Paskareissu

Elizabeth asteli ovelle. Hän sammutti nopeasti valot ja sulki oven perässään. Häkkihuoneen hajut eivät ulottuneet käytävälle asti, joten hän saattoi viimein hengittää vapaasti. Nyt kun hän ei ollut enää kahdestaan sen puolikuolleen miehen kanssa, Elizabeth mietti olisiko hänen sittenkin pitänyt olla hieman tarkempi. Ajatus ei kuitenkaan saanut Elizabethia kääntymään kannoillaan ja palaamaan huoneeseen. Hän toivoi, että tunkeilija löytyisi mahdollisimman pian ja hän voisi palata viimein yläkertaa. Vampyyriruumiiden siivoaminen ei tuntunut niin vastenmieliseltä kuin kuolevan miehen kanssa oleminen samassa kerroksessa.
Kun Elizabeth seisoi vuorostaan vartiossa käytävässä, hän mietti miksi oli ottanut vastaan tämän työn tai jäänyt tänne. Hänen moraalinsa kesti vampyyrit, mutta ei ihmisten kiduttamista ja käyttämistä elävinä veripankkeina.

Matthew kuunteli miten joku tutki huoneen, todennäköisesti häkki kerrallaan ja pysähtyi hänen vankilansa luokse vasta viimeisenä. Hämmästyttävintä oli kuitenkin se miten tuo ei ollut löytänyt hänen sänkynsä alla lymyävää kutsumatonta vierasta. Oli miten oli, retkisänky ei ollut kovin kummoinen piilopaikka.

Pimeys, ihana suojeleva pimeys laskeutui huoneeseen ja ovi kalahti kiinni. Jason pidätty hengitystään ja pinnisteli kuuloaan varmistaakseen että oli jälleen kahden kaverinsa kanssa. Hän odotti ikuisuudelta tuntuvan ajan, eli muutaman minuutin, ennenkuin kömpi varovaisesti pois sängynalta. Hän skannasi huoneen kameransa yönäön avulla, ja todettuaan sen oikeasti tyhjäksi, hän saattoi hengittää jälleen. Noniin nyt sitten, hänen olisi löydettävä reitti ulos tästä hullujen huoneesta. Tai siis koko laitoksesta.
Jason kääntyi kaverinsa puoleen ja tutkaili tuota nyt uudestaan, irvistäen miehen ulkonäölle. Hän astui lähemmäs ja tutkaili kahleita jotka pitelivät tuon käsiä ylhäällä. Okei, hän voisi avata tämän kaverin kahleet ja jeesata tuota, mutta toisaalta, hänellä ei olisi luultavasti mahdollisuuksia paeta jos hän joutuisi kantamaan tätä puolikuollutta tyyppiä mukanaan.
"Hei, kaveri, ootsä vielä hengissä?", Jason kuiskasi matalalla äänellä ja otti tiirikkansa esiin. Hän voisi kokeilla irroittaa kahleet, jos kaveri olisi edes hengissä. Hän ei lähtisi raahaamaan puolikuollutta säkkiä mukanaan, mutta voisi ainakin tehdä toisen olon mukavammaksi.

Matthew kuuli miten hänen vieraansa ryömi esiin sängyn alta. Kai tuota olisi pitänyt onnitella täpärästä pelastumisesta. Matthewn oma tilanne ei ollut vain omiaa siihen, että hän pystyisi olemaan iloinen muiden puolesta.

Tyyppi puhutteli häntä uudelleen, minkä vuoksi Matthew päätyi kakistelemaan kurkkuaan saadakseen äänensä jälleen kulkemaan. Se kävi yllättävän helposti. Ääni oli tosin käheä, mutta kuka siitä välittäisi. ”Miten sen nyt ottaa.” Olihan hän elossa, ainakin toistaiseksi, mutta siitä ei ollut hänelle juurikaan iloa. Ellei hän sitten sattuisi pääsemään täältä käpälämäkeen.
Matthew ei millään ymmärtänyt, miksi vartijoilta piilotteleva kaveri oli päättänyt jäädä juttelemaan hänen kanssaan, kun oli selvinnyt jo yhdestä läheltäpiti tilanteesta. Jos hän olisi ollut tyypin kengissä, hän olisi keskittynyt mieluummin pakosuunnitelman keksimiseen, kuin raadon paapomiseen. Ei sillä, että Matthew olisi vielä täysin raato.

Kiva juttu, kaveri pystyi jopa puhumaan. Jason kohautti itselleen olkiaan ja tarttui ensimmäiseen kahleista joka piteli tätä kaveria paikoillaan ja epämukavassa asennossa. Hän ei voisi raahata tuota mukanaan ellei tuo pystyisi itse liikkumaan. Pimeässä työskentely ei ollut mitenkään helppoa, ei vaikka hänen toimiaan helpottikin kameran suoma yönäkö. Hän kuitenkin käänsi kahletta niin että sai sen lukkopesän näkyviin paremmin, ennenkuin törkkäsi tiirikkansa sen sisään. Jokainen lukko aukenisi hänelle kunhan hän vain taivuttelisi niitä tarpeeksi.
"Koetahan kestää vielä hetki sitten, kaveri. Mä voin avata nää sun kahleet, mut en oikee usko että pystyn viemään sua ulos täältä ihan vielä. Mulla ei oo mitään havaintoo tästä paikasta, joten on ehkä turvallisinta että sä ootat täällä.", Jason piti äänensä edelleen matalana kuiskauksena. Hän ei halunnut että kukaan kuulisi hänen puuhiaan. Vähän väliä Jason vilkaisi olkansa yli kohti ovea joka johti tähän huoneeseen, peläten jonkun ilmestyvän sieltä hänen huomaamattaan.

