Paskareissu

Matthew vilkaisi möykkyä, jonka toinen oli kaivanut ulos suustaan ja sai todeta sen olevan iso mytty vinyylikäsineitä. Kun hän näki miten naapurisellissä mies nyki housujaan ylemmäs ja riensi sitten oksentamaan, Matthewn ei tarvinnut kysyä mitä oli tapahtunut. Hän laski nopeasti yhteen ja oli vähällä itsekkin voida pahoin. Hän ei keksinyt yhtään kamalampaa kohtaloa, kuin sen minkä vankitoveri oli juuri saanut kokea. Ei ihme, että tuo pysyi vaiti.

Matthew asteli hiljaisena istumaan omalle sängylleen, odottamatta vastausta kysymykseen. Hän kaivoi taskustaan paperimytyn, joka oli ilmestynyt sinne aiemmin taianomaisesti. Hän tiesi nimittäin tasan tarkkaan ettei hänen taskuissaan ollut sellaista aiemmin. Kun hän oli avannut rypistetyn paperin, se oli paljastunut viestiksi Megiltä. Sen oli jo saattanut arvata myös siitä, kuinka selittämättömästi viesti oli ilmestynyt. Meg alkoi tosiaan kehittyä niissä noitajutuissaan.
Matthew muisti hymyilleensä kun oli lukenut viestiä. Pikkusiskon harakanvarpaita ei voinut olla tunnistamatta. Viesti oli hyvin yksinkertainen: Tänä iltana. Valmistaudu. Meg tulisi hakemaan häntä illalla ja hänen täytyisi valmistautua.
Viimeisempien tapahtumien perusteella, hän auttaisi myös toisen vangin ulos. Siitä ei edes keskusteltaisi, joten pikkusisko saisi vain myöntyä tällä kertaa

Jason muisti tämän nöyryytyksen tunteen ja sen, miten hän oli viimeksi ehtinyt melkein kuihtua olemattomiin ennenkuin oli toipunut tarpeeksi häpeästään. Nyt hän tunsi sitä raivoa kuin viimeksikin, tällä kertaa paljon vahvempana. Se kohdistui enimmäkseen häneen itseensä, mutta myös siihen saatanan runkkari apinaan. Jason ponnisti itsensä istumaan sängylleen, välittämättä siitä miten paljon se sattui. Hän ryhtyi avaamaan housujaan ja laski niitä sen verran että sai näkyville sisäreiteen, melkein nivusiin teipatun pienen tiirikkansa. Hän oli niin raivoissaan että aikoi lähteä täältä, nyt. Vaikka sitten kuolemalla, helvetti. Hän lähtisi täältä ja etsisi käsiinsä kameransa ja aseensa ja ampuisi joka ainoa mulkun tässä laitoksessa.

Älähtäen hän repäisi teipin irti ja otti tiirikan käteensä, kiskoen sitten kiireesti housut takaisin jalkaansa. Hän pystyi haistamaan sen niljakkeen hajun itsessään, miten se leijaili hänen boksereidensa läpi. Häntä oksetti taas, mutta tällä kertaa hän nieli kuvotuksensa. Hän huomasi käsiensä tärisevän ja tiirikan pitely paikoillaan tuntui lähes mahdottomalta. Lisäksi, hänen kätensä eivät meinanneet muutenkaan totella niinkin yksinkertaista käskyä kuin "tunge se lukkopesään". "Vittu!", Jason ärähti ja nosti sitten kädet kasvoilleen, haudaten kasvonsa, yrittäen rauhoittua.

Matthew katsoi sellikaverinsa puoleen, kun havaitsi sivusilmässää liikettä. Tyyppi oli noussut istumaan ja näytti siltä, kuin olisi ollut valmis omiin hautajaisiinsa. Se sai Matthewn irvistämään. Hän ei pitänyt kaverin ilmeestä, mutta ei päässyt kertomaan sitä kun tuon puuhat kiinnittivät hänen huomionsa. Oli luontainen reaktio katsoa muualle, kun toinen laski housujaan alemmas, mutta siitä huolimatta hän saattoi kuulla sen inhottavan äänen kun teippi repeää irti ihosta. Mitä ilmeisemmin tyypillä oli ollut piilossa jotain, mikä oli jäänyt vartijoilta huomaamatta.
Samassa Matthewn mielessä kävi, että kaveri saattaisi tehdä jotain harkitsematonta nyt kun Megillä oli keino järjestää heidät ulos.

”Hei, rauhoitu kaveri”, Matthew huikkasi tuolle toivoen, että hänen sanoistaan olisi jotain apua. ”Mulle on tulossa apuvoimia. Me järjestetään sut ulos vielä tänä iltana. Joten yritä sinnitellä sinne asti.”

