Paskareissu

*VAROITUS - PELI SISÄLTÄÄ VÄKIVALTAA JA HÄIRITSEVÄÄ MATERIAALIA - Alaikäiset ja heikkohermoiset hus pois (kylhän te mun ja Jillin pelit tiiätte)*


Kello 22:13, 8.9.2110

Ei vittu.. Ei vitun helvetti! Miten perkeleessä hän oli taas onnistunut hankkimaan itsensä tälläiseen tilanteeseen? Jason kyyristeli suuren puisen laatikon takana lähes pimeässä huoneessa, odottaen, että se jonka askeleiden kolkon kaiun hän parhaimmillaan kuuli, kävelisi huoneen ohi jossa hän piileskeli. Hän tunsi sydämensä hakkaavan tuhatta ja sataa ja veri kohisi kuin koski hänen korvissaan. Hän yritti pidättää hengitystään, olla tekemättä mitään ääniä, jotta olisi turvassa. Tässä pimeässä huoneessa hänen ainoa valonlähteensä oli ovenraosta kantautuva käytävän kolkko valo, sekä ikkunan takana välähtävät salamat. Miten hän olikaan joutunut tähän liemeen?

Kello 21:42, 8.9.2110

Nimetön vihje oli tuonut hänet hylätyltä vaikuttavan mielisairaalan porteille. Huhun mukaan tämä paikka ei ollutkaan niin hylätty kuin miltä se näytti, ja tätä asiaa tukivat hänen ensimmäiset havaintonsa valoista rakennuksen ikkunoissa. Kaikissa huoneissa ei tietenkään palaneet valot, mutta riittävän monessa. Saattoihan tietysti olla, että täällä oli kasa teinejä leikkimässä rohkeaa ja kertomassa toisilleen kummitusjuttuja ja yrittämässä säikyttää toisiaan hengiltä. Sitä samaa vanhaa, kuten yleensäkkin. Jason oli kuitenkin kiinnostunut tästä huhusta, ja hän oli muutenkin tarvinnut rahaa. Niimpä hän kiinnitti nyt luotettavan videokameransa korvalleen. Se näytti melkein samalta kuin 2000-luvun alun handsfreet, mutta lisänä siinä oli silmän eteen tuleva linssi, joka toimitti kameran virkaa. Näin hän saisi tallennettua kaiken, minkä näkisi, oli se sitten kasa teinejä tai jotain muuta.

Sade alkoi aivan yllättäen, ja sai miehen säpsähtämään. Hän vilkaisi nopeasti taivasta joka tuntui kuin hoputtavan häntä menemään sisälle. Hän nosti takkinsa hupun kasvoilleen, kiskaisi lippalakkia paremmin kasvojensa suojaksi ja lähti etsimään reittiä sisälle. Hän kiersi rakennuksen vierustaa hitaasti, uskaltamatta käyttää ovia, ainakaan vielä. Hän epäili niiden kuitenkin olevan lukossa, vaikka päällisin puolin näyttivätkin siltä että ne saisi nopeasti murrettua. Muutaman minuutin etsiskelyn jälkeen hän löysi maatasolta rikotun ikkunan, ja irroitettuaan pahimman näköiset sirut sen alareunasta hän kampesi itsensä sisälle.
Hiljaisuus. Hän ei kuullut tästä hullujen laitoksesta mitään ääniä, ei ainakaan vielä. Tuntui siltä, että tämä olisi sittenkin vesiperä. Jason lähti varovaisin askelin etenemään peremmälle huoneeseen, painoi kamerastaan nappia saadakseen yökuvauksen käyntiin. Nyt hän näki oikealla silmällään, jota linssi suojasi, kun taas vasemmalla hän näki vain heikosti.

Lattialla vaikutti olevan..verta. Suuria määriä. Jason tunsi hengityksensä tihentyvän samantien. Veri ei ollut mitenkään niin vanhaa, että hän olisi vain voinut jättää sen omaan arvoonsa. Häntä kylmäsi ajatus siitä, mitä oli voinut tapahtua jotta tuollainen määrä verta oli saatu aikaan lattialle. Jason vilkaisi melkein kaipaavasti taakseen ulos. Siellä hänen luotettava autonsa odotti muutaman sadan metrin päässä tästä saatanan suoalueesta. Oli melkein suoranainen ihme, ettei tämä laitos ollut uponnut jo suohon, jonka keskellä se tuntui nököttävän. Jason pudisteli päätään ja komensi itsensä liikkeelle. Veri tuskin oli mitään. Hän kiersi lammikon varovasti, eteni kohti ovea. Huone vaikutti melkein tyhjältä, vain muutama vanha kaadettu sänky ja tuoli hajallaan, ei mitään tärkeää.

Hän raotti ovea ja vilkaisi varovasti molempiin suuntiin käytävää. Jos hän muisti oikein, vasemmalla olisi sisääntuloaula. Hän voisi aloittaa sieltä. Käytävä oli melko pitkä, ja sen vierustoilla oli numeroituja huoneita. Potilashuoneita, Jason epäili. Hän ei kuitenkaan tuntenut tarvetta lähteä tutkimaan niistä jokaista, ainakaan vielä.
Aulassa hänta odotti uusi hyytävä näky. Ruumiita. Verisiä, kappaleiksi revittyjä ruumiita. Hän ei osannut erottaa tuosta sekasotkusta niiden määrää, mutta tunsi sitäkin vahvemmin syvää halua oksentaa ja juosta ulos samaa reittiä kuin oli tullutkin. Hän itseasiassa jopa kääntyi, mutta käytävältä kuului kolahdus joka sai hänet jähmettymään. Mikä tahansa olikin tappanut nämä tyypit, oli täällä edelleen. Jasonin koko ruumista kylmäsi ja puistatti, hän kääntyi kannoillaan portaikkoa kohden ja juoksi mahdollisimman äänettömästi ylös toiseen kerrokseen, katsoi villisti molempiin suuntiin kumpaankin käytävää kohden, ja suuntasi oikealle. Hänen takaansa kuului ääniä. Naurua. Askelia. Tömähdyksiä.
Paniikin jo ottaessa hänestä otettaan, Jason kokeili useamman huoneen ovea kunnes löysi yhden lukitsemattoman. Hän pinkaisi sisälle varmistamatta edes oliko huone tyhjä. Hän skannasi huoneen nopeasti katseellaan, löysi läheltä nurkkaa puisen laatikon jonka taakse hän asteli nopeasti, kyyristyen sen taakse.