Matthew ei voinut mitään sille, että älähti kivusta muukalaisen kääntäessä kahletta hänen kädessään. Metalliset kahleet olivat painuneet läpi hänen ihostaan, jolloin pienikin liike tuntui kirjaimellisesti hänen lihassaan.
”Varovaisesti”, Matthew ähkäisi heti perään. Hän oli tottunut kipuun. Mutta ei varsinaisesti nauttinut siitä niin, että olisi janonnut lisää. Seuraavaksi hän tajusi muukalaisen kaivaneen tiirikkansa esiin. Yrittikö tuo tosiaan auttaa häntä, vaikka tässä tilanteessa oli huomattavasti parempi pitä huoli ainoastaan omasta persauksestaan.
Tyyppi korjasi Matthewn näkemyksen onneksi nopeasti. Tuo aikoi kuin aikoikin huolehtia ainoastaan omasta persauksestaan. Mikä oli täysin ymmärrettävää, mutta teki hänen kahleidensa tiirikoimisesta täysin turhaa. Kaikilla mahdollisilla tasoilla. Se viivytti kaveria turhaan, vei huomiokykyä, eikä auttanut Matthewta mitenkään. Ainoa asia, jota hän voisi realistisesti odottaa, oli kuolema.

"Sori sori, yritän olla hellä.", Jason mumisi liikutellessaan tiirikkaansa varovaisesti lukkopesässä. Tämä kahle ei ollut vaikeimmasta päästä, ja se aukesi yllättävän nopeasti ja kaverin ensimmäinen käsi oli vapaa. "Noniin vielä yksi ja voit tehdä jotain ittes vuoks.", Jason mumisi siirtyessään toiselle puolelle kaveriaan ja ryhtyi samantien avaamaan toistakin kahletta. Hän ei voinut ottaa kaveria mukaansa, mutta jos tuolla kävisi oikeasti hyvä tuuri, hän saisi rauhassa kerätä voimiaan ennenkuin kukaan huomaisi mitään muutosta ja paeta sitten itse.
Klik. Ja kahle oli auki. Jason työnsi tiirikkansa povitaskuunsa. Hän astui kauemmas ja katsoi miestä aivan kuin olisi ihaillut käsiensä työtä kahleiden avauksesta. Kyllä hän vaan oli etevä.
"Se siitä sitten, kaveri. Mä joudun nyt jatkaa matkaa, mut kiitti ku sain piilotella sun sänkys alla. Toivottavasti tavataan ulkona, eikä täällä enää uudestaan.", Jason ei edes tiennyt miksi vaivautui puhumaan tälle tyypille. Hänen oli kuitenkin ollut pakko avata tuon kahleet, ihan vain jotta hän ei tuntisi syyllisyyttä niin raskaasti myöhemmin. Hän oli tehnyt nyt parhaansa tuon vuoksi. Jason kääntyi kannoillaan ja siirtyi ovelle, vilkaisten vielä kerran taakseen kidutetun näköiseen mieheen. Hänen täytyi kuitenkin jatkaa matkaa. Jason siirtyi häkin ulkopuolelle ja sulki oven, varmistaen ettei se jäänyt taaskaan lukkoon. "Ovi on auki, jos pääset liikkeelle.", Hänen viimeiset jäähyväisenä tälle miehelle, joka luultavasti kuitenkin kuolisi. Jason jätti häkin taakseen ja asteli mahdollisimman äänettömästi huoneen ovelle. Hän jäi oven luokse hetkeksi, painoi korvansa kiinni oveen ja kuunteli.

Homma oli turhaa, mutta Matthew ei voinut kieltää sitä kuinka mukavalta tuntui kun kahleet eivät poranneet reittiä hänen luitaan kohti. Tosin ensin hänen oli selvittävä siitä repivästä tunteesta, joka oli lähtöisin siitä kun metalli irtosi hänen lihastaan. Sen jälkeen pakotus ranteissa muuttui lähes siedettäväksi.
Sen jälkeen hän joutui kuitenkin selviytymään kaikista muista ruumiinsa kivuliaista tuntemuksista. Kun kahleet eivät pitäneet häntä enää roikkumassa asennossa, johon keho oli ehtinyt tottua, hän romahti makaamaan allaan odottavalle retkisängylle. Hänen koko vartalonsa protestoi yllättäviä liikkeitä vastaan niin voimakkaasti, että hän oli vähällä huutaa. Sen sijaan hän puristi huulensa yhteen ja keskittyi kiroamaan päänsä sisällä, sekä rukoilemaan kivun loppumista. Seuraavaksi hän yritti keskittyä kivun sijasta häkissä vierailleen muukalaisen sanoihin, viedäkseen ajatukset kivusta muualle. Ne eivät olleet kuitenkaan kauhean lohduttavia.

