Paskareissu

"Kiitti.", Jason totesi ja hieraisi molempia ranteitaan kerran ennenkuin otti ojennetun loitsupussin toiseen käteensä, toisen ollessa nyt naisen otteessa. Tuntui paljon paremmalta nyt kun hän oli vapaa. Vapaalla kädellään hän pujotti pussin kaulaansa, ja samassa häntä alkoi jälleen kylmätä, kun hän tajusi joutuvansa pitelemään toista miestä kädestä. Eihän siinä muuten mitään, mutta hän ei juuri vieläkään pystynyt sietämään toisen miehen kosketusta. Tosin nyt hänen taisi olla pakko, hän ei uskonut että Megiksi kutsuttu välittäisi hirveästi jos hän alkaisi sanomaan vastaan tuon hienolle suunnitelmalle. Niimpä hän ojensi tärisevää kättään kohti naapurinsa häkkiä, hapuillen sokkona ilmaa kunnes hänen sormensa hipaisivat jotain minkä hän oletti olevan Mattin käsi. Hän vei kätensä takaisin sitä kohtaa kohden jossa oli hipaisun tuntenut, vaikka halusikin paljon mielummin vetää kätensä pois.

Matthew tunsi sormenpäiden hipaisun jossain oikealla puolellaan ja kurotteli omiaan sen suuntaan. Aina siihen asti, että löysi toisen lämpimän käden omaansa. Olihan tämä varsinainen pakosuunnitelma. Tällainen sai hänet tuntemaan, että osallistui johonkin päiväkodin retkeen. Mutta juuri nyt heillä ei ollut parempaa. Eikä hän halunnut antaa Megille syytä päästä potkimaan häntä perhekalleuksille, kritisoimalla tilannetta.

Kun he sitten seisoivat söpösti, käsikädessä lyhyessä jonossa, Matthew tunsi kuinka Meg lähti liikkumaan ja veti häntä peräässään. Tästä se sitten lähtisi. Hän tosiaan toivoi, että Meg tiesi mitä oli tekemässä ja että tuon loitsupussit todella toimisivat. Eipäilyksistään huolimatta hän seurasi sisartaan kiltisti pitkin kellarin käytävää ja pysyi hiljaa. Meg oli itsekin todistanut sen ettei näkymättömyys tarkoittanut täydellisen äänetöntä. Vaikka heitä ei nähtäisi, heidät voitaisiin kuulla.
Kellarin käytävä oli aivan yhtä pimeä, kuin taakse jäänyt häkkihuone. Samoin portaat, joille he pian pääsivät. Matthew mietti miten Meg tuntui näkevän pimeässä ympärilleen ilman ongelmia. Oliko tuo kenties tehnyt jonkun helvetin pöllöloitsun, jotta näkisi pimeässä. Oli miten oli, ehkä oli vain positiivista, että edes joku heistä näki eteensä.
Jossain kohtaa portaita, he pysähtyivät ja Matthew kuuli jälleen lukon kilahtavan. Muutaman askeleen jälkeen he sitten seisoivatkin enismmäisen kerroksen käytävässä. Pidemmältä kuului hälinää, mikä todennäköisesti johtui sähkökatkoksesta ja siitä, että paikan työntekijät hämmästelivät sitä.

Kylmät väreet nostivat Jasonin niskavillat pystyyn kun käsi tarttui hänen omaansa. Hänellä ei ollut ollut mitään ongelmia Megin käden pitämisessä, sillä se oli ollut selkeästi siro, naisen käsi. Mutta Mattin käsi oli selvästi miehen käsi, eikä Jason voinut mitään inholle joka tuntui ryömivän hänen ihonsa alla alkaen kädestä. Hän kuitenkin puri huultaan ja piti kielensä kurissa. Hänen kätensä oli yrittänyt nykäyksen omaisesti vetäytyä kauemmas kun Matt oli siitä tarttunut kiinni, mutta hän oli pakottanut itsensä pitämään kätensä aloillaan ja tarttumaan toisen miehen käteen kuin mikäkin alakoululainen.
Ja tässä sitä nyt mentiin. Hän seurasi sokkona perässä kun hänen uusi kaverinsa johdatti häntä läpi pimeän. Hän katseli vaitonaisena ympärilleen, vaikka ei nähnytkään juuri mitään tässä pimeässä. Portaissa hän meinasi kompuroida, sillä ne alkoivat aivan varoittamatta. Hän sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa ja pystyi seuraamaan perässä ilman sen suurempia ongelmia. Vauhtia nyt, Jason hoputti heitä mielessään. Hän halusi pois täältä, hän halusi kiskaista kätensä irti ja halusi kotiin kuumaan suihkuun jossa voisi pestä itsensä juuriharjalla läpikotaisin. Varsinkin perseensä.