Askeleet lähestyivät.

Kello 22:15, 8.9.2110

Mene jo..mene jo.. MENE NYT VITTU! Jason hoki levottomana päänsä sisällä. Hän halusi pois täältä.

Elizabeth Wenz asteli pitkin entisen parantolan, nykyisen tutkimuslaitoksen, käytäviä, kädessään ase, jonka kudit tainnuttaisivat vampyyrin viidessä sekunnissa. Tohtori Mallory potilaat olivat kapinoineet. Tai eivät varsinaisesti kapinoineet. Suurin osa heistä oli niin lähellä aivokuolluitta etteivät he olisi osanneet edes lausua sanaa 'kapina', saati sitten ymmärtäneet sen merkitystä. Joukko koekappaleita oli pikemminkin riehaantunut ja Elizabeth oli saanut tapella niiden kanssa vartijat apunaan viimeiset viisi tuntia. Iso osa koekappaleista oli kuollut, loput viettivät nyt aikaansa omissa erityisvahvisteisissa yksiöissään, kuola suupielestä valuen. Varsinainen loppusiivous oli vielä edessä.
Sitä ennen heidän pitäisi saada viimeinen tapaus kiinni.

Tämä viimeinen, ei ollut varsinainen ongelma. Koe 19735 oli aivan yhtä pihalla kuin kaikki muutkin, tuo ei ollut kuitenkaan osoittanut koskaan mitään väkivallanmerkkejä. Tuo oli kyllä melkoinen karkailija ja tuntui nauttivan kaikenlaisista piiloleikeistä. Ironista, nainen ei osannut puhua tai kirjoittaa omaa nimeään, mutta tunsi talon kaikki mahdolliset piilot. Lisäksi tuo tajusi aika ajoin olevansa huomattavasti nopeampi kuin paikan työntekijät ja innostui juoksentelemaan ympäriinsä, kikattaen. Tälle kokeelle, takaa-ajo oli yksi iso, iloinen hippaleikki.
Elizabeth ei tosin ollut aivan samaa mieltä, varsinkaan tähän aikaan illasta. Hän olisi halunnut jo lähteä kotiin.

Elizabeth oli neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä, pitkä, lihaksikas nainen. Kasvoiltaan hän ei ollut mitenkään huomiotaherättävän näköinen. Kadulla hän sulautuisi massaan kuten kuka tahansa, hänen ikäisensä. Hänellä oli vaaleat, pitkät hiukset, jotka hän piti poikkeuksetta tiukalla nutturalla niskassa. Hän oli pukeutunut hoitajille ominaiseen asuun, johon kuului valkoinen paita ja samaa sävyä housut. Hän ei ollut kuitenkaan pitänyt itseään missään vaiheessa hoitajana, kuten ei kukaan muukaan, mutta työasu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kätevä. Varsinkin kun osa hänen tekemäästään työstä kuului sellaiseen kategoriaan, josta ei kannattanut pitää meteliä.

”Stella!” Elizabeth huhuili kävellessään kadonnutta koetta lempinimellä, joka tuolle oli annettu. Koekappaleet tuntuivat ymmärtävän ja muistaman paljon paremmin perättäisiä tavuja kuin pitkiä numeroyhdistelmiä. ”Stella! Tule esiin. Missä sinä olet?”
Vastaukseksi hän kuuli kikatusta käytävän vastakkaisesta päästä, joita seurasi juoksuaskeleet. Jotka loittonivat käsittämätöntä vauhtia. Se sai Elizabethin huokaisemaan ja kääntymään kannoillaan. Tänään siis leikittiin mieluummin hippaa, kuin piilosta.

Jos hän ei ollut aiemmin pelännyt, niin nyt sitten viimeistään. Jason saattoi kuulla lähestyvää kiktusta, nopeita juoksuaskeleita, huutoa. Huutaja ja huudon kohde kuulostivat olevan naisia, ja jos tämä olisi ollut mikä tahansa muu keikka, niin mies olisi arvellut noiden huutajien olevan teinejä jotka pilailivat hylätyssä hullujen parantolassa. Mutta hän oli nähnyt sen veren, nähnyt ne ruumiit. Hän tiesi ettei ollut täällä turvassa. Pitäen itsensä edelleen mahdollisimman hiljaisena ja olemattomana, Jason kääntyi katsomaan ikkunoita.
Haista vittu. Niissä oli kalterit, eikä hän muutenkaan olisi uskaltanut ottaa sitä riskiä, että olisi rikkonut ikkunat pakomielessä. Hän ei tiennyt, oliko hänellä mitään mille laskeutua, vaikka olisikin päässyt ikkunan kautta ulos. Hänen täytyi päästä helvettiin täältä.

Jason odotti, sydän korvissaan jyskyttäen. Äänet tuntuivat menevän hänen ohitseen, tai ainakin hän luuli hiljaisuuden laskeutuneen takaisin huoneeseen ja sen ympäristöön. Tai sitten hänen sydämensä vain hakkasi niin kovaa, että se peitti alleen kaikki muut äänet. Hitaasti ja tavallistakin varovaisemmin Jason nousi piilostaan mutta pysytteli kyyryssä, ja lähti suuntaamaan tuskallisen hitaasti kohti ovea. Hän oli jättänyt sen raolleen, sillä yritti näin välttää kaikenlaista ylimääräistä ääntä. Hän kyykistyi oven luona, raotti sitä vielä ihan pikkuisen, ja kurkisti varovasti käytävää molempiin suuntiin. Hänen oli palattava takaisin samaa reittiä kuin oli tullutkin, se tuntui turvallisimmalta, sillä ainakin hän muisti mistä oli tullut. Ainoa vaaratekijä oli se, ettei hän tiennyt palloilisiko joku vielä käytävillä hänen ja turvan välissä. Toinen vaihtoehto oli etsiä toinen tie ulos, eikä se houkutellut häntä melkein yhtään, sillä se tiesi tuntemattomaan sukeltamista. Vitut tästä skoopista, vitut rahasta. Hänen henkensä ja terveytensä olivat hänelle vielä tärkeämpiä.
Jason rohkaisi mielensä, veti syvään henkeä ja nousi, ja hänen jalkansa lähtivät hiljaisesti kuljettamaan häntä huoneesta vasemmalle, jättäen turvallisemmalta tuntuneen reitin selkänsä taakse. Hän ei halunnut nähdä ruumiita uudestaan.

