiaiset. Nainen oli niin onnellinen, että päätti kylpeä pitkään ja nukkua sitten ihan vain rentoutuakseen kunnon yöunet.



Ann-Marie saapui Draculan linnaan seuraavana aamupäivänä tasan kello kymmenen. Hän tuli omalla autollaan, jonka oli kuljettanut yksityiskoneen mukana. Hurja, kirkkaan keltainen mustangi oli mielenkiintoinen näky Draculan linnan kaupungin kaduilla. Ann-Marie rakasti kyseistä autoa. Oikeastaan enemmän kuin ex-miestään. Hän oli ollut kaksikymmentäviisi vuotta naimisissa saamattoman typeryksen kanssa. Olihan miehestä ollut huvia, mutta ei sen kummempaa sitten. Jos nainen menisi vielä uudestaan naimisiin, mies olisi edellisen täydellinen vastakohta.

Nainen pysäköi autonsa linnan eteen ja uskoi jonkun palvelijan hoitavan sen eteenpäin.

Ann-Marie oli synnynnäinen ranskatar ja se näkyi, jos ei hänen vaatetuksestaan niin olemuksesta ja ulkomuodostaan ainakin. Hän oli pitkä ja hoikka. Päällään hänellä oli liehuvalahkeiset housupuvun housut, väriltään valkoiset, joita yksikään ihminen ei olisi pukenut vuoristoon, koska ne olivat yhtä lämmönpitävät kuin yksittäinen höyhen. Hänellä oli housuihin sointuva jakkutakki, eikä mitään sen alla, ellei sitten rintaliivejä. Asu ei ollut mitenkään liian paljastava, mutta antoi selvän käsityksen siitä, mitä takin alla mahdollisesti oli. Tämän päällä hänellä oli aitoa turkista oleva lyhyt, hartiahuivin virkaa toimittava asuste, jonka päät oli kytketty toisiinsa kultavitjalla. Jalassaan hänellä oli hyvin tyylikkäät, mustat pikkikorkoiset avokkaat. Kullanruskeat hiukset nainen oli jättänyt tänään auki.

Linna oli hulppea. Se veti vertoja, jopa Ranskan suurimmille monumenteille. Ann-Marie hymyili tyytyväisenä, ennen kuin lähti astelemaan ulko-ovea kohti. Diana, jonka kutsusta nainen oli saapunut vuotuisiin joulutanssiaisiin, oli sanonut ainakin olevansa häntä vastassa.

Francois oli kuitenkin naisen tietämättä muuttanut Dianan suunnitelmia sen verran, että Lancelot olisi naista vastassa, eikä Dianna. Dianna viihdyttäisi naisvieraita ratsastusretkellä linnan tiluksille. Tällöin Lancelot sai olla aivan rauhassa naisen kanssa, josta hänen pitäisi harkita yhdeksi vaimoistaan.

Illallisten päättyminen oli suuri helpotus nuorelle perijälle. Liikaa sosialisointia ja yllättäviä käänteitä, kuten Velkanin ilmaantuminen paikalle. Vaikka Lancelot ja Velkan eivät olleetkaan yhtä huonoissa väleissä kuin hän ja Caleb, oli nuorilla miehillä silti eriäväiset mielipiteet siitä, miten the Hell Organizationia pitäisi johtaa, ja tämä johti yleensä kiihkeään keskusteluun nuorten välillä.

Kuitenkin kaikki meni hyvin. Mikhail sai viettää aikaansa kirjastossa, ja yöllä hän tosiaan oli kutsunut palvelustytön sänkyynsä. Lancelot rentoutui viinilasillisen äärellä ja Velkan vietti aikaa äitinsä ja veljensä kanssa.


Seuraavana päivänä Lancelot oli ovella vastassa heidän uusinta vierastaan, ja ehkäpä tulevaa vaimoaan. Hän oli pukeutunut tummanharmaaseen, hopeaan vivahtavaan pukuun jonka alla oli kylmemmän värinen harmaa, joka näytti lähes mustalta. Hiuksensa mies oli kiinnittänyt höllästi ponnarilla.

Ovet aukesivat ja ensimmäinen ajatus nuorelta perijältä oli, nähtyään naisen; kaunis. Hän luultavasti tulisi pitämään tästä naisesta, ainakin ulkonäön perusteella. "Tervetuloa Romaniaan, Draculan linnaan.", Lancelot toivotti ja kumarsi pienesti. "Valitettavasti sisareni ei päässyt teitä vastaan, mutta toivottavasti kelpaan hänen tilalleen.", Lancelot soi naiselle pienen hymyn.

Ann-Marien katse kiinnittyi tietysti ensimmäisenä Lancelotiin, komeaan, nuoreen mieheen. ”En voi väittää, ettenkö olisi yllättynyt. Odotin kovasti sisaresi tapaamista, mutta kyllä minulle perillinenkin kelpaa”, naisen hymyä olisi helposti voinut kuvailla ilkikuriseksi. Tämä oli selvästikkin hyvin tietoinen Lancelotin arvosta puhutellessaan tätä perijäksi, mutta äkkiseltään se ei näyttäynyt vaikuttavan naiseen mitenkään.