Matthew tunsi valpastuvansa vaistomaisesti Megin johdattaessa heitä yhä vain eteenpäin. Hänellä oli työ ja tuska pitää molemmat kädet paikoillaan toisten käsissä, sillä ne nykivät etsimään aseen perää. Jota hänellä ei tietenkään ollut. Tämä oli pelkkä refleksi, jota hänen oli hallittava.
Sen lisäksi hän oli vähällä älähtää, kun Meg ei lähtenytkään johdattamaan heitä ulko-ovea kohti, joka olisi suorin reitti ulos, mutta puri kieltään. Hänen oli vain pakko luottaa pikkusiskoonsa ja tuon suunnitelmaan. Mutta luoja kuinka vaikeaa se oli. Varsinkin kun tiesi kyseisestä suunnitelmasta ainoastaan murto-osan. Vain sen verran, kuin hänen kuuluikin tietää. Mikä oli tavattoman turhauttavaa. Mikä oli myös Megin suunnalta fiksua. Tällainen minimoi sooloilun, joka olisi todennäköisesti hyvinkin tuhoisaa tässä vaiheessa.

Meg piti heidät tarkoin seinän vieressä, poissa keskikäytäviltä, joilla heidät ohitti aina silloin tällöin joku talon henkilökunnan jäsen.
Kun Matthewsta alkoi tuntumaan, etteivät he voisi päästä syvemmälle ansaan, Meg johdatti heidät jälleen yhdestä lukitusta ovesta valtavaan teollisuuskeittiöön. Joka tosin näytti siltä, että siitä käytettiin vain murto-osaa. Toisaalta, vampyyrien ruokavalio oli huomattavan erilainen kuin ihmisten.

Jason ei pitänyt tästä tiedottomuudesta ollenkaan, eikä siitä että häntä johdatettiin kuin mitäkin teuraseläintä eteenpäin kohti tuntematonta. Hän olisi halunnut riuhtaista kätensä irti ja juosta suorinta reittiä ulos autolleen joka oli parkkeerattu muutaman sata metriä täältä kauemmas, vaikka Jason aavistelikin, että autoa ei enää olisi siellä minne hän oli sen jättänyt. Tämä reissu oli ehdottomasti tullut kaikkein kalleimmaksi. Mutta jos kaikki jatkuisi näin, hyvin, niin hän olisi kotona ennen huomista ja ehtisi estää konettaan lähettämästä kuvia ja videoita eteenpäin, ja jumalauta hän möisi ne kalliilla. Niin kalliilla kuin vain saisi nyhdettyä, jotta voisi ostaa itselleen uuden auton ja kameran. Ja aseen. Hän ostaisi sellaisen jolla hän pärjäisi myös vampyyrejä vastaan.
Jason havahtui ajatuksistaan tajutessaan heidän ohittavan sen vitun apinan käytävällä. Se saatanan mulkku käveli jonkun yhtä paskantärkeän kaverinsa kanssa heidän ohitseen. Jason kääntyi jo puolittain käydäkseen tyypin kimppuun, mutta Mattin lämmin käsi hänen kädessään muistutti häntä siitä, ettei tälläiselle ollut nyt aikaa. Hän oli jo puolittain kiskaissut kätensä irti, mutta paransi otettaan nyt uudestaan, ja veti syvään henkeä. Täällä ensimmäisessä kerroksessa hän näki paremmin, sillä ikkunoista siivilöityi kuun valoa, joka valaisi paikkaa karmaisevalla tavalla.

Meg oli harvinaisen tyytyväinen siihen, ettei kuullut minkäänlaista valitusta takanaan. Eikä kumpikaan miehistä tuntunut saavan päähänsä mitään hullun tyhmiä ideoita, joihin liittyi jonkinlainen kostoretki. Ainakaan heidän kulkunsa ei häiriintynyt hetkeksikään, mikä oli hyvä.
Hän jatkoi miesten johdattamista lähes antiikkisten suurtalouskoneiden ohitse kohti takaovea, jota oli itsekin käyttänyt. Päivien varjostamisen jälkeen hän oli saanut todeta tämän olevan kaikkein varmin ja turvallisin reitti. Sanoi Matthew siihen mitä vain. Etuoven käyttäminen olisi ollut näkymättömänäkin itsemurha.

Takaoven lukko kilahti auki ja hän saattoi viimein johdattaa pojat raittiiseen ulkoilmaan.
”Älkää vain päästäkö vielä irti”, Meg sihahti taakseen, sillä he olisivat turvasta vasta kun olisivat saaneet auton ovet lukkoon perässään.
Suistomaan ilma tuntui öisinkin kuumalta ja kostealta, mutta tällä kertaa Meg ei antanut sen häiritä, vaan lähti johdattamaan heitä turvallisinta reittiä pois vanhan parantolan luota. Kun he olivat saapuneet maan tähän osaan Matthewn kanssa, hän oli valittanut taukoamatta tuahduttavasti ilmanalasta, joka teki tuulettimista turhia kapistuksia ja liimasi paidan kiinni ihoon. Nyt hän oli niin valmis lähtemään täältä. Jos hän saisi päättää, he pysähtyisivät seuraavan kerran Kanadassa.