Nuorelta näyttävä, ruskeatukkainen, hieman aliravitunoloinen nainen seisoi kulman takana piilossa. Hän piteli molempia käsiään suunsa edessä, sillä häntä nauratti. Tämä oli hauskaa, mutta hän ei saanut nauraa. Leikki menisi silloin pilalle. Hän ei muistanut aivan tarkaan, mistä leikki oli alkanut, mutta nyt hän ei halunnut sen loppuvan. Se olisi ollut tyhmää.
Sitten hän näki liikettä toisesta suunnasta. Se iso nainen oli mennyt toista käytävää pitkin, joten ei kai hän olisi voinut tulla nyt ulos tuosta huoneesta. Stellaksi kutsuttu koe kurkisti paremmin kulman takaa nähdäkseen mikä tuli huoneesta ulos.

Se oli hassun näköinen setä. Se ei ollut pukeutunut valkoiseen, kuten kaikki muut ihmiset tässä talossa. Siksi sedän täytyi oll uusi, eikä tuo ollut varmasti ennen leikkinyt Stellan kanssa. Ehkä tuo kuitenkin haluaisi leikkiä. Stellan pitäisi ottaa asiasta selvää.
Vampyyri lähti hiipimään hiljaa miehen perässä ja pysytteli piilossa. Stella oli taitava pysymään piilossa, kunhan muistaisi ettei nauraisi.

Jason kulki hitaasti ja rauhallisesti, varoen päästämästä ääniä. Hän vilkuili vähän väliä jalkoihinsa, sillä lattialla oli siellä täällä roskia, eikä hän vieläkään halunnut antaa kenellekkään tietoa siitä, missä oli. Hän eteni aina siihen saakka, kunnes käytävä kääntyi oikealle, ja hän seisahtui, painaen selkänsä seinää vasten ja vetäen syvään henkeä rauhoittaakseen hakkaavan sydämensä.
Hän oli autuaan tietämätön siitä, että häntä seurattiin.
Hengitettyään hetken hän kurkkasi varovasti kulmantaakse, huomaten että käytävä oli tyhjä. Hienoa, mutta sen päässä taas oli teräsverkkoinen ovi joka esti hänen etenemisensä, mikäli se olisi lukossa. Vittu. Hän nosti toisen käden korvalleen, zoomasi kameraansa eteenpäin kohti ovea nähdäkseen miten se oli lukittu. Rakennus oli vanha ja se oli nähtävästi avaimella avattavissa. Hienoa, hän pystyisi tiirikoimaan oven.

Jason vilkaisi vielä käytävää reunustavia ovia. Häntä kutkutti kovasti tutkia niiden sisältö, sillä seistyään tässä hetken hän oli rauhoittunut, ja tuttu uteliaisuus alkoi heräillä hänen sisässään. Hän oli saattanut löytää jotain hyvinkin arvokasta tietoa, jonka myydä kalliilla parhaimmalle tarjoajalle. Hitaasti hän kääntyi kulmasta ja lähti varovasti etenemään, pysähtyen ensimmäisen oven kohdalla, kokeillen varovaisesti kahvaa.

Stella kyllästyi nopeasti seuraamiseen. Leikki oli tylsä näin päin. Oli paljon hauskempaa juosta itse karkuun ja mennä piiloon odottamaan, että joku löytäisi hänet. Sitten voisi juosta uuteen piiloon. Tämä hassun näköinen setä näytti siltä, että etsi myös piiloa. Tuo hiipi käytävällä samalla tavalla kuin Stella silloin, kun ei halunnut kenenkään kuulevan. Se näytti hirmu hassulta ja Stellaa nauratti taas. Hänen oli pakko painaa uudestaan kädet suunsa eteen.

Sitten mies pysähtyikin erääseen kulmaan. Stella painautui aivan pieneksi erääseen ovisyvennykseen, jotta häntä ei nähtäisi.
Setä kurkisteli mitä kulman takana oli. Tuolla oli silmällään jokin hassu vekotin, jollaista Stella ei ollut nähnyt ennen. Yhdellä valkoasuisista sedistä oli paljon hassuja laitteita, mutta ei yhtään tuollaista. Stella halusi tietää mitä laitteella tehtiin. Kaikki valkotakkisen sedän laitteet eivät olleet hauskoja. Osa niistä sattui, mutta näytti silti jännältä.

Mies kulmalla liikkui uudestaan. Stella irrottautui ovisyvennyksestä ja lähti hiipimään hiiren hiljaa hassun sedän perään. Ehkä tuo suostuisi antamaan laitteen hänelle. Tai ainahan Stella voisi ottaa sen ja juosta karkuun.
Ajatus nauratti häntä.
Mies pysähtyi ensimmäisen oven kohdalla, joten Stellalla ei mennyt kauaa saavuttaa tuota. Hän pysähtyi aivan miehen selän taakse aivan hipi hiljaa. Kun setä kokeili oven kahvaa, Stella nojautui koputtamaan sormellaan miehen olkapäätä kolme kertaa.

Ovi aukesi hiljaa narahtaen ja Jason kirosi sitä hiljaa mielessään. Hän oli jo kurkistamaisillaan sisään, kun joku koputtikin hänen hartiaansa. Tämä sai Jasonin hypähtämään eteenpäin säikähtäneenä ja huudahtamaan. Hän kompuroi suoraan huoneeseen sisään ja onnistui ihmeen kaupalla säilyttämään tasapainonsa pyörähtäessään kesken vauhdin ympäri.

Hän ei kuitenkaan jäänyt typeränä seisomaan paikoilleen vssn ryhtyi oitis peruuttamaan tästä..naisesta? Jason pysähtyi typeränä kuutenkin. Hänet oli onnistunut säikäyttämään nainen, joka ulkomuodostaan päätellen oli paikan potilas. Miten helvetissä mielipuoli oli onnistunut hiippailemaa huomaanatta hänen taakseen?

Mies käyttäytyi hassusti. Se sai Stellan kurtistamaan hieman kulmiaan. Hän ei käsittänyt miksi setä oli alkanut tanssahtelemaan oudosti, kun hän oli koskettanut tuon olkapäätä. Huudahdus sai naisen kuitenkin säikähtämään. Stella ei ollut tottunut koviin ääniin. Aikki valkopukuisetkin olivat aina puhuneet hänelle rauhallisella, pehmeällä äänellä, joka kuulosti korvissa miellyttävältä. Outo, inhottava ääni saa Stellan lyömään kädet herkille korvilleen ja sulkemaan silmänsä. Aivan kuin moinen olisi auttanut sulkemaan kaikki mahdolliset kovat äänet pois hänen päästään.