Naisella oli kädessään valkoiset nahkahansikkaat, jotka tämä otti pois kädestään, ennen kuin ojensi kätensä kätelläkseen miestä. ”On ilo tutustua teihin herra van Hell, mikäli olette puoliksikaan niin hurmaava kuin sisarenne Diana, niin lupaan, että tulen pitämään teistä. Te luultavimminkin tunnette minut Anne-Mariette Laurentina, mutta olkaa kilttejä ja kutsukaa minua Ann-Marieksi”.

Naisen katse kiersi pikaiseen van Hellin suvun linnan eteishallissa ja tämä näytti pitävän näkemästään. Hän päästi päähänsä ajatuksen siitä, että voisi hyvinkin tottua holvikattoon ja pröystäileviin kultaupotuksiin, kattomaalauksiin, sekä seinille kiinnitettyihin täysikultaisiin enkeleihin omassakin kodissaan.

”Teillä on kunnioitusta herättävä lukaali sir. Diana on puhunut tästä paikasta selvästi vähätellen”.

Lancelot ojensi kätensä ja kätteli naista, jonka jälkeen palvelijat tarjoutuivat ottamaan naisen takin vastaan. "Oliko matkanne miellyttävä, Ann-Marie?", Lancelot hymyili naiselle. "Haluaisitteko jotain syötävää, taikka viiniä kenties? Vai olisitteko halunnut tutustua linnaan hieman tarkemmin?", Lancelot lähtisi naisen vastauksesta riippuen johdattamaan naista joko takkahuoneeseen josta he saisivat virvokkeita, tai sitten näyttämään tälle linnaa.

Lancelot oli mielissään, ettei naista häirinnyt hänen asemansa. Useimmat naiset rupesivat heti mielistelemään häntä kun tiesivät hänen asemansa. He kaikki janosivat vain valtaa ja kunniaa, eivätkä välittäeet siksi siitä, että tekivät itsestään narrin hänen edessään mielistelemällä. Lancelot ei pahemmin pitänyt hännystelijöistä.

Ann-Marie vaikutti kuitenkin arvonsa tietävältä naiselta, joka myös oli tottunut kohtaamaan itseään arvokkaampia henkilöitä, mikä johti siihen ettei nainen ryhtynyt heti mielisteleväksi kullankaivajaksi. Vaikka mistä sitä tiesi, vaikka sisimmässään Ann-Marie olisikin sellainen?

”Viini ei oikeastaan kuulosta yhtään hullummalta”, nainen hymyili tyytyväisen näköisenä. ”Mutta älkää kuvitelkokkaan, että nauttisin sen jossain pimeässä kabineitissa, joita linnanne on varmasti täynnä. Diana taisi mainita joskus kasvihuoneen ja palaisin halusta nähdä sen. Se kuulemma kukoistaa talvellakin kuin trooppinen puutarha”.

Ann-Marie antoi lyhyen turkiksensa ja hanskansa palvelijoille. ”Joku varmaankin huolehtii autostani ja matkatavaroistani?” Ann-Marie sanoi. ”Muussa tapauksessa, huolehdin henkilökohtaisesti siitä sir, että te kannatte matkatavarani huoneeseeni, sillä minä olen nyt lomalla. Ensimmäistä kertaan noin kymmeneen vuoteen, enkä aio pilata sitä millään”.

Saadessaan toivomansa vastauksen Ann-Marie lähtee seuraamaan Lancelotia: ”Minun puolestani voisitte jollain vapaa hetkellänne näyttää minulle linnaa muutenkin. Ellen sitten pyydä Dianaa tekemään sitä”.

"Voimme nauttia viinin puutarhassa.", Lancelot totesi tyynesti lähtien johdattamaan naista sinne. Aurelian kautta myös nuori perillinen oli oppinut pitämään kukista. Ne rauhoittivat häntä, ja jollain tapaa Ann-Marie sai hänet hieman hermostumaan.

"Olkaa huoleti, lady, palvelijat huolehtivat tavaroistanne ja autostanne.", Lancelot soi Ann-Marielle pienen hymyn. Hän olisi voinut nielaista kuuluvasti, sillä kukaan ei koskaan puhunut hänelle tähän sävyyn, paitsi ehkä hänen isänsä ja äitinsä. Kukaan ei ollut uskaltanut sanoa nuorelle perilliselle, että tuo joutuisi kantamaan tavarat, jos palvelijat eivät tekisi sitä.

Jollain tapaa Ann-Marien pomottelu sai Lancelotin vaivautuneeksi, mutta samalla hän piti naisesta enemmän. Juurikin sen takia, että tuo oli niin erilainen kuin muut. "Mikäli toivotte, lady, voin näyttää teille paikkoja kunhan olette saanut asetuttua."