Huulen pureminen alkoi olla jo tuskallista, mutta Jason jatkoi sitä edelleen pitääkseen päänsä kylmänä. Oli hyvin omituista seurata jotakuta jota ei edes nähnyt. Aivan kuin he olisivat olleet kummituksia. Hän kuuli lukon kilahtavan edessään kun keittiön takaovi aukesi, ja näki oven aukeavan, mutta koska hän ei nähnyt oven avaajaa, näytti se ainoastaan karmivalta. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, nieli vain sanansa jotka nousivat kielen päälle. Hän kuunteli Megin varoituksen ja huokaisi mielessään. Eikö hän nyt kuitenkin voisi jo kohta päästää irti? Hänen kättään kuumotti ja hän tunsi sen olevan hiestä kostea. Hän halusi edelleenkin kiskoa sen irti, mutta jos nyt kerta sitten pitäisi vieläkin pidellä kiinni, niin pidetään sitten..
Kauankohan heillä oli vielä matkaa ennenkuin he olisivat turvassa? Missä vaiheessa he pystyisivät oikeasti jättämään hullujenhuoneen pölyt taakseen? Jason tiesi, että painajaisissaan hän palaisi tänne seuraavan kuukauden verran. Jos siis nukkuisi ilman lääkitystä. Onneksi hänellä oli vielä jäljellä niitä vahvoja unilääkkeitä jotka pitivät painajaiset loitolla..

Matthew huokaisi helpotuksesta vasta kun noin kymmenen minuutin suolla rämpimisen jälkeen havaitsi edessään, puiden siimeksessä heidän armaan autonsa. Vanha avolavamaastokuormuri ei ollut koskaan näyttänyt niin hyvältä kuin nyt. Samalla hän pani merkille, kuinka aivan hänen edessään, Megin ääriviivat alkoivat erottumaan. Pikkusisko näytti aivan kangastukselta tai kummitukselta. Tuon pystyi nimittäin erottamaan vain paikoin ja hetkeä myöhemmin kyseinen ääriviiva oli kadonnut ja edelleen Matthew tajusi tuijottavan suoraan Megin lävitse. Hän ei kuitenkaan huomannut itsessaan samaa reaktiota.
Hetkonen, eikö Meg ollut sanonut pussien vaikutuksen kestävän vain puolisen tuntia. Ilmeisesti pikkusiskon aika näkymättömänä alkoi olla lopussa ja tuo tuli koko ajan vain enemmän näkyväksi.

Kun heidän autonsa näkyi selkeästi Meg irrotti otteensa Matthewn kädestä. Lähestulkoon samaisella liikkeellä hän kiskaisi oman loitsupussin kaulastaan ja viskasi sen suohon. Sillä samaisella hetkellä pikkusiskosta tuli kokonaan näkyvä. Matthew ei ollut koskaan kuvitellut olevansa näin iloinen nähdessään persettä hipovan, lähes platinanvaalen letin, tiukkoihin farkkuihin ja kauhtuneeseen flanellipaitaan verhotun kropan, sekä pisamien peittämät tyttömäiset kasvot ja ilkikurisesti tuikkivat silmät. Mutta luoja sentään, juuri nyt hän olisi voinut tappaa tästä näystä.
”Vauhtia!” Meg kivahti pikaisesti olkansa ylitse ja pinkaisi oitis juoksuun kohti autoa. Eikä Matthew voinut muuta tehdä kuin seurata perässä. Hän irrotti kätensä Jasonin kädestä ja lähti juoksemaan siskonsa perään.

Matka tuntui pieneltä ikuisuudelta, mutta ei se mitään, sillä pian hänen rukouksiinsa vastattiin kun heidän edessään alkoi siintää auto. Jason oli erittäin onnellinen tästä näystä, vaikka hän kaipasikin omaa Hondaansa, hänen oli vain sanottava vanhalle uskolliselle autolleen hyvästit, sillä tulisi sitä koskaan enää näkemään.
Yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi kuin tyhjästä naisen hahmo. Tämä siis oli Meg. Hän ei ollut seurannut mitään edessään tapahtuvaa sen tarkemmin, että olisi huomannut loitsun heikentymisen, vaan huomasi vasta nyt kun nainen ilmestyi kuin tyhjästä. Käsky kiirehtiä oli enemmän kuin selvä ja ymmärretty, ja Jason kiskaisi myös oman loitsupussinsa kaulastaa, sillä se karmaisi häntä. Seuraavaksi hän lähti juoksemaan kaksikon perässä kohti autoa. Vapaus olisi pian heidän! Jason olisi voinut itkeä onnesta jättäessään sen parantolan taakseen.