Huoneet oli nopeasti tutkittu ja Elizabethia alkoi huolestuttaa se ettei miehestä tuntunut näkynyt jälkeäkään. Häneltä alkoivat loppua vaihtoehdot. Ellei tuo ollut sitten jotenkin ihmeen kaupalla onnistunut livahtamaan heidän selkänsä takaa takaisin ylös ja ulos rakennuksesta.
Nainen oli jäänyt käytävälle vahtiin, vartijoiden kolutessa vielä viimeisiä tutkimushuoneita. Samalla hän yritti ajatella. Näytti vain vahvasti siltä, että hän oli joutunut umpikujaan. Ja yö oli vasta alussa. Hänellä oli vielä monia työtunteja jäljellä ja kun yö oli alkanut tällä tavalla, hän ei halunnut edes arvailla miten se voisi päättyä.

Askeleita. Ovien avaamisen ja sulkemisen ääniä. Helvetti, vieläkö ne kolusivat kellaria hänen varaltaan? Uskokaa nyt jo, katosin kuin tuhka tuuleen ja olen poiss, häipykää! Jason kirosi päässään ja keskittyi kuuntelemaan. Jos hän avaisi oven nyt, hän jäisi varmasti kiinni. Mutta hän ei voinut jäädä tähän haisevaan huoneeseenkaan. Yllättävää kyllä, hän oli jo ehtinyt tottua hajuun, eikä se enää kuvottanut häntä samalla tavalla. Hän ei kuitenkaan voinut jäädä tänne huoneeseen odottelemaan ikuisesti että kellari tyhjenisi. Joku keksisi kuitenkin tulla hakemaan kaveria uudelleen koulutettavaksi ennemmin tai myöhemmin ja silloin viimeistään hän jäisi kiinni. Niimpä Jason palasi häille jossa kaveri odotteli joko kuolemaa tai voimiensa palautumista. Hän ei astunut häkkiin enää sisään, vaan puhutteli toista sen ulkopuolelta.
"Hei, kaveri. Ei sulla sattuis olemaan sisäpiirin tietoa siitä mistä mä pääsen pois täältä? Joku kiva pikku ilmaventtiili tai jotain?", Jason yritti tutkailla kameransa avulla seiniä katonrajassa, etsien ilmanvaihtoventtiiliä jonne kömpiä.

Kun viimeinenkin vartija ilmoitti, ettei kellarissa näyttänyt olevan ketään, Elizabeth ei tiennyt mitä heidän olisi pitänyt tehdä. Yläkerrassa oli töitä enemmän kuin heillä oli käsipareja sitä tekemään. Heidän olisi saatava paikat kuntoon, ennen kuin aamun työvuorolaiset saapuisivat paikalle.
”Okei. Paikka näyttää tyhjältä”, Elizabeth sanoi ohjeita odottaville vartijoille. Hän menisi ensimmäiseksi tarkastamaan laitoksen turvakamerat, jotta voisi saada vihiä siitä, oliko heidän etsimänsä mies yhä talossa vai päässyt karkuun. Hän voisi määrätä kaksi vartijoista portaiden yläpäähän. Tuo voisi varmistaa ettei vierailija pääsisi ainakaan livahtamaan heidän ohitseen, jos oli onnistunut löytämään piilon josta he eivät olleet älynneet etsiä.
”Mennäänhän sitten. On meillä muutakin tekemistä kuin seisoskella tässä”, Elizabeth määräsi.

Matthew saattoi ainoastaan huokaista helpotuksesta, kun kivuntuntemukset laantuivat hiljalleen. Nyt kun kipu ei ollut ensimmäisenä hänen mielessään, eikä hän roikkunut seinällä kahleissa, oli mahdollista kutsua oloa lähes inhimilliseksi. Häntä heikotti ja nälätti ja hänen ihoaan peitti kerros jotain sellaista, jonka koostumusta hän ei edes halunnut eritellä. Mutta loppujen lopuksi, hän oli vielä elossa. Ja silloin kaikki oli mahdollista. Okei, hän saattaisi kuolla alle tunnissa, mutta ainakin hän saattoi tapella vastaan.
Hyvin, hyvin varovaisesti Matthew nousi istumaan, totutellakseen ruumistaan liikkeeseen. Häntä heikotti edelleen, mutta puutumuksesta johtuva kipu alkoi hälvetä.

Silloin muukalainen asteli hänen häkkinsä ulkopulelle ja ryhtyi kyselemään parasta pakoreittiä. ”Sori romeo”, Matthew tuhahti auttajalleen. ”Olen ollut aavistuksen liian kiireinen, jotta olisin ehtinyt tutkimaan pakomahdollisuuksia.”

Jasonin kasvot venyivät ilmeeseen joka kuvasti jonkinlaista epäuskoa ja iljetystä, kavein kutsuessa häntä romeoksi. No, kaipa sekin toimisi näissä olosuhteissa. Hän ei aikonut kertoa tyypille nimeään ihan vielä, ihan vain turvallisuussyistä. "No, eipä kai siinä.", Hän kohautti olkiaan kuin olisi odottanutkin tuon suuntaista vastausta, ja asteli pois häkin luota muina miehinä tutkimaan seiniä hieman tarkemmin. Kellareissa oli aina tie ulos, varsinkin jos ne oli rakennettu uudelleen. Jos hän ei löytäisi oikean kokoista ilmastointiventtiiliä, hän saattaisi löytää heikomman kohdan uudelleen muokatussa seinässä ja päästä läpi. Hän oli etevä pakenemaan silloin kun hänen tarvitsi. Lisäksi, hän voisi palata takaisin ovelle kuuntelemaan josko hänen kissa-hiiri-leikkinsä olisi päättynyt ja hän pääsisi tutkimaan muuta kellaria. Samaa reittiä takaisin hänen olisi tuskin kannattavaa edes harkita.