”Lopeta tuo muodollinen höpinä. En minä ole mikään lady, nainen kyllä, mutta en todellakaan lady”, Ann-Marie nauroi iloisesti. Hänen äänensä oli nauraessakin pehmeä ja miellyttävä. Se ei missään vaiheessa muuttunut kimakaksi. Naisen kävelytyyli oli kevyttä, mutta itsevarmaa ja moni heidän takanaan tai ohitseen kulkeva mies huomasi takuu varmasti naisen kenahtelevan takamuksen. Eikä tuo kenahtelu ollut tekemällä tehtyä vaan yhtä luonnollista kuin ihmisillä hengittäminen. ”Minä nauttisin enemmän kasvihuoneesta kuin lumisesta puutarhasta Lancelot”. Missään vaiheessa nainen ei ollut odottanut lupaa kutsua miestä tämän etunimellä. Normaalisti, kunnes olisi saanut luvan tähän, hänen olisi pitänyt puhutella miestä herra van Helliksi tai jollain muulla vastaava kunnioittamista osoittavalla nimityksellä.

”Linna on todella vaikuttava. Suoraan sanottuna en olisi uskonut, että Ranskan ulkopuolella voisi olla jotain näin upeaa”, nainen soi Lancelotille leikkisän hymyn. Aivan kuin jokaisen naisen lauseen tarkoitus oli haastaa mies. ”Minä olen henkeen ja vereen isänmaallinen, joten älä pahastu tuosta”.

Kasvihuoneessa naisen huulilta pääsi ihastunut huokaus. Draculan linnan kasvihuone oli pikemminkin kasvitieteellinen puutarha. Siellä oli varmasti useampia kukkia ja kasveja kuin yhdessäkään valtion kasvihuoneessa. Kaiken lisäksi se muistutti enemmän yleellistä puutarhaa kuin kasvihuonetta. Tällaisen paikan hän olisi halunnut omaan kotiinsa. Ranskalaisen ylhäisö kerrostalon kattohuoneistoon ei kuitenkaan kasvitieteellistä puutarhaa mahtunut. Ulos päin kasvihuone näytti jo itsessään pieneltä lasiselta linnalta. Se oli osittain aivan erillinen rakennus, mutta yhdeltä seinältä se liittyi linnan julkisivuun. Kasvihuoneeseen oli rakennettu erillisiä tasoja, joilla kävellä, ja joissa istua. Siellä oli kenopuroja ja lampia, sekä yksi näyttävä, pieni, keinotekoinen vesiputpus, joka soljui alas kauniiseen, isoon lampeen, jossa uiskentelivat oikeat pienet kalat. Puutarhurit tekivät töitä päivät pitkät huolehtiakseen kasivihuoneessa kasvavista kasveista.

”Lyön tonnista vetoa, että vaikka koluaisimme linnanne lattiasta kattoon emme onnistuisi löytämään minun silmissäni yhtään niin ihastuttavaa paikkaa kuin tämä”, Ann-Marie sanoi astellessaan pienelle, kiviselle sillalle, jossa oli takorauta kaiteet. Silta kaareutui pienen, tehdyn puron yli, jossa uiskenteli kauniita platinaisia ja kultaisia kultakaloja, jotka olivat varmasti isompia kuin naisen kämmen. ”Olet todella etuoikeutettu kun saat asua tällaisessa paikassa Lancelot. Kai sinä tiesit sen?” Ann-Marie käänsi katseensa Lancelotiin. ”Minusta vampyyrien pitäisi oppia arvostamaan luonnon kauneutta enemmän, sillä se on vampyyrien tavoin ainoa pitkäikäinen asia tässä maailmassa. Teidän kasvihuoneenna kaltaisia paikkoja pitäisi olla maailmassa enemmän”.

Ann-Marie oli sanalla sanoen vaikuttunut näkemästään ja siihen vaadittiin jo paljon. Draculan linna oli ylittänyt hänen kaikki odotuksensa ja kyseessä oli kuitenkin nainen, joka oli nähnyt maailman jokaisen seitsemän ihmeen. Vaikuttuneisuuden tuomaa mykistystä ja sanatonta ihailua ei kuitenkaan kestäisi kauan, vaan pian nainen olisi jälleen oma itsensä.

"Hyvä on, Ann-Marie.", Lancelot hymähti pienesti naisen käskiessä häntä lopettamaan muodolliset puhuttelut. Tässä naisessa tosiaankin oli sitä jotain, mistä Lancelot tulisi varmasti pitämään. Hän harkitsisi isänsä ehdotusta naisen kosiskelusta vakavasti. Nuorella perijällä ei vain toisaalta ollut hirveästi kokemusta kosiskelusta, Aurelia kun oli päätetty hänelle jo hänen syntyessään, eikä hänen ollut hirveästi tarvinnut naista kosiskella, mitä nyt oli ostanut tälle muutamia lahjoja ja viettänyt aikaa tämän kanssa. Lancelot ei ollut varma, oliko se sitten sitä kosiskelua.