Meg juoksi suorinta tietä auton kuskin ovelle ja hyppäsi kyytiin. Matthew oli jo huutamassa perään protestiksi, mutta tajusi sitten olevan fiksua antaa toisen ajaa. Todennäköisesti hän onnistuisi tapattamaan heidät kaikki kolme tässä kunnossa. Joten heitettyään oman loitsupussinsa mäkeen, hän keskittyi kampeamaan itseään auton tilavaan ohjaamoon. Päästyään hyttiin, hän ojensi kätensä ulos Jasonille vetääkseen tuon vierelleen kahden istuttavalle etuistuimelle. Samaan aikaan Meg käynnisti keskittyneesti moottoria ja kiskoi turvavyötä rintakehänsä ylitse.

Jason kiersi Mattin perässä pelkääjän puolelle, odotti että toinen kipuaisi vauhdilla sisään. jason vilkaisi vain pikaisesti itseään kohti ojennettua auttavaa kättä, mutta käänsi tuskastuneena katseensa siitä pois. Hän ei pystynyt siihen. Olisi ollut vain kohteliasta tarttua auttavaan käteen, mutta hän ei vain voinut pakottaa itseään siihen. Hän ei halunnut minkäänlaista kosketusta juuri nyt, ellei se ollut aivan ehdottoman pakollista. Niimpä Jason tarttui molemmilla käsillään autosta kiinni ja kampesi itsensä sisään niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Hän kumartui kiskaisemaan oven vauhdilla kiinni jonka jälkeen hän siirtyi mahdollisimman kiinni ovea istumaan, ettei vain koskettaisi kaveriaan vahingossakaan. Hän ei vain voinut sille mitään että tahtoi saada paniikkireaktion jokaisesta kosketuksesta. Hänen pitäisi luultavasti selittää se Mattille, mutta vittuakos se tuolle kuului.

Kun hänen apunsa ei kelvannut, Matthew vain kohautti olkiaan ja vetäytyi omalle paikalleen. Hän oli yrittänyt auttaa toista ihan vain hyvää hyvyyttään, mutta ei voinut pakottaa tuota ottamaan apua vastaan. Kun Jason lopulta istui penkissä ja sai kiskaistua oven kiinni, Meg painoi jo kaasua ohjaten heidät pois piilosta surkealle tielle. Nainen ei juurikaan välittänyt nopeusrajoituksista vaan antoi palaa vaan.

Megin keskkittyessä tiehen heidän edessään, Matthew rentoutui istuinta vasten. Oli uskomatonta ajatella, että he olisivat viimein vapaita, eikä tämä ollut pelkkää unta. Ehkä hän tosin vieläkin pelkäsi heräävänsä ja huomaisi olevansa edelleen siinä saastaisessa sellissä. Juuri nyt hän ei kuitenaan tietänyt kumpaa halusi enemmän, olutta vai suihkuun.
”Te pojat haisette muuten aivan hirveällä”, Meg sanoi pitäessään katseensa tiessä ja avatessaan auton ikkunaa raolleen. ”Ilmeisesti tuollaisessa kartanossa ei ole kummoisia suihkuja.”
”Voisitko nyt vain tukkia turpasi Meggie?” Matthew kysyi voipuneena. Hän ei juuri nyt jaksanut kuunnella sisarensa vittuilua.
”Voisin. Mutta sitten en pääsisi sanomaan, että penkkien takana on teitä varten hieman sapuskaa”, Meg sanoi vilkaisten veljeään aurinkoisesti hymyillen.

Se sai Matthewn havahtumaan. Vitut suihkusta ja oluesta. Hän ei ollut eläessään ollut näin nälissään. Hän käänähti istuimellaan kurotellakseen penkkien taakse, jossa oli pieni säilytystila erinäisiä tarvaroita varten. Kuinka ollakkaan, sieltä löytyi paperipussissa kaksi styroksista pikaruokapakettia, sekä sixpacki olutta.
”Okei Meg. Kai sinä tiedät, että jos et olisi siskoni, niin naisin sinut. Olet ihana nainen.”
”Tiedän”, Meg sanoi leveästi hymyillen.
Matthew ojensi toisen pakkauksistas, sekä yhden oluista Jasonia kohti, keskittyen kuitenkin suurimmalta osin omaan saaliiseensa. Kannen alta paljastui lopulta iso keko ranskalaisia, sekä pekoni-tuplajuustohampurilainen. Näky oli vähällä saada Matthewn itkemään.
”Luulitko sinä jo, että minä antaisin teidän nähdä nälkää?” Meg kysyi silmäänsä iskien.

Jason nojasi päätään ikkunaan ja antoi maisemien vilahtaa ohitseen, kiinnittämättä niihin sen suuremmin huomiota. Hän muisteli sitä, kuinka oli ajanut tätä samaista paskatietä kohti tuota laitosta. Siitä ei ollut edes niin kauaa, mutta juuri nyt tuntui siltä kuin hän olisi ajanut tätä samaa tietä pitkin ikuisuus sitten.