Elizabeth huolestui, kuullessaan huudon melko läheltä samaa kerrosta. Ääni ei missään nimessä kuulunut Stellalle. Itseasiassa, hän ei ollut varmaan kertaakaan kuullut kyseisen koekappaleen edes käyttävän ääntään. Lisäksi tuo oli nainen ja tämä ääni kuului ehdottoman varmasti miehelle.
Havainto sai Elizabethin vapaan käden suorastaan lennähtämään kaulassa roikkuvalle hälyytysnapille.
Ei mennyt montaakaan minuuttia kun jokainen talossa ollut vartija oli Elizabethin seurana ja turvana. Hän viittoi miehiä seuraamaan itseään suuntaan, josta oli äänen kuullut. Samaan aikaan hän saattoi miettiä, mikä heitä perillä odottaisi.
Olihan aina mahdollista, että joku heidän koekappaleistaan olisi päässyt uudestaan karkuun. Mahdollisesti Stellan avustuksella. Kyseinen koe oli kyllä tyhmä kuin saapas, mutta löysihän se sokea kanakin jyvän aina silloin tällöin.

Naisen käytös sai Jasonin heräämään typertyneestä tilastaan ja tajuamaan koko tilanteen. Hänen huutonsa oli luultavasti herättänyt kaikkien rakennuksessa tai ainakin lähistöllä olleiden huomion, eikä hän halunnut ottaa selvää siitä, saisiko puhuttua itsensä tälläisestä pinteestä. Yleensä hän sai, mutta tällä kertaa hän oli saattanut sotkeutua aivan liian syvälle. Ei ollut tosin ensimmäinen kerta kun hän näki ruumiita, mutta nämä ruumiit oli silvottu ja revitty kappaleiksi tavalla jota hän ei ollut nähnyt. Eikä hän halunnut samaa kohtaloa itselleen. Jason päätti että oli aika liikkua eteenpäin.

Nopeasti hän astui naisen ohi, joka puristi silmiään kiinni ja piteli korviaan aivan kuin hänen huudahduksensa olisi satuttanut tuota. Hän ei ehtinyt jäädä pyytelemään anteeksi ja vaihtamaan kuulumisia. Nyt Jason juoksi, välittämättä siitä kuka hänet enää kuulisi. Hän suuntasi teräsverkkoiselle ovelle, kyykistyi sen eteen hengittäen kiivaasti ja mustan takkinsa povitaskusta hän otti esille luotetun tiirikkansa. Hän tutkaili lukkoa vain muutaman sekunnin ennenkuin kävi töihin. Hänellä oli kiire, ei aikaa hukattavaksi.

Nyt Elizabeth kuuli selviä juoksuaskeleita sivukäytävältä, vähän matkaa eteenpäin. Ne olivat kuitenkin paljon hidastempoisempia kuin yhdelläkään heidän kokeellaan kuului olla ja paljon raskaampia kuin Stellalla, joka liikkui käyttännössä katsoen kuin keijukainen. Jos kyseessä ei ollut joku vartijoista, rakennuksessa täytyi olla taas ulkopuolinen tunkelija. Se ei olisi ensimmäinen kerta. Vaikka talo oli syrjässä ja sen kaikki mahdollinen toiminta yritettiin pitää salassa, aina silloin tällöin paikalle eksyi joku utelias nuuskimaan. Tätä sattui sen verran usein, että henkilökunnalla oli tarkat ohjeet siitä miten homma tulisi jatkossa hoitaa.

Elizabeth viittoi viittä seurassaan olevaa vartijaa seuraamaan itseään. He kaikki lähtivät etenemään tiiviinä ryhmänä, hiljaa mutta nopeasti kohti ääntä. Elizabeth tiesi käytävän päättyvän oveen, jonka kautta on mahdollista päästä talon kellarissa oleviin tutkimustiloihin.
Maanalla oleva kellarikerros oli jaettu kahteen osaan, silloin kun parantolasta oli muokattu tutkimuskeskus. Koekappaleiden oli näin hankalampi päästä pakenemaan ulos asti. Kellarin toiselta puoliskolta se olisi onnistunut näppärämmin.
Joten vaikka luvattomilla teillä oleva tunkeilija, saisikin jotenkin oven avattua, tuo ei pääsisi ainakaan karkuun.

Päästessään kulman kohdalle. Hän näki ensimmäiseksi päätään pitelevän Stellan. Koekappale näytti säikähtäneen jotain. Todennäköisesti huutoa. Näillä oli harvinaisen herkät korvat ja suurin osa säikkyi kovia ääniä. Tämä teki tosin koekappaleen nappaamisesta entistä helpompaa.
Elizabeth seisahti, kohotti tainnutusaseensa ja tähtäsi sillä kokeen olkapäähän, ennen kuin painoi liipaisinta. Ammus ampaisi ulos, suoraan kohti kohdettaan.

Stella avasi silmänsä räpytellen. Se ilkeä mies ei enää seisonutkaan hänen edessään. Oli ollut ilkeää satuttaa häntä tuolla tavalla. Hänen teki mieli rankaista miestä tästä hyvästä. Tuo oli satuttanut häntä, hän voisi satuttaa tuota.
Stella ei kuitenkaan ehdi laskea edes käsiä korviltaan, kun hän tuntee ikävän piston olkapäässään. Kohdasta lähtee liikkeelle inohottava, kylmä, pistelevä kipu. Hän ryhtyi heti raapimaan olkapäätään saadakseen tunteen pois. Kipua seurasi outo sumeus ja veltto olo. Pian koekappale tunsi jalkojen pettävän altaan.

Jason kuuli lähestyvät, useat, askeleet takaansa. Hän myös kuuli jälleen oman sydämensä hakkaavan korvissaan ja hengityksensä käyvän kuuluvammaksi. Hänellä ei ollut aikaa katsoa taakseen nähdäkseen montako hänen taakseen ilmestyi, sillä hänen täytyi saada tämä pirun lukko auki! Jason työskenteli silminnähden rauhallisesti, vaikkakin tunsi kuinka jännityksen tuoma paniikki alkoi tärisyttää hiljalleen hänen käsiään.
Aseen lauetessa lukko napsahti auki. Jason ei aikaillut vaan paineli oven toiselle puolelle 'turvaan', ja kääntyi vain sen verran, että näki montako ihmistä hänellä olisi vastassaan sulkiessaan oven nopeasti takanaan. Kuusi. Okei, ei siinä mitään. Hän selviäisi tästä. Hän lähti nopein askelin laskeutumaan kellariin, välittämättä siitä pääsisikö sitä kautta ulos vaiko vain piiloon. Tällä hetkellä hänelle riitti tosiaan se piilopaikkakin.