"En pahastu. Olen varsin isänmaallinen itsekin.", Lancelot totesi, loukkaantumatta. Heidän päästyään kasvihuoneelle, hän hymyili ehkäpä hieman omahyväisesti naisen huokaistessa ihastuneena. Hienoa, pisteet kotiin ja niin päin pois. Lancelot nyökytti päätään naisen sanoille. "Aivan, tämä on yksi linnan parhaista paikoista, ja täällä minä itsekkin tykkään rentoutua.", Pian heidän takaansa astuikin jo palvelija, kannatellen käsissään hopeista tarjotinta jolla lepäsi pullo Draculan linna parasta viiniä, sekä kaksi lasia.

Lancelot otti toisen laseista käteensä, ojentaen sitä sitten Ann-Marielle, ennenkuin sitten ottaisi oman lasinsa. "Olen samaa mieltä siitä, että olen etuoikeutettu. Syntyperäni ansiosta olen saanut nauttia tälläisestä niin pitkään kuin muistan.", Nuori perijä hymähti, vaikka tunsi pientä ärtymystä naista kohtaan sillä hetkellä. Vai pitäisi hänen tuntea olevansa etuoikeutettu kun sai asua kasvihuoneen lähellä? No, kai tälläinen kasvihuone oli saavutus sinänsä, mutta ranskattaren kohtelu häntä kohtaan oli ehkä hieman liiankin rohkeaa. Toisaalta se sytytti Lancelota, vaikka samalla se ärsyttikin nuorta perijää.

Ann-Marie otti lasin hymyillen vastaan ja maistoi hänelle kaadettua viiniä. Naisen huulet levisivät uudelleen ihastuneeseen hymyyn. Valkoviini suorastaan puhkesi kukkaan kielenpäällä. Nainen pyyhkäisi vaivihkaa peukalollaan huultaan, johon oli jäänyt muutama pisara viiniä. ” Tämä viini on ihanaa. Minusta vampyyrien pitäisi ehdottomasti antaa arvoa myös näille ihmisen nautintoaineille ruualle, viineille ja monelle muulle. Ihmiset ovat käyttäneet vuosisatoja kehitelläkseen täydellisiä makunautintoja ja ovat jopa onnistuneet siinä. Joten miksi meidän olisi juotava pelkkää verta? Tietysti veri on parasta, oli se melkeinpä missä kunnossa tahansa, mutta minusta vampyyrit eivät nauti tarpeeksi. Maailmassa on monia asioita, jotka menevät meiltä ohitse ihan vain meidän omaa ylemmyyden tuntoamme. Välillä on asetuttava myös hekompien saappaisiin, saadakseen elämästä kaikki irti. Ihmiset ovat kuitenkin loppujen lopuksi hyvin paljon meidän kaltaisiamme ja osa meistä on ollutkin ihmisiä. Mitä iloa on kuolemattomuudesta, jos siitä ei nauti?” Ann-Mariella oli paljon mielipiteistä, jotka suurimmaksi osaksi kyseenalaistivat vampyyriuden, vaikka naisen puheista kävi kuitenkin selvästi ilmi, että hän nautti vampyyrina olosta. Vaikka ei ollut koskaan edes ollut ihminen. Varmasti hänenkin päähänsä oli iskostuneet muutamat niistä ajatuksista, joissa vampyyrit olivat ihmistä parempi ja kunniakkaampi rotu.

Nainen katsoi pää kallellaan Lancelotia aivan kuin olisi odottanut tältä vastausta. Samalla hän katseli hyvin tarkkaavaisesti miehen kasvoja, kuin olisi yrittänyt lukea niiltä jotain, mikä oli piilossa kasvojen tyynen ulkokuoren alla.

”Miten sinä käsität termin 'elämän pienet nautinnot'?” tämän nainen kysyi ovelasti hymyillen. Samalla hän nuolaisi aavistuksen lasinsa reunaa, ennen kuin otti uuden kulauksen viinistään. Näin huulipuna ei tahriintunut lasin reunalle. Pieni, joidenkin mielestä hyvinkin viettelevä ele, tehtiin lähes huomaamattoman elegantisti.

Lancelot siemaisia viiniään, ja olisi varmasti tukehtunut siihen mikäli olisi hengittänyt, sillä Ann-Marien puheet kävivät täysin vastoin Lancelotin omia ajatuksia. Nainenhan puhui kuin ihminen! Lancelotin kasvoilla käväisi inhoa kuvastava ilme, joka kuitenkin oli pian poissa, miehen kääntäessä kasvonsa Ann-Marieta kohden. Hän taikoi kasvoilleen pienen, hienostuneen hymyn, josta kuitenkin tarkkasilmäinen, tai Lancelotin tunteva, olisi saattanut pystyä lukemaan inhoa.