Jason katsoi tietokoneensa näyttöä, sekä salaperäistä sähköpostia jonka oli saanut. Se piti sisällään tietoa laittomista ihmiskokeista, joita tehtiin ei-niin-hylätyssä entisessä mielisairaalassa. Vihje kuulosti valheelta, mutta tutkiessaan hieman kyseistä paikkaa, Jason sai huomata erinäisiä huhuja jotka koskivat paikkaa. Hmm, siellä saattaisi sittenkin olla jotain tutkimisen arvoista. Hymy kaartui hänen huulilleen kun hän ryhtyi valmistelemaan lähtöään. Hän pakkasi kamppeensa, varmisti että tietokone oli ohjelmoitu lähettämään tiedostot poliisille kuten aina, ja avasi sitten itselleen oluen. Hän ei lähtisi enää tänä yönä mihinkään, mutta huomenna.

Jason havahtui puheeseen. Tuntui hieman siltä kuin olisi nukahtanut silmät auki. Hän oli unohtunut täysin ajatuksiinsa, ja vilkaisi nyt sivusilmällään ilmeisesti sisarusten välistä kanssakäymistä. Mahtoi olla mukavaa, kun oli joku, joka varmisti selustasi. Jasonilla ei ollut ketään. Hän oli ollut orpo, eikä hänellä siksi nytkään ollut ketään kuka olisi häntä jäänyt kaipaamaan vaikka hän ei olisikaan tullut enää takaisin. Hän säpsähti kuitenkin täysin hereille ajatuksistaan siinä vaiheessa kun Matt tarjosi hänelle ruokaa ja olutta. Jasonilla ei ollut nälkä, ei sitten yhtään. Hän kuitenkin otti tarjotut einekset käsiinsä, varoen koskettamasta Mattia siinä samalla, ja laski ruuat ensimmäisenä syliinsä. Oluen hän voisi juoda, mutta ruokaa hänen ei tehnyt mieli. Hänen vatsansa saattoi ilmaista vastalauseen kipristymällä kokoon, mutta häntä vain etoi ajatus ruuasta. Kauankohan hänellä tulisi tällä kertaa menemään ennenkuin ruoka maistuisi taas? Viimeksi hän oli ehtinyt laihtua viitisen kiloa, ennenkuin oli päässyt jälleen nauttimaan ruuan mausta.

Meg seurasi sivusilmällä kuinka hänen veljensä ahmi ruokaa, jonka oli saanut eteensä, kuin porsas konsanaan. Tuolla ei sitten tuntunut olevan minkäänlaisia tapoja. Samalla hän huomasi, miten vastentahtoisesti Jason suhtautui omaan annokseensa. Tuota vankeus ei ollut kaiketi kohdellut niin kaltoin kuin Matthewta. Tosin, eipä tuo ollut ehtinyt paikalla kauaa olemaan. Meg oli nähnyt kuinka mies oli saapunut paikalle, varjostaessaan laitosta Matthewn pakoa varten. Hän oli ollut kuitenkin liian kaukana ja hidas estääkseen miestä menemään sisään.

”Mihe hiääh hiehith Ahjonhista?” Matthew kysyi suu niin täynnä purilaistaan ja ranskalaisia, että oli täydellinen ihme ettei se kaikki vain tursunnut ulos hänen suustaan.
”Syö suusi tyhjäksi ja puhu sitten. Minä en saa mitään selvää”, Meg komensi vanhempaa veljeään.
Matthew kuorrutti koko komeuden oluella ja onnistui jotenkin jauhamaan kaiken edes jollain tapaa nieltäviksi annoksiksi. Hetken kuluttua tuo oli lopulta saanut suunsa tyhjäksi. ”Miten sinä tiesit Jasonista?”
Huomattavasti helpommin tulkittava lause. Veljen käytös sai Megin pyörittelemään silmiään. ”Näin hänen tulevan ja ajattelin, että hänkin jäisi vangiksi. Joten minä katsoin tulevaisuuteen, vaikka minusta selvännäkö onkin täydellisen epätarkkaa tiedettä. Nyt se kuitenkin auttoi.”
”Olisit vain sanonut, että noitajuttuja”, Matthew totesi hieman masentuneen oloisena.
”Voisitko sinä edes teeskennellä, että olisit päässyt tästä ylitse?” Meg tuhahti.