Jason pysähtyi seinälle todettuaan että jokaikinen ilmastointiritilä oli aivan liian pieni hänelle. Hän painoi korvansa seinää vasten ja koputti varovaisesti ja hiljaa. Ihan siltä varalta että se olisikin ontto ja paljastaisi hänen olinpaikkansa. Eip. Hän jatkoi tällä tavalla, kokeillen eri seiniä kunnes tuli siihen tulokseen että tämä oli vankkaa tekoa. Vittu. Eipä sitten muuta kuin takaisin huoneen ovelle. Jason seisahtui oven eteen ja painoi korvansa taas sitä vasten. Hiljaista..hiljaista.. Okei, kuulosti siltä että käytävä oven takana oli tyhjä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä että tämä olisi aivan turvallista. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Niin hiljaa kuin hän vain osasi, hän avasi oven pienelle raolle ja kurkisti ulos. Ei näkynyt ketään siitä pienestä rakosesta.

Matthew keskittyi nauttimaan siitä, että pienen hetken ajan hänen kroppaansa ei varsinaisesti sattunut. Se oli autuasta. Oli kuitenkin typerää olettaa, että se jatkuisi kovinkaan kauaa. Hän oli vankina ja elävänä veripussina hullun tohtorin vampyyrikoekaniineille. Jotenkin oli hyvin vaikeaa olettaa, että yritys oli täysin laillinen. Matthew uskoi kyllä sen, että vampyyreita käytettiin koekaniineina jollekin, mutta omaa osuttaan hänen oli hyvin vaikea sulattaa. Tosin paikkaa hoitava tohtori vaikutti täydelliseltä kaistapäältä, ainakin sen perusteella mitä hän oli tuota tavannut.
Matthew ei varsinaisesti halunnut jäädä viettämään aikaansa enää hetkeksikään tähän vankilaan. Hänen mahdollisuutensa paeta kasvaisivat, jos tuo idiootti jättäytyisi sitä ennen kiinni. Lisäksi hänen olisi oltava ennen sitä vahvempi.

Matthew vilkaisi hänet vapauttaneen miehen puuhia. Tuo tutki seiniä ja mahdollisia pakoreittejä, eikä Matthew voinut uskoa, että tyyppi oli tullut paikalle valmistautumatta muuten kuin tiirikoilla. Siltä kaverin toimet ainakin näyttivät. Okei, olihan Matthewkin tehnyt virheen, jonka vuoksi oli jäänyt vangiksi. Mutta oli hän sentään ollut kutakuinkin perillä siitä mihin oli ollut tulossa.
”Kellari on kauttaaltaan teräsvahvistettu”, Matthew huomautti, kyllästyessään koputteluun. ”Itseasiassa koko talo on. Muutenhan vampyyrit menisivät seinien läpi.”

Jsson jähmettyi ovenrakoon kaverin puhuessa hänelle. Tuon ensimmöiset sanat eivät ensin rekisteröityneet hänen mieleensä, vaan jäivät viineisimpien sanojen alle ä. Vampyyrejä? Puhuiko kaveri tosissaan vampyyreistä? Hitaasti Jason sulki oven ja kääntyi häkkiä kohden. "Mitä sä sanoit?", Ei, hän ei ollut kuullut mitään vampyyreistä. Huhu oli ollut laittomista ihmiskokeista ja siinä kaikki. Voi vittu jos täällä oli vampyyreitä! Jason halusi entistä kiivaammin ulos täältä. Hänellä ei ollut välineitä tälläiseen paskaan. Hitaasti hän kääntyi takaisi ovelle ja avasi sen taas varovasti. Hänen piti lähteä.

Matthew naurahti muukalaisen hämmästykselle. Tuo ei ollut tosiaankaan tehnyt kotiläksyjään ennen tänne tuloaan. Tyyppi ei siis ainakaan ollut metsästäjä. Vain joku täydellisen turhanpäiväinen, hieman liian utelias kaveri, joka oli nyt muniaan myöten kusessa. Eikä tulisi todennäköisesti selviämään siitä kovin helpolla.
”Koko rakennus on vahvistettu teräksellä, jotta vampyyrit eivät voisi vain yksinkertaisesti kulkea seinien lävitse ja paeta”, Matthew toisti sanansa asettuessaan uudelleen makuulle. Vaikka hänen olisi kuinka tehnyt mieli paeta suin päin, hän olisi mitä todennäköisemmin tuupertunut kymmenen ensimmäisen askeleen jälkeen. Tällä hetkellä hänestä ei ollut pakenijaksi. Joten aivan ensimmäiseksi hänen olisi levättävä ja katsottava tilannetta myöhemmin uudelleen.
Ehkä Meg olisi siihen menessä keksinyt keinon saada hänet ulos täältä. Toivon mukaan ämmä oli ehtinyt tuhlaamaan jo tarpeeksi aikaa. Homma näytti sitä huonommalta mitä pidempään Megillä kesti.