"Niin, totta. Elämämme on pitkä ja voi hyvinkin käydä tylsäksi ja pitkäveteiseksi, jollemme nauti siitä, siinä olette aivan oikeassa.", Nuori perijä pyöritteli hienostuneesti viinilasia sormissaan ja loi ikäänkuin miettivän katseen kohti kaukaisuutta. "Elämän pienet nautinnot, hmm? Sanoisin, että tälläisistä hetkistä nauttiminen on yksi sellainen.", Lancelot soi lähes flirttailevan hymyn Ann-Marielle.

Ann-Marie siristi pienesti silmiään katsoessaan Lancelotia. Miehen vastaus ei tyydyttänyt häntä aivan täysin. ”Onhan tämä ihan mukavaa”. Nainen kääntyi poispäin Lancelotista ja asteli jälleen muutaman askeleen syvemälle kasvihuoneen pieneen paratiisiin. Samalla hän katseli tarkkaavaisena ympärilleen. Ann-Marien katse tuntui viivähtävän jokaisessa kukkasessa erikseen. ”Kaunis miljöö, miellyttävää seuraa, hyvää viiniä. Ikäväkseni joudun toteamaan, että tässä ei kuitenkaan vielä ole aivan kaikki, jotta voisin kutsua tätä täysivaltaiseksi nautinnoksi”.

Ann-Marie jatsoi matkaansa edelleen syvemmälle kasvihuoneeseen, odottaen mielenkiinnolla seuraisiko hänen seuralaisensa. Hän ei ollut tyhmä. Hän oli kaunis ja rikas, hänellä oli hyvä maine ja hän oli nostanut oman sukunsa nimen sellaiseen arvoon, johon kukaan muu hänen perheestään ei ollut pystynyt. Muu perhe kituutteli arvostuksen laitamilla. Ann-Marie ei pitänyt lainkaan epätodennäköisenä sitä, että Dracula olisi käskenyt poikaansa liehitellä häntä. Tästä kieli se, ettei Diana ollut häntä vastassa, vaikka olikin luvannut. Lisäksi nuori perijä flirttaili naiselle aivan selvästi.

Ann-Marie oli sen verran iäkäs, että tunnisti miesten halut ja mielenkiinnot. Hän oli nähnyt niitä jo useamman ihmiselämän tarpeisiin.

”Minä nautin viineistä, hyvästä musiikista ja hyvästä kirjasta. Sen lisäksi vielä monesta muusta pienestä asiasta, mutta yksi asia on kuitenkin ylitse muiden”, Ann-Marie puhui hiljaisella ja pehmeällä äänellä. Mutta tämän naisen äänessä oli jotain sellaista, mihin Aurelia ei tulisi koskaan yltämään.

"Niinkö tosiaan?", Lancelot kysyi hieman hymähtäen, lähtiessään seuraamaan Ann-Marien perässä syvemmälle kasvihuoneen perälle. Toista kättään nuori perijä piti hienostuneesti selkänsä takana, toisen kohottaessa viinilasin jälleen miehen kalpeille huulille. Lancelotin tunteet ja mielipiteet tästä ranskattaresta olivat ristiriitaiset, eikä nuori perijä osannut alkuunkaan päättää, pitikö naisesta vai ei.

"Ja mikähän asia se mahtaa olla?", Hän kysyi lopulta kohteliaan kiinnostuneella äänensävyllä, kasvoilla viipyessä pieni hymy. Nainen oli toki viehättävä, sellainen jonka ulkomuoto hiveli nuoren perijän silmää, mutta luonteessa oli jotain mikä teki tästä niin ristiriitaista; se oli omalla tavallaan hyvin tulinen ja päättäväinen, ja tästä seikasta Lancelot piti, mutta toisaalta se oli liiankin oman arvon tunteva ja päättäväinen, mikä taas sai nuoren perijän hieman hermostumaan.

Aureliaa hän kykeni dominoimaan mielensä mukaan, eikä nainen sanoisi koskaan vastaan, mutta tätä naista hän ei niin vain saisikaan alistumaan tahtoonsa. Vaikka hänen asemansa oli korkeammalla, Lancelot ei uskonut pelkästään sen seikan riittämään siihen, että saisi kohdella Ann-Marieta mielensä mukaan. Mutta toisaalta, se voisi tuoda elämään hieman jännitystä.

Ann-Marie kääntyi takaisin seurassaan olevan miehen puoleen. Tämä oli tarttunut syöttiin. Seuraavat liikkeet nainen valitsi tarkoin. Hän pystyi kontrolloimaan kehoaan hämmästyttävällä tavalla. Kun hän vaihtoi viinilasin paikkaa käsissään, jokaisen sormen pienikin nykäys oli suunniteltu. Kun hän käänsi katseensa Lancelotin silmiin, hän käänsi sen niin, että sisään paistava kalpea valo näkyi hänen kasvoistaan. Ranskattaren kasvot olivat kuin kylmää marmoria. Ne olivat virheettömät, kauniin valkoiset. Nainen otti varovaisia askeleita seuralaistaan kohti.