Jason ei pahemmin kuunnellut mitä autossa puhuttiin. Hän keskittyi nojaamaan ikkunaa vasten ja tuijottamaan kaukaisuuteen samalla, kun hörppäsi aina silloin tällöin oluestaan huikan. Hän kuitenkin terästi kuuloaan siinä vaiheessa kun kuuli nimensä mainittavan. Silmät lipuivat seuraamaan sisarusten keskustelua ja eleitä. Vai noitajuttuja. Jason ei tahtonut uskoa moista hölynpölyä todeksi, mutta kaipa hän oli juuri hetki sitten saanut siitä eläviä todisteita. Hän antoi katseensa lipua takaisin tietä kohden. Häntä ei huvittanut keskustella kenenkään kanssa. Eikä häntä huvittanut olla tässä autossakaan. Hän olisi kaikkein mieluiten ollut nyt kotonaan, mutta sinne oli vielä matkaa, joten hänen olisi parempi istua kiltisti ja pitää turpansa tukossa, mikäli halusi pysyäkkin autossa.
Hän ei kuitenkaan myöskään halunnut vaikuttaa oudolta, joten vapaalla kädellään hän avasi oman styroksiboksinsa, ja nosti sielä yhden ranskalaisen jota mutusteli huomattavan hitaasti. Niin, hän ei tahtonut syödä, mutta hän ei myöskään halunnut joutua osaksi keskustelua, joten oli kai parasta vaikuttaa normaalilta ja syödä edes vähän.

Matthew jatkoi syömistään silmiään pyöritellen. Normaalisti he olisivat saaneet tästä aikaiseksi jonkinlaisen väittelyn. Mutta juuri nyt hän oli liian onnellinen pekonihampurilaisensa kanssa, jotta olisi jaksanut aloittaa mitää sisarensa kanssa. Ehkä hän jonainain päivänä oppisi hyväksymään tuon Megin pikku outouden. Hänen ei tarvitsi kuitenkaan tehdä sitä tänään. Hän voisi keskittyä hampurailaisen ja ranskalaisten jäännösten tuhoamiseen ja toipumiseen yhdestä elämänsä ahdistavimmista kokemuksista.

”Ottakaa jätkät hetki ihan rennosti. Meillä on muutama kilometri matkaataitettavana”, Meg sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ohjatessaan autoa ensimmäistä kertaa isommalle, asfaltoidulle tielle, pois soralta. ”Olen varannut meille huoneen motellista. Pääsette siellä suihkuun ja lepäämään. Hommataan teille myös lisää ruokaa. Sitten me järkätään Jason sinut jonnekkin turvaan. Uskaltaisin veikata, että sun koti ei ole tällä hetkellä se kaikkein turvallisin paikka.”

Jason käänsi jälleen katseensa naisen puoleen tuon puhutellessa häntä. Hän nosti kulmiaan yllättyneenä siitä, että nainen totesi hänen kotinsa olevan luultavasti turvaton paikka.
"Ehei. Mun on pakko mennä kotiin. Edes käymään.", Hänen olisi pelastettava tietokoneensa ja sen sisällöt. Nyt, heti. Ajatus siitä että hänen elämäntyönsä riistettäisiin häneltä sai hänet ahdistumaan jo enemmän kuin mitä hän valmiiksi jo oli. Jason tunsi sydämensä kiivastuvat lyönnit rinnassaan ja puristavan tunteen joka kieli siitä, että hän saisi luultavasti pian jonkinsorttines paniikkikohtauksen. Hän kuitenkin puri kieltää, kielsi itseään hermostumasta enempää. Kaikki tulisi olemaan hyvin kunhan hän vain pääsisi kotiinsa ja saisi läppärinsä käsiinsä, millään muutta ei ollut niin paljoa väliä, vaikka hänen kotinsa olikin täynnä kaikenlaista mistä hän ei halunnut luopua, hän selviäisi ilman niitä.

Ja samassa hän päätti ettei jäisi sisarusten seuraan sen pidemmäksi aikaa kuin että he saavuttaisivat motellin. Sieltä hän joko vuokraisi auton jostain läheltä tai varastaisi sellainen, ja ajaa hurauttaisi kotiinsa tuhat mailia tunnissa. Hänen asuntonsa ei onneksi ollut kuin parin tunnin matkan päässä laitoksesta, mutta hänellä oli silti kiire kotiinsa.

Meg kurtisti kulmiaan, kun hänen sanansa tuntuivat menevän kuuroille korville. Hän ei ollut aivan varma, miten Jasonin sanoihin pitäisi reagoida. Yleensä hänen pelastamansa ihmiset luottivat häneen ja tekivät mitä sanottiin. Hän ei ollut tottunut moisiin vastaväitteisiin.
”Kai sinä tajuat, että murtauduit vuorokausi sitten hallituksen laitokseen?” Meg kysyi epäilevänä. Ei kai tämä jätkä nyt voinut olla ihan täydellisen pihalla kaikesta. ”Kun sinun ja Matthewn katoaminen huomataan, teidät etsintäkuulutetaan. Teidän kuvanne lähetetään maan jokaiselle poliisilaitokselle. Matthewlla on jonkinlainen mahdollisuus päästä pälkähästä metsästäjänä. En tosin laskisi sen varaan. Mutta jos sinä et ole yksityinen vampyyrinmetsästäjä voin kertoa, että tuo murtautuminen tietää pitkää kakkua vankilassa. Sinä et voi edes käväistä kotona. Toden näköisesti se vilisee parhaillaan hallituksen väkeä. Suosittelen hankkimaan vitun nopeasti uuden identiteetin ja muuttamaan maasta.”