Voi nyt helvetin kuustoista ja vittujen vittu. Jason kurkisteli ovesta ja kirosi. Vittu hän oli tuhlannut turhaan aikaa auttamalla tämän kaverin kahleista irti. Toisaalta, jos kaveri saisi hieman voimia ja päättäisi itse lähteä pakosalle, hänellä olisi paremmat mahdollisuudet. Kaikenlisäksi joku varmasti huomaisi tämän kaverin olevan irti kahleistaan ja päättäisi tulla kiinnittämään tuon uudestaan, mikä taas ohjaisi huomiota pois hänestä. Jasonilla ei kuitenkaan nyt ollut aikaa jäädä elättelemään turhia toiveita, vaan nyt oli lähdettävä liikkeelle. Hän avasi hitaasti oven ja pujahti siitä ulos, sulkien sen takanaan. Hänen sydämensä tykytti taas väkivaltaisesti hakaten rinnassa, kun hän painautui olemattomaksi vasten ovea, vilkaisten molempiin suuntiin. Hän päätti jatkaa matkaa siihen suuntaan johon oli aikonutkin, syvemmälle kellariin. Jostain oli pakko löytyä tie. Hän löytäisi sellainen aina. Jason liikkui hitaasti ja varovaisesti, tarkkaillen kattoa ja ympäristöään.

Elizabeth oli hyvillään siitä, että tilanne yläkerrassa ei ollut ratkennut liitoksistaan. Koekappaleet olivat kaikki omissa säilöissään ja suurin osa oli vielä pitkän aikaa taju kankaalla. Epäonnekkaiden raatoja kannettiin ulos suohon, jossa ne eivät herättäisi liikaa huomiota. Onneksi niitä ei ollut kovin montaa, sillä Elizabeth saisi antaa vielä raportin tohtori Mallorylle tästä sotkusta. Eikä tohori olisi välttämättä kovinkaan riemuissaan siitä, miten hänen koekappaleilleen oli käynyt.
Elizabeth toivoi ettei yksikään raadoista ollut sellainen, jonka kanssa tohtori kuvitteli olevansa lähellä läpimurtoa.

Silmäiltyään tilanteen nopeasti, Elizabeth lähti rientämään kohti talon valvontakeskusta. Hän toivoi, että turvakameroista löytyisi vastaus siihen mihin heidän tunkeilijansa oli kadonnut. Toivottavasti mies ei ollut päässyt pakenemaan kokonaan pois tutkimuskeskuksen alueelta. Elizabeth ei voinut tietenkään olla varma, mitä kaikkea tuo oli nähnyt. Mutta se oli selvää, ettei tutkimuskeskus tarvinnut yhtään ylimääräistä, uteliasta silmäparia mailleen tai minkäänlaista huomiota, ennen kuin tohtori Mallory olisi saavuttanut edes jonkinlaisia tuloksia. Juuri tällä hetkellä, miehellä ei ollut mitään konkreettista tarjottavaa sponsoreilleen tai kenellekään muulle.

Käytävä vaikutti autiolta, ja vaikka sen reunustoilla olikin jälleen ovia toisensa perään, ei Jasonia enää houkuttanut niin paljoa lähteä tutkimaan niiden sisältöä. Nyt kun hän tiesi mitä täällä oli tekeillä ja mikä häntä odootti, hän halusi pois. Toki hänen uteliaisuutensa yritti kuiskia hänen korvaansa, mutta järki oli onneksi tällä kertaa vahvempi. Hänen ei kannattanut riskeerata omaa elämäänsä tämän enempää.
Kellari oli yllättävän suuri. Jason kääntyi kulmasta ja huomasi käytävän jatkuvan vielä. Kuinka helvetin iso tämä paikka oli? Olisi auttanut kovasti jos hänellä olisi pohjapiirrustukset, mutta nekin joita hän oli katsonut, olivat osoittautuneet hyödyttömiksi jo siinä vaiheessa kun hän oli astunut kellariin. Paikkaa oli muutettu niin paljon. Jason piti tahtinsa tasaisena ja kulkunsa mahdollisimman äänettömänä. Hän muisti vilkuilla kattoa, etsiä ilmastointiventtiilejä sekä kameroita, jotta osaisi välttää kiinnijäämisen.
Käytävä päättyi ja edessä oli vain yksi ovi, eikä mitään tietoa siitä johtaisiko se hänet vapauteen. Sehän jäi vain nähtäväksi. Tiirikka esiin ja hommiin, muukaan ei auttanut. Jason kyykistyi lukon eteen ja työnsi tiirikkansa lukkoon.

Elizabeth pysähtyi kolmannessa kerroksessa valvomon ovella. Tämä kerros ja tämä kyseinen osa siitä oli tarkoitettu pelkästään henkilökunnalle. Loppuja tiloja käytettiin yleisinä varastoina, kun kellari oli remontoitu tutkimuskäyttöön. Tässä kerroksessa kuljettiin sekä avaimilla, että elektronisilla lätkillä. Elizabethin mielestä kyseinen systeemi pitäisi vaihtaa koko taloon, mutta tohtori Mallorylla ei tuntunut olevan kiire niinkin vähäpätöisten asioiden vuoksi.
Ovi oli raskas, mutta avautui vaivattomasti öljytyillä saranoilla. Paikalla oleva yövartija ei edes hätkähtänyt hereille unestaan, mikä sai Elizabethin kurtistamaan tyytymättömänä kulmiaan. Vartijalla oli ehkä tylsää istua yksinään yötä myöten ja tuijottaa kameroita, mutta ei se ollut mikään syy nukkua vartiopaikalla.