Kellari oli.. ei ihan sitä mitä hän oli odottanut. Ensimmäiseksi hän oli nähnyt vain vanhoja betonisia seiniä ja olettanut tämän olevan samanlainen kuin kaikkienkin muiden kellarien. Mutta sitten oli ruvennut tulemaan vastaan enemmän valoa, ja Jason oli joutunut sulkemaan kameransa yönäön. Ja tajunnut astelleessan suoraan jonkinlaiseen.. tutkimuskeskukseen? Hän katseli typertyneenä ympärilleen, kunnes muisti että hänen oli piilouduttava. Hän suuntasi ensimmäisenä oikealle. Pakkohan täältä jostain oli päästä ulos?

Elizabeth laski aseensa vasta kun koe 19735 kaatui maahan suorilta jaloilta kuin eloton ruumis. Kyseinen nainen oli sen verran pienikokoinen, että tulisi olemaan tiedottomassa tilassa monen tunnin ajan.
Elizabeth oli ehtinyt nähdä nuoren miehen teräsovella, juuri ennen kuin heidän koekappaleensa oli lyyhistynyt maahan. Kutsumaton vieras oli ehtinyt kadonnut ovesta, ennen kuin kukaan oli ehtinyt edes sanoa mitään. Saati sitten ottamaan tuota kiinni.
”Te kaksi. Raahatkaa tuo säilöön”, Elizabeth ohjeisti kahta mukanaan ollutta vartijaa. ”Sen jälkeen voitte aloittaa tuhojen raivaamisen. Yritetään saada pahimmat siivottua ennen aamua. Me muut, menemme katsomaan minkä sorttisen vieraan olemme saaneet tällä kertaa.”
Hänen yövuoroon määrätyt kumppaninsa eivät kaikki näyttäneet täysin syytyväisiltä tähän uuteen jakoon ja nyrpistelivät ääneti nenäänsä. Kukaan ei kuitenkaan avannut suutaan. Mikä saattoi olla ihan järkevää. Elizabeth olisi voinut järjestää joaiselle itseään vastaan pullikoivalle potkut käden käänteessä.

Koska vastaväitteitä ei kuulunut ja miehistä kaksi kumartui jo koekappaleen puoleen, Elizabeth viittoi kahta muuta seuraamaan itseään.
”Lukitkaa ovi perässämme.”
Kellari oli ollut alunalkujaan iso, avoin tila, jota oli käytetty lähinnä säilytykseen. Nyt se jaoteltu tarkkaan omiksi osa-alueikseen ja huoneikseen, jooill oli jokaisella oma käyttötarkoituksensa. Isoimmat huoneet oli tarkoitettu nimenomaan tutkimustyöhön. Oli myös huoneita, joissa työntekijät saattoivat kirjata. Sen lisäksi, aivan kellarin perällä oli tila, joka oli rakennettu täyteen isoja häkkejä. Niihin ei suinkaan varastoitu kokeita.

Jason katseli huoneita jotka oli selkeästi rakennettu jälkeenpäin, tutkaili ympäristöään aivan kuin hänellä olisi ollut kaikki aika maailmassa eikä mikään kiire minnekkään. Hän asteli rauhallisesti ja varovaisesti, kokeillen aina välillä jonkin oven kahvaa josko se olisi antanut myöten ja päästänyt hänet nuuskimaan tarkemmin. Hän käveli lähinnä päämäärättömästi, toivoen piilopaikan taikka tien ulos ilmestyvän hänen eteensä kunhan hän pysyisi rauhallisena. Hän ei hölmönä tosin muistanut kiinnittää huomiota menosuuntaansa, sillä hän oli liian kiinnostunut tästä paikasta muistaakseen lähestyvää vaaraa.

Elizabeth laskeutui tottuneesti portaat alas kellariin, vaikka hän ei tavallisesti työskennellytkään siellä. Hän tiesi kuitenkin vallan hyvin mitä siellä tehtiin, vaikka ei kuulunutkaan tohtori Malloryn erityiseen työryhmään. Siinä oli ihan riittävästi syitä, miksi hän viihtyi talon ylemmissä kerroksissa, pitämässä yllä edes jonkinlaista järjestystä.
Heidän vieraansa liikkui hiljaa. Enää Elizabeth ei pystynyt kuulemaan miehen askelia. Se ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö tuota olisi ollut helppo seurata. Huoneiden ovet olivat tiukasti lukittuja näin yöaikaan, kun kukaan ei ollut töissä. Se oli sääntö, josta ei poikettu. Elizabeth ei tiennyt paljoakaan tiirikoinnista, mutta uskoi sen vievän aikaa. Joten kaiken järjen mukaan, heidän liikkuessa nopeasti ja määrätietoisesti tutussa ympäristössä, heidän olisi pitänyt saavuttaa pian hiippari, jolle paikka oli vieras.

Jason pysähtyi erään oven eteen ja kyyristyi sen lukon eteen. Hän tavoitti käsiinsä pian tutun tiirikkansa ja työnsi sen lukkoon, ryhtyen näin taivuttelemaan sitä auki. Aukeahan nyt, kaunokainen, hän puheli lukolle mielessään. Samassa hän havahtui kuulemaan askelia. Vittu. Taas. Jättäisivät hänet jo rauhaan, eihän hän täällä mitään pahaa tehnyt, korkeintaan vaan urkki asioita jotka eivät hänelle kuuluneet.
Vielä vähän.. Hän tunsi mihin suuntaan lukko halusi kääntyä, ja tunsi mistä kohtaa hänen olisi sitä painettava jotta se aukeaisi, mutta se vaati vielä hieman.. vain vähän yritystä..
Lukko naksahti auki, eikä varmasti hetkeäkään liian aikaisin, sillä vaikka hänen seuraajansa eivät varsinaisesti pitäneet meteliä, eikä Jasonilla todellisuudessa ollut mitään käsitystä siitä, montako noita oli ja missä nuo tällä hetkellä oliuvat, hän kuuli. Ainakin jotain. Oletti kuulevansa. Oliko hän kuullut askeleita oikeasti ollenkaan? Hän suoristautui, työnsi tiirikan povitaskuunsa ja katsoi ovea. Mitähän sen takaa löytyisi? Halusiko hän todellakin ottaa siitä selvän?
Totta helvetissä. Jason avasi oven ja livahti nopeasti sen taakse, sulkien sen perässään.