Jason ei tosiaankaan kuunnellut pahemmin mitä Meg sanoi. Hän ei hylkäisi läppäriään ja elämänsä työtä mistään hinnasta. "Sä et nyt ymmärrä, mun on pakko mennä kotiin.", Hänellä ei ollut mitään syytä käydä kotonaan, muuta kuin läppäri. Ja sen hän vittu hakisi, vaikka joutuisi sitten linnaan. Sitä paitsi, hän ei ollut aikaisemminkaan joutunut vaihtamaan henkilöllisyyttään vaikka olikin ollut täpärissä tilanteissa, jotka yleensä tiesivät juurikin vankilareissua. Kunhan hän vain saisi kuvat koneeltaan, hän ei joutuisi mihinkään vankilaan, siitä Jason oli varma. Eikä Meg voinut sanoa mitään mikä saisi hänet muuttamaan mieltään.

Megin teki mieli hakata päätään ohjauspyörään. Tämä tyyppi oli idiootti. Täydellinen idiootti. Ei onneksi ollut hänen asiansa, jos mies halusi päästä kivisten seinien sisälle. Niinpä hän sulki suunsa, puristi sen tiukaksi viivaksi ja keskittyi heidän edessään olevaan tiehen. Vaikka hänen olisi tehnyt mieli potkaista mies ulos liikkuvasta autosta sen siunaamalla hetkellä. Oli turhauttavaa pelastaa sellainen ihminen, joka oli valmis heittämään hänen vaivannäkönsä menemään.

Megin kihistessä kiukusta, Matthew oli viimeistellyt hampurilaisensa ja ranskalaisensa. Hän otti oluensa kanssa mukavamman asennon penkillä ja vilkaisi Jasonin suuntaan. Myös hänestä mies oli edelleen täysi idiootti. Tämä hyvin lyhyt keskustelu miehen ja Megin välillä ei muuttanut hänen mielipidettään.
”Mitä sinulla on kotona niin tärkeää, että sinun on mentävä sinne?” Matthew kysyi, yrittäen saada edes hieman selvää miehestä.

Jason puri poskensa sisäpintaa itsepäisesti. Hän oli tehnyt päätöksensä palata kotiin läppäriään hakemaan. Hän oli etevä pakenemaan jos vain oli urbaanissa ympäristössä. Lisäksi, Jason tiesi parhaiten miten liikkua oman kotinsa lähettyvillä ja muutamia kilometreja eteenpäin jokaiseen suuntaan. Hän oli harjoitellut, ja lisäksi hänellä oli paljon käytännön kokemusta. Hän hörppäsi oluestaan selvästi kyrsiintyneenä tähän keskusteluun.
"Elämäni. Ainoa millä on mitään väliä.", Jason vastasi lyhyesti Mattin uteluihin. Tuon ei tarvitsisi tietää sen enempää. Tietysti häntä harmittaisi kaikki muut tavarat joita ei voisi ottaa mukaan, mutta kunhan hän saisi läppärinsä, kaikki olisi hyvin.

Tällä kertaa Meg tosiaan löi kertaalleen päänsä ohjauspyörään ja nostaessaan päänsä hän puuskahtaa kovaan ääneen; ”Vittu mikä idiootti.”
Matthew virnistelee sisarensa käytökselle. Meg oli aina huono pitämään mielipiteitään omanatietonaan. Muutenkaan hienovaraisuus ei kuulunut sisaren luontaisiin ominaisuuksiin. Tällä kertaa Matthew vain oli samaa mieltä Megin kanssa.

”Yritähän nyt ajatella järkevästi Jason”, Matthew sanoi. ”Sinulla ei ole kotona enää mitään. Asuntosi on tutkittu lattiasta kattoon. Eikä hallituksella ole tapana olla leväperäinen. Kaikki lektroninen on viety. Tietokoneet, vanhat puhelimet, muistitikut, henkilötietosi, kaikki millä on väliä. Jos sinulla on ollut kassakaappi jossain, se on mitä todennäköisemmin löydetty. Se mitä asuntoosi on jätetty jäljelle on todennäköisesti vaatteita ja astioita ja huonekaluja, jotka ovat täysin yhdentekeviä. Ja kun sinun katoamisesi huomataan, asunnolla sinua odottaa vastassa jotain armeijan, Heavenin tai salaisen palvelun tapaista. Nämä ovat oikeasti isoja ympyröitä. Mutta jos, sä haluat mennä sen itse varmistamaan niin me voidaan toki lähettää sulle kukkia vankilaan. Koska sinne sä päädyt. Ilman oikeudenkäyntiä.”
”Tiesitkö sä, että toi tutkimuskeskus saa vankiloista kuolemaantuomittuja vankeja eläviksi veripusseiksi vampyyreille?” Meg kysyi puuttuen näin puheeseen. ”Eikö tämä soita sulla yhtään hälytyskelloja? Parhaassa tapauksessa sä päädyt vankilan kautta takaisin siihen selliin.”