Elizabeth antoi oven sulkeutua kolahtaen perässään, ennen kuin rykäisi. Vartija heräsi sätkien ja oli vähällä pudota tuoliltaan sen vuoksi.
”Rouva Wenz!” Miehen ääni oli järkyttynyt henkäys, kun hän kääntyi katsomaan kuka oli päässyt yllättämään hänet kesken unien.
”Niin Friz. Toivottavasti en keskeyttänyt mitään”, Elizabeth sanoi. Hänen äänensä oli tarkoituksenmukaisen viileä. Toivonmukaan Friz ymmärsi ettei moinen käytös ollut missään nimessä sopivaa.
”Ette suinkaan rouva.” Mies tajusi vasta tässä vaiheessa nousta seisomaan. Samalla hän painoi katseensa nolostuneena varpaisiinsa.
”Hyvä. Tulin katselemaan hieman tallenteita”, Elizabeth sanoi astellessaan vartijan ohitse näytöille.
”Karkulaisiako etsitte?” Friz yritti kysyä. ”Tarvitsetteko apua?”
”En. Kiitos. Sinä voit tällä välin hakea itsellesi kahvia”, Elizabeth totesi. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin, hän kaipasi rauhaa ja toiseksi, ehkä Friz ei nukahtaisi uudelleen saatuaan hieman kofeiinia. Hän kuuli vartijan mumisevan jotain vastaukseksi ja oven kolahtavan uudelleen kiinni tuon perässä.

Elizabeth päästi ilmaa ulos huuliensa välistä, sulkien silmänsä hetkeksi hiljaisuuden ympäröidessä hänet. Tämä alkoi tuntua yhä enemmän maailman surkeimmalta työpaikalta. Mutta niin kauan kuin hän olisi tutkimuskeskuksen listoilla, hän tekisi tasan tarkkaan niin kuin oli käsketty ja toimisi paikan säntöjen mukaan.
Avattuaan silmänsä, hän ryhtyi etsimään heidän tunkeilijaansa, aloittaen kellarin tallenteista.

Lukko tuntui vihoittelevan hänelle, eikä meinannut suostua aluksi aukeamaan laisinkaan. Lopulta hän tunsi kuitenkin sen pienen nykähdyksen kun tiirikka suostui vihdoin tarttumaan oikeisiin uriin ja hän saattoi ryhtyä kääntämään lukkoa auki. Olihan siinäkin työ. Jason kuulosteli nyt hetken aikaa liikkumattomana taakseen. Ei kuulunut liikettä, mutta se ei toisaalta taannut sitä etteikö joku voisi jälleen olla hiippailemassa hänen takanaan. Nopea vilkaisu oikean olan yli,ja toteamus että käytävä hänen takanaan tosiaankin oli tyhjä. Helvetin hieno homma, sillä hänen sydämensä varmaan kohta räjähtäisi jos hakkaisi enää yhtään kovempaa.

Jos Jasonilta kysyttiin, tunnelma oli kuin kauhuleffassa, ainakin hänen itsensä osalta. Hän oli nähnyt sellaisia raatoja, jotka olivat saaneet hänet haluamaan oksentamaan, haistanut sellaisia hajuja jotka myös olivat kutkutelleet hänen oksennusrefleksiään. Lisäksi hän oli ollut mukana taka-ajossa ja piiloleikissä. Naurettavaa pelleilyä hänen osaltaan. Kliks, ja ovi aukesi vihdoin hänen edessään ja Jason saattoi huokaista helpotuksesta. Hän oli kokonaan mustiin pukeutunut, ja erosi hieman liikaakin paikan henkilökunnasta, mutta sille ei nyt voinut mitään. Hän nousi seisomaan ja työnsi oven auki odottaen näkevänsä suota ja pimeää yötaivasta.

Sen sijaan hän sai kylmiäväreitä ja pahoja ennakkoaavistuksia. Hänen edessää aukeni tutkimushuone, jonka kutakuinkin keskellä komeili muuten melkoisen mukavan näköinen säädettävä tuoli, ainoa vain että siinä oli remmit jokaiselle raajalle. Vieressä oli metallinen leveä tutkimuspöytä joka ei tällä hetkellä kantanut muuta kuin muutamaa..lääkinnällistä instrumenttia, ainakin Jason kovasti toivoi niin. Mihin vittuun hän oli nenänsä työntänyt?

Elizabeth mietti parhaillaan mistä hänen kannattaisi aloittaa etsinnät. Tai mihin hetkeen hänen pitäisi kelata nauhoja löytääkseen miehen. Samassa hän pani merkille liikettä, eräässä kamerassa. Kääntäessään koko huomiosa kyseiseen kuvaruutuun, nainen ei voinut uskoa tuuriaan. Heidän tunkeilijansa oli juuri astunut sisään yhteen kellarin tutkimushuoneista. Näky oli samaan aikaan tavattoman huojentava, sekä hämmentävä. Elizabeth ei käsittänyt miten mies oli päässyt pakoon heiltä. Mihin tuo oli piiloutunut?
Sitä ehti tosin miettimään myöhemmin. Nyt oli tärkeämpää saada tunkeilija kiinni ja lukkojen taakse, odottamaan tohtori Malloryn saapumista.