Elle Lancelot perääntyisi, Ann-Marie astelisi aivan hänen eteensä niin, että heidän ruumiidensa kosketus olisi vain muutamista senteistä kiinni. Hän raottaisi aavistuksen huuliaan ja hymyilisi sitten.

”Uskon, että sinä tiedät sen ilman kysymyksiäkin. Käsittääkseni sinulla on jo yksi kihlattu. Suoraan sanottuna en usko, että te olette malttaneet pidätellä tätä nautintoa aviovuoteeseenne asti”, Ann-Marien kasvoille levisi ovela, lähes viettelevä hymy.

Lancelot pysyi paikallaan, odottaen tyynesti mitä tulevan piti, seuraten naisen hienovaraisia liikkeitä tarkasti katseellaan. Mutta hän ei olisi missään nimessä olettanut kuulevaansa näitä sanoja naisen suusta, jotka tuo tosiaan puhui.
Hämmennys nousi nuoren perijän kasvoille. Olihan se toki hyvinkin helposti arvattavissa, ettei hänen kaltaisensa nuori mies pystyisi kovinkaan helposti pidättelemään kaikkia halujaan, vaikka olisikin arvannut, mutta Lancelot ei ollut uskonut Ann-Marien käyvän näin suorasti asiaan.

Nopeasti nuoren perijän kasvoille kuitenkin nousi hieman pirullinen hymy. "En ymmärrä, mitä lady oikein tarkoittaa.", Hymy oli enemmänkin kuin virnistys. Vaikka asia olisikin päivänselvä, Lancelotin ei missän nimessä olisi viisasta sanoa sitä ääneen, olivat he kaksin tai eivät. Hän pitäisi kiinni omasta yksityisyydestaan ja siitä, mitä hänen ja Aurelian välillä tapahtui.

"Täytyy myöntää, että olette rohkea nainen. Harva uskaltautuisi puhumaan noin tulevalle Draculalle.", Lancelot virnisti. Ehkä hän kuitenkin oppisi pitämään myös naisen "huonoista" puolista, eli niitä puolista joista ei sillä hetkellä pitänyt.

Ann-Marie oli riittävän tarkkaavainen nähdäkseen Lancelotin silmissä hämmennyksen. Se sai naisen hymyilemään. Tunne ei kuitenkaan näkynyt tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi selvävsti, että sen olisivat huomanneet muut mahdolliset tarkkailijat. Ann-Marie, joka seisoi omat kasvot, melkein kiinni miehen kasvoissa ja katseli tätä suurilla peuramaisilla silmillään, näki sen. Hänen katseensa oli järkähtämätön ja vaikka Lancelot olisi karjunut hänelle päin naamaa ilmekkään ei olisi välttämättä värähtänyt hänen kasvoillaan.

”Miten haluat”, nainen sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ennen sitä hän oli mitannut miehen kasvot sentti sentiltä katseellaan. Hänen oli pakko myöntää itselleen, että piti näkemästään. Tuleva Dracula oli komea mies. Komea ja itsetietoinen, mikä sai naisen suorastaa pakottautumaan myöntämään, että se ainoastaan sopi miehelle. ”Haluaisitko mieluummin, että nöyristelisin jalkojesi juuressa. Matelisin, kuten kaikki sinun aatelisneitosi, valmiina nuolemaan kenkiesi kärjet puhtaiksi. Sekö olisi sinulle mieluista?”

Ann-Marie liikahti aavistuksen lähemmäs. Nyt hiedän vaatteittensa kankaat osuivat toisiaan vasten, mutta tätä kosketusta kumpikaan heistä ei voinut tuntea, sillä he olivat juuri riittävän kaukana toisistaan.

”Olen täällä kuitenkin sisaresi vieraana, enkä tunne sen vuoksi tarvetta ryömiä tulevan Draculan jaloissa”, nainen toikaisi lopulta.

Melkein leikkisästi hymyillen nainen painoi huulensa Lancelotin kaulalle tai painaisi, mikäli mies antaisi sen tapahtua. Kielenkärki hipaisisi kaulan ohutta ihoa ja lopulta huulista jäisi ainoastaan verenpunaisen huulipunan jälki, kun nainen perääntyisi. ”Eikä minusta olekkaan ryömimään kenenkään miehen jaloissa”.

Aurelia seisoi hiukan kauempana Lancelotista ja Ann-Mariesta nieleskellen. Hän ei olisi halunnut nähdä toisen naisen suutelevan kihlattunsa kaulaa. Hän oli lähtenyt etsimään Lancelotia ilmoittaakseen Alexandrun tilan muutoksesta, mutta nyt hän ei saanut sanaa suustaan. Kyllähän Aurelia tiesi, ettei koskaan tulisikaan olemaan Lancelotin ainoa nainen, mutta rakastuneen naisen sydän särkyi, kun tämä näki kihlattunsa toisen naisen rinnalla.