Matthew yritti parhaansa mukaan vaihtaa asentoa, mutta koko homma jäi nopeasti suunnittelun tasolle. Useammastakin syystä. Suurin syy siihen oli se ettei hänellä ollut minkäänlaisia voimia liikkua. Se kaikki mitä hänelle oli tehty, oli viimein tehnyt hänestä täydellisen voimattoman. Toisekseen hän puoleksi makasi lattialla ja roikkui seinällä ranteisiin kiinnitetyistä kahleista. Mikä teki asennosta hankalan. Kipu oli tosin kadonnut aikaa sitten ja tilalla oli pelkkää puutumista ja turtumista. Paitsi jos hän liikkuisi. Hän tiesi sen jo vanhasta tottumuksesta. Jos hän liikauttaisi pikkusormeaankin, voimakas kivun aalto löisi hänen lävitseen kuin sähköshokki.
Se ei kuitenkaan ollut pahinta. Pahinta oli se ettei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä ajasta tai tulevasta. Epätietoisuus oli perseestä.

Matthewilla oli kuitenkin vahva veikkaus siitä, että nyt oli ilta tai yö, sillä kaikkialla oli täysin hiljaista.
Eipä sittenkään. Hän kuuli oven aukenevan jossain, vain vähän kauempaa. Silloin kun hän oli vielä pystynyt pitämään silmänsä auki, hän oli todennut olevansa huoneessa, joka oli täynnä isoja, ihmisille sopivia häkkejä. Vietettyään tarpeeksi aikaa yhdessä, hän oli saanut todeta, että mitä todennäköisimmin ne oli rakennettu nimenomaan ihmisille. Hän oli noin viiden häkin päässä ovesta, jonka kuuli nyt aukenevan. Kai joku oli jälleen tulossa hakemaan häntä uudelle kierrokselle suljettuun huoneeseen.

Jason tarkkaili huonetta ja totesi sen jatkuvan pidemmälle, ja sen olevan täynnä..häkkejä? Mitähän vitun pervoa täällä oli meneillään. EIkä välttämättä edes pervoa, vaan pelkästään sairasta. Jason silmäili häkkejä ja tutki niitä, jatkoi eteenpäin.. eteenpäin.. Ja sitten hän pysähtyi. Järkyttyneenä. Häkissä oli ihminen, mies. Tuo oli ranteistaan kiinnitettynä kahleisiin ja tuon asento näytti hyvin epämukavalta. Jason ei tiennyt, oliko mies hengissä vaiko kuollut. Hän katsahti kuitenkin lukkoa. Ei mitään mitä hänen vanha kunno tiirikkansa ei saisi auki, mutta kysymys nousikin tässä vaiheessa; halusiko hän päästää tuon tyypin ulos? Oliko tuo yksi hulluista, vai vain kenties uhri? Jason vilkaisi taakseen reittiä jota oli tullut. Toistaiseksi hän ei ollut kuullut kenenkään lähestyvän, eikä uskonut että hänen heti uskottaisiin päässeen yhteen huoneista, joten hänellä saattaisi hyvinkin olla aikaa vapauttaa tämä kaveri pienestä piinastaan..

Jason kumartui lukon eteen, tarttui tiirikkaansa ja lähti kokeilemaan lukkoa. Tämä yksilö ei ollut aivan niin avulias kuin aikaisemmat, mutta hän oli varma että saisi sen auki. "Aukeahan nyt..", Hän mumisi itselleen, vilkaisten aina välistä tyyppiä kohden ja taakseen. Hän ei halunnut sentään kuolla taikka jäädä kiinni. Pahimmassa tapauksessa, jos hän saisi oven auki mutta kuulisi jonkun tulevan huoneeseen, hän piiloutuisi tämän kaverin sängyn alle, olettaen tietysti ettei tuo käräyttäisi häntä heti.

Elizabeth kurtisti kulmiaan tyytymättömänä. Heidän kutsumattomasta vieraasta ei näkynyt jälkeäkään tai kuulunut ääntäkään. Hän ei uskonut, että mies olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen, tai päässyt tuosta noin vain heidän ohitseen. Todennäköisempää oli, että tuo oli saanut jonkun ovista auki ja piiloutunut johonkin huoneista. Heidän täytyisi alkaa haravoimaan tiloja hyvin tiheällä kammalla tunkeilijan löytämiseksi.
Niinpä hän ryhtyi jakamaan kanssaan olevia miehiä. He etenisivät järjestelmällisesti huone huoneelta niin, ettei mikään jäisi huomaamatta. Kaksi hänen miehistään aloittaisi uudelleen käytävän alkupäästä, kun taas kolmas heistä ja Elizabeth itse aloittaisivat täältä. Jonkun olisi oltava koko ajan vahdissa käytävällä, jotta tunkeilija ei pääsisi livahtamaan heidän ohitseen.

Matthew kuuli askeleita. Ne olivat kuitenkin erilaisia kuin yleensä. Nämä olivat hitaita ja rauhallisia. Ne eivät suunnanneet määrätietoisesti hänen häkkiään kohden. Aivan kuin jalkojen omistaja olisi katsellut ympärilleen. Nämä uudet piirteet huoneesa vierailijassa saivat hänen mielenkiintonsa heräämään. Matthew halusi nähdä kuka huoneeseen, häkkien keskelle oli saapunut. Harmi vain, että silmienkin aukaiseminen vaati selviä ponnistuksia.
Silloin askeleet pysähtyivät selvästi hänen vankilansa eteen. Matthew mietti olevansa varmasti melkoinen näky, kahlittuna kuin mikäkin teuraseläin. Hänessä riitti varmasti nähtävää verkkokalvojen täydeltä. Todennäköisesti sen verran, että hän saattaisi päästä tyypin painajaisten vakioaiheeksi. Mikä oli tietyllä, kieroutuneella tavalla melko imartelevaa. Tällä hetkellä näytti vahvasti siltä, että hän tulisi kuolemaan tähän kirottuun häkkiin. Joten olisihan se ihan mukavaa, että joku edes muistaisi hänet tulevaisuudessakin.
Mathew havahtui mietteistään lukon kolinaan. Kai tämä tapaus oli joku uusi jannu ja pian hän pääsisi viimeiselle retkelle suljettuun huoneeseen. Totuus oli nimittäin se, ettei hän kestäisi välttämättä edes sitä yhtä kertaa.