Elizabeth otti valvomosta radioyhteyden kolmeen mukanaan olleeseen vartijaan. Hän komensi miehet takaisin kellariin. Nyt Elizabeth pysyisi itse kameran ääressä vahdissa ja miehet saisivat mennä suorittamaan kiinnioton. Näin muukalainen ei pääsisi enää karkuun. Lisäksi, Elizabeth uskoi olevansa itse vain tiellä tällaisessa tilanteessa.

Hän ei halunnut astua jalallansakkaan pidemmälle tähän huoneeseen kuin oli pakko. Jason oli seisahtunut vain muutaman askeleen päähän ovesta ja katui jo niitä muutamia askelia. Huoneessa oli kylläkin siistiä, se ei juuri nyt näyttänyt siltä että siellä kidutettiin epäilemättä hänen aikaisemman kaverinsa kaltaisi tyyppejä. Mutta mielikuvituksensa voimin Jason saattoi nähdä veren tahrimassa tuolia, lattioita, instrumentteja pöydällä.. Hän oli melkein varma että seinän kaapeistä löytyisi irtonaisia ruumiinosia ja elimiä.
Häntä puistatti silminnähden, ja ennenkuin hänen mielikuvituksensa ehtisi laukkaamaan yhtään enempää ja saamaan aikaan sitä että hän tutkisi kaapit, Jason peruutti ulos huoneesta. Hän sulki oven visusti edessään ja jäi paikoilleen tuijottamaan ovea.

Hän ei kuullut mitään muuta kuin sydämensä väkivaltaisen sykkeen korvissaan. Hänen suutansa kuivasi ja tuntui siltä että niskavillat seisoivat pystyssä. Hänen kasvoillaan ja käsissään oli hikeä joka kieli jonkinlaisesta paniikista, vaikka mies olikin päälisinpuolin rauhallinen, eikä ollut edes varsinaisesti nähnyt mitään mikä olisi tälläisen reaktion voinut aiheuttaa. Hänen ei tarvinnut nähdä. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi tietääkseen, mitä huoneessa tapahtui.
Ja nyt sitten vitun äkkiä pakoreitti tästä paskalaitoksesta. Vittu miten paska reissu.Jason kääntyi kannoillaan kiiruhtaakseen ulos.

Elizabeth seurasi miehen liikkeitä kuvaruudulta. Tuo ei selvästi pitänäyt siitä, mitä oli nähnyt tutkimushuoneessa. Päätellen siitä kuinka nopeasti mies lopulta peruutti pois paikalta. Ei Elizabethkaan niistä varsinaisesti pitänyt. Onneksi hän ei koskaan tulisi joutumaan kyseiseen tuoliin.

Tunkeilijan liikkuessa, hän ilmoitti siitä vartijoille, jotka olivat jo hyvää vauhtia matkalla kellariin. Itseasiassa, toiselta näytöltä Elizabeth saattoi katsella kuinka kolmikko kokoontui kellariin vievien portaiden yläpäähän. Toivon mukaan miehet älyäisivät lukita oven uudelleen perässään, vaikka olivatkin innoissaan saadessaan toimintaa tylsään yövuoroonsa.
Pian miehet ryntäsivätkin portaita alas suoraan Elizabethin ohjeistamaan suuntaan. Nainen hymyili kameroiden edessä tyytyväisenä, sillä pian kaikki tämän yön ongelmat olisivat siististi paketissa. Aivan kohta, he voisivat paneutua jälleen rutiineihin.

Raskaat, kiirehtivät askeleet jostain päin kellaria sai hänet havahtumaan. Jason kirosi tätä raskaasti mielessään. Hänet oli nähty kameroista, ja nyt hänellä oli kiire. Hän ei tiennyt ehtisikö paeta takaisin kaverinsa huoneeseen ja piiloutua samaan paikkaan kuin aikaisemminkin, mutta sen hän tiesi ettei hänellä todellakaan ollut aikaa ryhtyä tiirikoimaan lukkoja. Jason pakotti jalkansa liikkeelle nopeaan tahtiin, ja huomasi pian juoksevansa samaa tietä takaisin kuin josta oli tullut, hän kääntyi kulmasta ja totesi kääntyneensä kuitenkin väärään suuntaan. Vitun idiootti! Hänen oli pitänyt mennä oikealle eikä vasemmalle! Sen sijaan että hän olisi kuitenkaan kääntynyt takaisin, hän jatkoi eteenpäin.
Sydän korvissaan takoen hän kiiruhti eteenpäin, etsien itselleen paikkaa jonne piiloutua. Hän tunsi hengityksensä olevan enemmänkin katkonaista kuin kiivasta, mikä johtui tasan siitä että hänen kehonsa oli käynnistänyt pelkoreaktion tähän pieneen taka-ajoon. Voi että hän vihasi sitä. Jason ei kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen, sillä hän saattoi kuulla ihan tarpeeksi hyvin tässä muuten kuoleman hiljaisessa kellarissa takaa-ajajiensa askeleet.

Umpikuja.
Ei ei ei ei ei. Helvetti!! Jason tuijotti seinää edessään epäuskoisen kauhun vallassa. Viereisellä seinällä oli ovi, jonka eteen hän kyyristyi samantien, ja ryhtyi taiteilemaan lukkoa auki. Aukene..Aukene.. Vittu aukene!