Ann-Marie huomasi Aurelian nopeasti: ”Kas, hyvää päivää. Etsit ilmeisesti seuralaistani”. Naisen hymy oli lämmin, mutta se sai Aurelian pidättelemään kyyneleitä kaikin voimin.

”Lan... Herra van Hell, tulin kertomaan teille, että äitinne tilassa on tapahtunut muutoksia”, Aurelia sanoi. Hänellä oli kyynelten pidättelemisen lisäksi täysi työ saada pidettyä äänensä vakaana. ”Hän on huoneessaan tällä hetkellä”.

Sen sanottuaan Aurelia melkein lähti juoksemaan pois kasvihuoneesta.

Lancelot hieman hymähti Ann-Marien vastaukselle. Hän olikin odottanut jotain sen suuntaista, vaikka ei naista itseään vielä niin hyvin tuntenutkaan. "Ei toki. Ottakaa toteamukseni kohteliaisuutena, Ann-Marie.", Lancelot totesi virnistäen pienesti. Nuori perijä säpsähti hieman Ann-Marien liikkuessa vieläkin lähemmäs, ja painaessaan huulensa vasten Lancelotin kaulaa, nainen sai aikaan pinen värähdyksen nuoressa perijässä.

Nuori perijä oli lähes jähmettynyt paikalleen, ja odottanut hampaiden puhkovan kaulansa ihoa. Jos mies olisi hengittänyt kuin ihminen, hänen hengityksensä olisi luultavasti ollut kiivasta. Kesti hetken ennenkuin Lancelotin aivot rekisteröivät Ann-Marien sanat ja nuori perijä kääntyi kannoillaan ympäri, kohdaten Aurelian. Jollain tasolla Lancelot tunsi syyllisyyttä, mutta ei niinkään paljoa.

"Mitä on tapahtuut, Aurelia?", Nainen kuitenkin ryntäsi jo pois päin, ja Lancelot ihmetteli tuon käytöstä. Yllättäen kutsuessaan häntä herra van Helliksi.. Lancelot ei ymmärtänyt. Hän käänsi nopeasti katseensa takaisi Ann-Marien suuntaan. "Voitteko suoda minulle hetken anteeksi? Palvelija johdattaa teidät huoneeseenne, tulen noutamaan teitä kunhan olen valmis.", Lancelotin kasvoilta kuvastui selvä murhe. Hän epäili Aurelian käytöksen kielivän siitä, että hänen äitinsä tila oli todella huono.

Mikäli Ann-Marie antaisi suostumuksensa, Lancelot lähtisi ryntäämään kohti äitinsä huonetta.

Aurelia melkein juoksi loppu matkan huoneeseensa, jossa lukitsi oven perässään. Nyt hän saattoi antaa kyyneleidensä tulvia esiin, kun kukaan ei ollut näkemässä. Tulevan Draculan vaimolla ei olisi helppoa. Silloin kun hänen ja Lancelotin välit olivat olleet huomattavasti viileämmät, oli Aurelian ollut helpompaa sopeutua siihen ajatukseen, että miehellä tullisi olemaan vielä kaksi vaimoa kilpailemassa tämän huomiosta. Nyt Aurelian rakastuttua, se sattui.

Aurelia juoksi makuuhuoneeseensa ja heittäytyi sängylleen itkemään.



Ann-Marie hymyili kohteliaasti Lancelotille. ”Naiset eivät pidä kysymyksistä nuori herra”, hän sanoi katsellessaan tutkivasti miehen silmiä. ”Minä selviän kyllä, joten teidän on turha huolehtia minusta. Suoraan sanottuna nauttisin mielelläni vielä hetken puutarhastanne”.

Ann-Marie meni ja istuutui kasvihuoneen penkille sulkiessaan silmänsä kuin päiväunille asettuva tyytyväinen kissa.



Alexandrun tippalääkitys oli lopetettu jo viikko sitten, mutta nainen oli ollut edelleen kaikki päivät hautautuneena suureen vuoteeseensa. Kuitenkin tänään, Aurelian mennessä tarkastamaan huonetta, yllätyksekseen hän oli kohdannut naisen hereillä ja jalkeilla. Kuitenkin tällä oli yllään vasta aamutakki, mutta silti hän komensi palvelijoitaan tottuneesti, aivan kuin ennen vanhaan, ollessaan koko linnan emäntä.

Nyt Alexandru istui pukeutumispöytänsä ääressä harjaamassa pitkiä, mustia hiuksiaan. Hän oli hetki sitten käynyt pitkässä, kuumassa kylvyssä. Palvelijat supattelivat kovaan ääneen hämmästyttävästä muutoksesta, mutta eivät sanoneet sanaakaan Alexandrun kuullen.