Lukko kilahti hiljaisesti kertoen Jasonille sen, mitä hän halusikin kuulla. Ovi aukesi. Hän raotti sitä varovasti ennenkuin astui sisälle, vetäen sen kiinni takanaan varmistettuaan ensin ettei se suinkaan lukitsisi häntä sisälle. Tämän jälkeen hän otti varovaisesti muutaman askeleen kohti miestä, varmistaen korvaltaan että kapistus tosiaankin kuvasi tämän kaiken. Mies oli kyllä aikamoinen näky, eikä Jason halunnut välttämättä tietää mitä tuolle oli tehty, jotta tuo oli päätynyt tähän kuntoon.
"Psst. Kaveri, älä vaan ala huutamaan okei? Mä vähän lainaan sun sängynalusta hetken aikaa, jos se vaan sopii. Sen jälkee mä voin jeesaa sut ulos täältä.", Jason puhui rauhallisella äänellä, vaikka hänen äänestään kuulsikin läpi pienimuotoinen hätä. Hän oli kuullut ovien aukeamista etäämmältä, mikä tarkoitti sitä, että häntä etsittiin edelleen. No, olihan se ollut pelkkää toiveajattelua että hänen suhteensa olisi luovutettu näin helpolla. Nyt, hän saattoi vain toivoa että tämä kaveri ei tosiaankaan paljastaisi hänen olinpaikkaansa, mikäli hän joutuisi turvautumaan sängynalla piilotteluun.

Matthew yritti parhaansa mukaan kuulostella mitä kaikkea hänen häkkinsä ulkopuolella oikeastaan tapahtui. Silmät kun eivät suostuneet vieläkään aukenemaan kunnolla. Saati sitten pysymään auki. Hän oli siis täydellisesti pelkän kuuloaistinsa varassa. Tosin juuri nyt se tuntui olevan tällä hetkellä hänen ainoa toimiva aistinsa.
Lukko kilahteli tavalla mikä kertoi siitä, että joku yritti avata sitä. Ei kuitenkaan avaimella. Jollain muulla, mikä ei ollut varsinaisesti tehty kyseistä reikää varten. Tiirikoilla mahdollisesti. Hommaan meni myös aikaa. Paljon enemmän kuin sellaiseen yksinkertaiseen arkipäiväiseen toimeen, jossa avain työnnetään lukkopesään ja käännetään, kuuluisi kulua. Jos siitä olisi ollut jotain hyötyä, Matthew olisi lyönyt vetoa tiirikoiden puolesta.

Hänen vankilaansa tunkeutuja kuulosti saavan oven viimein auki. Jos Matthewilla olisi ollut jäljellä edes osa voimistaan ja häntä ei olisi kahlittu seinään, hän olisi takuuvarmasti yrittänyt paeta. Nyt hän saattoi ainoastaan haaveilla sellaisesta mahdollisuudesta.
Sitten se joku olikin jo hänen luonaan. Tämä jokku osoittautui äänen perusteella mieheksi ja puheesta päätellen tuo oli aivan yhtä luvattomilla teillä, kuin Matthewkin oli ollut. Ennen kuin oli päätynyt seinäkoristeeksi. Hän olisi voinut nauraa miehen sanoille, jos hänellä olisi ollut jäljellä ääntä sellaiseen. Niin ei kuitenkaan ollut. Joten eipä hän voinut huutaakaan.

Elizabeth jäi ensimmäisenä vahtiin käytävälle, kun vartijat puolestaan astuivat sisään huoneisiin, kukin eripuolella kellaria. Nyt hän näkisi, jos mies livahtaisi esiin jostain ja yrittäisi paeta. Nainen uskoi pärjäävänsä hyvin miehelle, joka ei tuntenut paikkoja ja joka pakeni ennemmin kuin yritti selviytyä. Mikä saattoi olla merkki siitä ettei tuolla ollut aseita mukana. Tosin, tämä oli puhdas olettamus, jonka varaan ei kannattanut varsinaisesti turvata.

Hienoa, kaveri ei vastustellut. Jason kuuli jo ovien käyvän lähempänä, ja hänen jahtaajansa lähestyivät. Sängynalunen ei mitenkään hirveästi houkutellut häntä, mutta se tarjosi riittävästi näkösuojaa hänelle, jotta hän voisi selviytyä. Lisäksi hän oli sulkenut jokaisen avaamansa oven takanaan, joten kenelläkään ei pitäisi herätä epäillyksiä siitä, että hän olisi täällä. Jason laskeutui vatsalleen lattialle ketterästi, ja hilasi ruhonsa sängyn alle piiloon. Hän viettäisi siellä niin pitkän ajan, että vartijat tarkistaisivat tämän huoneen sisällön ja jatkaisivat eteenpäin. Tai sitten hän jäisi kiinni, mikä ei tietenkään ollut vaihtoehto. Hänen takkinsa alla, piilossa selkäpuolella, oli pieni luotettava käsiase, josta ei kuitenkaan loppupeleissä olisi niin paljon hyötyä, sillä hänellä oli rajallinen määrä panoksia, eikä hän mielellään ryhtynyt ottamaan mittaa koulutetuista vartijoista ammunnassa. Olihan hän toki opetellut ampumaan, eihän hän ihan idiootti ollut, mutta hän oli pelkkä freelancer jolla oli aseenkantolupa, joten ihan yhtälailla hän saisi syytteen murhasta kuin kuka tahansa muukin tavallinen tallaaja.
Nyt piilotellessaan hänellä oli aikaa miettiä, kuka hänen kaverinsa vuoteen päällä oli ja miksi tuo oli täällä.

Elizabeth odotti kunnes ensimmäinen hänen kumppaneistaan astui ulos huoneesta, jonka oli tarkastanut. Mies pudisti päätään merkiksi siitä ettei ollut löytänyt mitään. Elizabeth puolestaan nyökkäsi tuolle vastaukseksi, että oli ymmärtänyt. Nyt hän saattoi vain toivoa, että heidän etsintänsä tuottaisivat lopulta tulosta. Laitos oli teoriassa ja suurimmaksi osaksi myös käytännössä laillinen. Elizabeth tiesi kuitenkin, kuinka heidän pomonsa kannatti tietyissä tilanteissa varsin luovia ratkaisuja, jotka eivät välttämättä miellyttäisi aivan kaikkia. Siitä syntyisi melkoinen kohu, eikä hänkään selviäisi siitä puhtain paperein. Olihan hän sulkenut silmänsä kaikkien näiden vuosien ajan.