Muukalainen oli selvästi kuullut heidät. Sen saattoi helposti päätellä siitä, miten tuo kiihdytti askeleitaan ja etsi selvästi uutta piilopaikkaa itselleen. Tällä kertaa se ei kuitenkan toimisi. Elizabeth katseli hymyään pidätellen kuinka mies ryhtyi tiirikoimaan uutta lukkoa.
”Hän pyrkii huoneeseen 0027. Valmistelkaa tainnutusaseet”, Elizabeth ohjeisti vartijoita radioyhteyden kautta. Sen jälkeen hänen kätensä etsiytyivät hieroman ohimoita, joilla tuntui tilanteen aiheuttamaa stressipäänsärkyä. Toivon mukaan pojat saisivat tunkeilijan kiinni niin tämä kaikki olisi vihdoin ja viimein ohitse. He voisivat kuluttaa loppu yön sotkujen siivoamiseen. Sen jälkeen heitä kaikkia odottaisi mukava sänky kotona ja he voisivat unohtaa koko saamarin yön. Ajatus omasta sängystä tuntui yhä houkuttelevammalta.

”Selvä rouva”, vartija Duke vatasi heitä ohjeistavalle tohtori Wenzille. ”No niin pojat. Tainnuttajat valmiiksi. Se etsimämme tyyppi on huoneella 0027.”
He ottivat kaikki vöiltään esiin tainnutusaseet, joilla jopa vampyyri saattaisiin kuriin. Nyt sen saattoi tosin kääntää pienemmälle vaihteelle. Ihminen ei tarvitsisi niin isoa laakia.
”Eiköhän jatketa matkaa pojat ja oteta se nuuskija kiinni”, Duke sanoi. Hän viittoi tovereitaan seuraamaan itseään, kohti umpinaista käytävää, jossa tunkeilija tohtori Wenzin mukaan oli.
He kulkivat kevyttä hölkkää käytäviä pitkin, eivätkä välittäneet raskaiden mahinnousukenkiensä kopinasta lattiaa vasten. Heidät oli mitä todennäköisimmin jo kuultu, joten oli turhaa pysytellä hiljaa. Lisäksi tohtori Wenzin pitäessä kameroiden ääressä vaihtia, tyypillä ei olisi toivoakaan päästä karkuun. Tuo oli nalkissa.

Pian he kääntyivätkin oikeassa kulmassa, tainnutusaseet esillä. ”Liikkumatta! Kädet näkyville! Olette tunkeutuneet luvatta yksityisiin tiloihin!” Todennäköisesti tyyppi tiesi tämän ilmoittamattakin, mutta oli hyvä toimia etiketin mukaan, niin pomo ei saisi valittamisen aihetta.

Lähestyvät askeleet saivat hänen kätensä tärisemään aivan liikaa. Vain pieni hetki enää.. Vain pieni.. Tiirikka lipesi hänen otteessaan ja melkein putosi, mutta Jason pakotti kätensä takaisin vakaaksi ja suoristi tiirikkansa uudelleen. Hän jatkoi itsepäisesti, vaikka askeleet lähestyivät häntä hetki hetkeltä.
Klik.
Lukko aukesi sillä samaisella hetkellä kun kolme vartijaa saivat hänet näköpiiriinsä ja aseidensa tähtäimeen. Jason jähmettyi, puntaroi vaihtoehtojaan. Jos hän nyt nostaisi kätensä näkyville, se olisi ohitse. Hän voisi yrittää puhua tiensä ulos tästä sotkusta. Toinen vaihtoehto oli pyrkiä huoneeseen jonka hän oli avannut, mutta mitä se hyödyttäisi loppujen lopuksi? Hän olisi siellä yhtälailla ansassa kuin nyt tässä, joten parasta oli varmasti luovuttaa ja jättää homma puhumiselle.
Hän nosti toisen kätensä ylös hitaasti, toisella hän sujautti pikaisesti tiirikkansa takaisin povitaskuun ennenkuin nosti senkin ylös. Jason kirosi tuuriaan ja painoi katseensa lattiaan noustessaan hitaasti seisomaan, kohdaten nyt vartijat katseellaan ja kamerallaan. Vittu.

Duke ei varsinaisesti pitänyt siitä, miten säyseästi tunkeilija alistui kohtaloonsa tämän kaiken jälkeen. Tuollainen teki pitkästä pakoreissusta täydellisen turhan.
”Pitäkää kaveri tähtäimessä kundit”, Duke murahti kavereilleen, ryhtyessään irrottamaan itse käsirautoja vyöstään. Toisella kädellään hän tähtäsi edelleen keskelle tunkeilijan rintakehää, jotta tuo ei varmasti saisi uusia, hölmöjä ideoita joihin liittyisi jollain tapaa pakeneminen kolmelta erikoiskouluteltulta vartijalta. Saatuaan raudat käsiinsä, hän ryhyi lähestymään tunkeilijaa tarkoituuksenaan pistää tuo nippuun ja riisua kaikesta turhasta omaisuudesta.
”Pidä vain ne kädet näyvillä”, Duke ohjeisti nuuskijaa. ”Tehdään tämä helpoimmalla niin keneenkään ei satu.” Tai suhun ei satu. Niin paljoa. Mies lisäsi mielessään.