Sisarusten sanat satuttivat häntä, melkein enemmän kuin raiskatuksi tuleminen. Jos kaikki mitä nuo sanoivat oli totta, hänellä ei ollut enää mitään syytä elää. Tuhannet, arvokkaat kuvat olivat mennyttä. Muistot, jotka hän oli vuosien varrella haalinut itselleen olivat poissa. Mitä syytä hänellä oli siis enää jatkaa tätä saatanan paskaa? Hän oli jo valmiiksi itsetuhoinen kun otettiin huomioon että hänet oli juuri raiskattu toistamiseen, ja nyt kun hän sai tietää ettei hänellä ollut enää mitään minne palata..

Jason siirsi vaitonaisena katseensa kohti ovea. Hänen mielessään kävi avata ovi ja vain suistua ulos autosta varmaan kuolemaan, sen verran nopeasti he kuitenkin ajoivat, ja vaikka se ei tappaisi häntä, perässä tuleva auto viimeistelisi varmasti jossain vaiheessa homman. Hänen kätensä nytkähti kohti ovenkahvaa.

Sisarukset vilkaisivat toisiaan vaitonaisina, tietämättä oikeastaan miten tästä jatkaa. Oli hyvin mahdollista, että heidän sanansa olivat osuneet mahdollisesti maaliin, sillä heidän matkakumppaninsa ei väittänyt enää vastaan. Meg mietti jopa, olivatko he menneet aavistuksen liian pitkälle painostaessaa Jasonia. Tuon ilme oli näyttänyt nimittäin synkistyvän monta astetta. Matthew ei näyttänyt kuitenkaan olevan tilanteesta sen enemmän moksiskaan, kuin hetkeä aikaisemmin.
No, Meg olikin pitkään epäillyt, että veljellä oli jonkinlainen tunnevamma.

Nyt hän päätti kuitenkin keskittyä ajamiseen. Heillä oli motellille vielä hieman reilun tunnin matka. Nopeasti hän näppäili radion päälle, peittääkseen hytin painostavan hiljaisuuden. Matthewn kurottautuessa tyytymättömänä kohti radioita, hän läpsäisi tuon kädet pois. ”Ajaja valitsee musiikin, jos on valittamista niin voit aina kävellä.”
”Ajaja vai sinä?” Matthew mumisi tyytymättömänä.
Meg ei vastannut tähän mitään.

Reilun tunnin kuluttua, Meg kaarsi ison auton vanhan, ränsistyneen motellin pihalle. Parkkipaikalla ei ollut kovinkaan montaa autoa, joten paikan valinnassa oli vähällä etsiä suoranainen valinnan vaikeus. Meg vei auton kuitenkin lähelle heidän huonettaan ja sammutti moottorin, ennen kuin hyppäsi ulos autosta.

Jotenkuten, vain vaivalla, Jason sai pidettyä kätensä kurissa ja sylissään. Olutkaan ei enää maistunut hänelle. Millään ei tuntunut olevan enää mitään väliä. Hän istui vaiti koko loppumatkan, nojaillen ikkunaan ja tuijottaen mitään näkemättä eteensä. Hän ei edes kuullut musiikkia jonka tarkoitus oli piristää tunnelmaa, eikä hän kuullut sisarusten puhetta. Hän ei olisi varmasti edes huomannut vaikka toinen noista olisi hokenut hänen nimeään sen kymmenisen kertaa. Jason tunsi kuolleensa sisältä.
Kun auto kuitenkin pysähtyi, hän havahtui. Ainakin sen verran että tajusi kömpiä ulos autosta, syömätön ruokaboksi ja olut käsissään. Hän katseli ympärilleen aivan kuin unessa kävelijä, etsi katseellaan lähimmän roskiksen jonne hän asteli heivaamaan syömättömät, kylmät ruokansa ja väljähtäneen oluen. Hän seisoi pitkän aikaa paikoillaan, miettien. Pitäisikö hänen kuitenkin yrittää pyrkiä kotiinsa? Tarkistamaan, olivatko ne parantolan mulkut jo käyneet hänen kotonaan, vai olivatko sisarukset vain liioitelleet sanoissaan. Hän ei tiennyt. Sillä suurin osa hänestä uskoi noiden puheita, ja se pieni jääräpäinen osa hoki ettei se voinut olla mahdollista.