Elizabeth käänsi avainta oven lukossa ja astui sisään häkkien täyttämään tilaan. Oven hän lukitsi uudelleen perässään. Tosin, jos tunkelija pääsisi livahtamaan hänen ohitseen, tuo juoksisi suoraan hänen miestensä syliin. Tästä syystä Elizabeth sytytti huoletta valot.
Hän tosin katui sitä saman tien. Sillä siunaamalla hetkellä hän muisti, miksi vältteli kellaria parhaan kykynsä mukaan. Hänen olisi tosin pitänyt muistaa se jo sisään astuessaan. Oikeiden ihmisten veren ja eritteiden, sekä homeesta ja lahoamisesta lähtöisin oleva löyhkä oli kuvottava. Se ei kuitenkaan ollut syy, jonka vuoksi Elizabeth vältteli paikkaa. Hän oli tottunut erilaisiin hajuihin, vaikka tämä olikin pahimmasta päästä. Vaistomaisesti naisen katse etsiytyi häkkiin, jossa mies oli. Hän tiesi miehestä, mutta sulki silmänsä parhaansa mukaan. Puoli kuolleen miehen näkeminen oli vähällä saada hänet kääntymään kannoillaan.

Ovi aukeni, valot syttyivät ja ovi sulkeutui ja kolahti lukkoon. Jason tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän jännityksestä. Jäisikö hän kiinni? Tännekkö hänen pakomatkansa päättyisi? Tähän haisevaan, sairaaseen huoneeseen, jossa oli häkkejä ihmisiä varten, joille tehtiin ties mitä kaikkea.. Jason toivoi ettei tämä päättyisi tähän, sillä hänellä alkoi olla entistä varmempi olo siitä, että hänelle kävisi kuten kaverille hänen yläpuolellaan, jos hän nyt jäisi kiinni. Perkele, olisi vain pitänyt jatkaa matkaa uteliaisuudesta piittaamatta.. Mutta hän ei osannut, tiesihän hän sen jo entuudestaan. Siksi hän oli freelance kuvaaja, koska oli niin perkeleen utelias, että jokainen mahdollisuus päästä urkkimaan muiden asioita oli käytettävä.
Kuten tälläkin kertaa, se ei vaikuttanut päättyvän hyvin. Jason kuitenkin lohdutti itseään sillä tiedolla, ettei koskaan ollut vielä menettänyt yhtäkään jäsentä taikka hammasta pahempaa osaa itsestään. Hän oli aina selvinnyt. Hän oli ketterä kuin kissa ja osasi hyppiä pitkiäkin välimatkoja tarvittaessa, ja jotenkin kummasti hän oli aina löytänyt tiensä ulos. Hän vakuutti itselleen, että niin kävisi nytkin.
Jason tunsi pidättävänsä lähestulkoon hengitystään, niin hiljaa hän yritti hengittää. Hän pysyi liikkumattomana, vilkuillen piillostaan kohti kenkäparia joka lähestyi heitä.

Elizabeth sulki parhaansa mukaan mielestään miehen ja huoneen löyhkän. Hänen oli keskitettävä huomionsa sen tunkeilijan löytämiseen. Ja ehkä hieman myöhemmin uuden työpaikan etsimiseen.

Tyhjät häkit olivat enemmän tai vähemmän tyhjiä. Lukuunottamatta epämukavia retkisnkkyjä, jotka olivat paikoillaan ennemmin näön kuin mukavuuden vuoksi. Niissä ei ollut mitään muuta. Ei edes ämpäriä tai muuta vastaavaa, jota olisi voinut käyttää jonkinlaisena alusastiana. Mikä tuntui, itseään sivistyneenä pitävästä tohtorinaisesta, kuvottavalta ja epäinhimilliseltä. Myös tyhjien häkkien ovet olivat lukossa, mikä tuntui Elizabethista epäloogiselta. Mutta kuten sanottu tämä ei kuitenkaan ollut hänen reviiriään, joten hän ei voinut puuttua näkemiinsä epäkohtiin. Eikä hänen tarvitsisi onneksi käydä täällä kovin usein. Tämä oli yksi niistä, hyvin harvoista kerroista.
Elizabeth vältteli parhaansa mukaan häkkiä, jossa tilan ainoa vanki oli ja säästi sen tarkoituksella viimeiseksi. Hän ei suostunut katsomaan miestä suoraan. Vilkaisukin riitti kertomaan tuon olevan huonossa kunnossa, ehkä jopa kuolemaisillaan.

Miehen häkki näytti tyhjältä ja Elizabethilla oli kiire ulos, joten hän kiirehti ovelle pelkän vilkaisun jälkeen.

Adrenaliini kohisi hänen suonissaan ja sai hänen näkönsä terävöitymään. Hänen asentonsa sängyn alla oli epämukava, hän makasi kyljellään selkä seinää vasten, katsoen kuinka kenkäpari lähestyi vääjäämättä häkkiä jossa hän piilotteli. Hitaasti ja äänettömästi hän siirsi kättään selälleen, valmiina tarttumaan aseeseen jos tuo kenkäparin omistaja päättäisi tulla häkkiin tai kokeilla, oliko ovi auki vai lukossa. Jason kirosi mielessään, kiirehti kenkiä jo poistumaan paikalta. Se tuntui kestävän ikuisuuden, mutta viimein, vittu vihdoin ja viimein kenkäpari lähti loittonemaan takaisin ovelle päin! Jes! Jason olisi voinut tuulettaa ja huutaa tästä hyvästä onnenpotkusta, mutta toistaiseksi hänen olisi pysyttävä vielä hiljaa ja paikoillaan. Hän ei halunnut että kenkien omistaja saisi syyn kääntyä takaisin. Hänen täytyi odottaa, odottaa..
Vittu kauanko vielä? Jason odotti epätoivoisesti että valot sammuisivat ja ovi avattaisiin ja suljettaisiin taas, ja senkin jälkeen hänen pitäisi odottaa vielä pieni hetki varmistuakseen ettei tämä olisi ansa, ettei häntä houkuteltaisi piilosta ihan noin vain. Odottaminen oli pahinta. Odottaminen sai hänen sydämensä hakkaamaan aivan liian kovaa, eikä jännitys joka sai hänen kehonsa tärisemään ollut yhtään parempi. Mene jo!