Saatuaan hiuksensa harjattua, hän asteli vaatehuoneeseensa valitsemaan vaatteita. Lopulta hän valitsi ylleen luonnonvalkoisen, kevytkankaisen mekon. Mekko oli kotelomallinen, mutta huomattavasti kevyempää ja liehuvampaa kangasta ja sen olisi helposti voinut kuvitella lähes läpinäkyväksi. Sen päälle nainen nosti kauniin hartiahuivin. Silkkinen shaali oli väriltään kauniin, vaaleankeltainen ja siinä oli ultramariininsinisiä, intialaistyyppisiä kuvioita. Hetken ajan olisi voinut hyvinkin näyttää siltä, että Francoisen ensimmäinen vaimo olisi palannut entiseen loistoonsa.

"Minä kiitän, Ann-Marie.", Lancelot kumarsi naiselle ja riensi sen jälkeen ulos kasvihuoneesta. Hän teki sen aluksi hienostuneesti, vain hieman nopeammin askelin, mutta päästyään pois kaikkien näkyviltä, nuori perijä lähes juoksi koko matkan äitinsä huoneeseen. Ovelle päästyään Lancelot koputti, odotti lupaa ja astuisi sitten huoneeseen.

Näkymä saisi nuoren perijän leuan lähes putoamaan lattialle, niin yllättynyt tämä oli näkemästään. Toivon roihu syttyi nuoren miehen sydämeen. Hänen äitinsä näytti parantuneen täysin. Ehkäpä tästä hetkestä eteenpäin asiat palaisivat takaisin entiseen loistoonsa, aikaan ennen sen pienen kuraverisen nartun ilmaantumista linnaan.

"Äiti, hienoa nähdä sinut jalkeilla.", Lancelot soi äidilleen mitä iloisimman ja lämpimimmän hymyn.

Alexandru kuuli koputuksen ja vastatessaan siihen, hän riensi itse samalla oleskeluhuoneeseen. Naisen kasvoille levisi ilahtunut hymy, hänen nähdessään, että tulija oli Lancelot. Alexandrun pää oli tosiaan selvempi kuin moneen kymmeneen vuoteen, sen saattoi nähdä jokainen, joka oli nähnyt naisen.

Tietysti hänen kasvonsa olivat edlleen luisevat ja sen näköiset, että hän oli sairastanut pitkään, mutta päivä päivältä hän näytti terveemmältä.

”Lancelot, kultaseni, jopa sinusta on tullut komea nuori mies. Yllätät minut joka päivä uudelleen”, Alexandru kietoi kätensä Lancelotin ympärille. Saattoi olla jopa melkein yllättävää, että nainen tuoksui lempi hajuvedelleen, eikä alkoholille. ”Vieläkö isäsi on työmatkoilla?”

Tämä saattoi olla huolestuttavan kuuloista, sillä Dracula ei ollut tehnyt työmatkoja vähään aikaan ja miksi hänen olisi edes tarvinnut, kun kaikki joita hän olisi mennyt tapaamaan olivat nyt linnassa.

"Hienoa nähdä sinut noin hyvänä, Äiti.", Lancelot halasi äitiään tiukasti, mutta hellästi kuitenkin, varoen rikkomasta laihan vampyyrinaisen luita. Irtautuessaan äidistään hänen ilmeensä kuitenkin muuttui huolestuneeksi. Isä työmatkoilla?

"Ei, Äiti, Isä on kotona. Joulutanssiaiset ovat aivan pian.", Lancelot katsoi hieman huolestuneena äitiään, kulmaansa kohottaen.
"Olisitko halunnut tavata hänet?", Lancelot pakotti kasvoilleen hymyn, joka oli ystävällinen ja lämmin. Hän ihaili äitiään kovinkin paljon.

Alexandrun kasvot valtasi hämmennys: ”Miten niin isäsi on kotona? Nukuin viime yön yksinäni, vai onko hän taas ollut koko yön työhuoneeseensa hautautuneena? Ja mitä sinä höpiset joulutanssiaista? Eiväthän ne nyt voi olla? Kyllä minä tietäisin sen. Minähän ne aina järjestän”.

Alexandru eleli jälleen täysin omissa maailmoissaan. Hän oli selvästi hämmentynyt Lancelotin sanoista.

Totuus kolahti nuoren perijän tietoisuuteen jälleen kuin moukarin voimalla. Hänen äitinsä eli taas jossain omassa, pienessä maailmassaan, vaikka alkuun kaikki olikin näyttänyt lupaavalta. Miten hän oikaisi äitinsä vihreet järkyttämättä tätä? Lancelot ei tiennyt, ja tuska ja jonkinsortin kauhu luultavasti paistoivatkin miehen kasvoilta kirkkaina, tuon katsoessa avuttomana äitiään.

Mitä oikein sanon? Muuta Lancelotin päähän ei sillä hetkellä mahtunut. Hän mietti kuumeisesti, miten kykenisi oikaisemaan äitinsä maailman takaisin oikeille raiteille.
"Minä..Tuota..", Nuori perijä oli täysin solmussa. "Äiti, sinä olet ollut kipeänä jo jonkin aikaa.", Lancelot yritti vääntää kasvoilleen hellää hymyä, mutta epäonnistui surkeasti.