Jason keskittyi rauhoittumaan, eivätkä kaverin sanat suinkaan auttaneet siinä. Tuo lupaili auttaa hänet pois, vaikka kuulostikin enemmän siltä kuin olisi säälinyt häntä. Kaveri varmaan arvasi mitä vartija oli hänelle tehnyt, mikä sai Jasonin itseinhon vain yltymään. Hän puri alahuultaan niin kovasti että saattoi maistaa kuparisen veren suussaan. Hän painoi käsiään tiukemmin silmiään vasten kuin se olisi estänyt kyyneleitä valumasta hänen poskilleen.
Lopulta hän riuhtaisi kätensä alas ja ryhtyi päättäväisesti työntämään tiirikkaa lukkopesään. Hän ei edes ollut huomannut sitä aiemmin, kuinka hänen ranteensa olivat vereslihalla. Se oli ihan ymmärrettävää ottaen huomioon kuinka paljon hän oli käsiään riuhtonut. Metalli oli pureutunut ihoon ikävällä tavalla. Jason ei välittänyt, hän keskittyi tiiviisti sorkkimaan lukkoa joka olisi tavallisesti ollut kaikkein helpoimmasta päästä tiirikoida. Hänen kätensä vain eivät suostuneet lakkaamaan tärisemästä.

Matthew katseli miten toinen alkoi päättäväisesti, vaikkakin hervottomasti tärisevin käsin, tiirikoida omien kahleidensa lukkoa auki. Näky sai hänet irvistämään. Tyypillä ei tuntunut olevan harkintakykyä alunalkaenkaan, mutta nyt se vähäinenkin oli todennäköisesti haihtunut tuhkana tuleen.

Matthew voisi yrittää puhua tuolle järkeä, mutta se ei välttämättä auttaisi. Jos hän ryntäisi ulos omasta häkistään ja yrittäisi estää toista, he olisivat kumpikin huomattavasti pahemmassa kusessa. Järjen puhuminen oli siis ainoa vaihtoehto, joskaan ei välttämättä se kaikkein toimivin.
”Ole nyt vittu kerrankin järkevä”, Matthew ärähti. Hän ei rupeaisi toista paapomaan, jos tuo halusi olla idiootti. Menkööt tapattamaan itsensä, mutta hänen pakomahdollisuuksiaan tuo ei pilaisi. ”Jos sä vittu haluat mennä hakattavaksi uudelleen tai tapattamaan ittes itseksesi niin ole hyvä vain. Se ei liikuta mua pätkääkään, enkä aio sua sen kummemmin estellä. Mutta jos mä olisin sä, niin yrittäisin ajatella edes muutamaa vaihtoehtoa, enkä vain ryntäisi suoraa päätä surman suuhun. Sulla olisi illalla oikea mahdollisuus päästä todella ulos täältä. Yksikses sä joudut eristysselliin ja kuolet yli puolta nopeammin.”

Hakattavaksi? Jason naurahti kuivasti kaverinsa sanoille. Vai uudestaan hakattavaksi. Kumpa tämä olisikin ollut vain sitä. Pieni turpakeikka aina silloin tällöin ei tuntunut edes missään, hän oli niin tottunut sellaisiin, mutta tämä oli jotain mihin hän tuskin koskaan tottuisi. Hän ei voinut sietää tätä tunnetta jota parhaillaan koki, eikä hän voinut sietää sitä miten hänen naapurinsa paasasi hänelle kuin olisi tiennyt miltä hänestä tuntui.
"Mitä vittua sä mistään tiedät?! Luuletko sä että mä istun täällä odottamassa et se apina tulee takasin?!", Jason käänsi nyt katseensa kaveriinsa. Hän ei edes huomannut kyyneleiden lähteneen valumaan pitkin kasvojaan, kasvojaan jotka olivat vihan vääristämät. Hän inhosi tätä paikkaa, hän inhosi itseään. Koko vitun laitos saisi hänen puolestaan painua helvettiin ja palaa siellä mahdollisimman tuskaisesti. "Sä et tiedä vittu mistään mitään, joten pidä se turpas kiinni ennenku mä tuun ja tukin sen!"

Matthew tunsi vihan kuohuvan sisällään. Oli turhauttavaa yrittää auttaa, kun toinen ei selvästikkään halunnut tulla autetuksi. Turhautumiskerrointa lisäsi vielä se, että hän tiesi olevansa oikeassa.
”Ihan vitun sama. Sä et pääse tota ovea pidemmälle, koska päiväsaikaan tää alakerta kuhisee henilökuntaa. Sut lamautetaan ennen kuin sä pääset kynnyksen yli”, Matthew tokaisi. ”Mut sen mä voin sanoa, ettei kukaan tuu sua enää tänään kiusaamaan. Ne tarttee meitä vain kerran päivässä. Jos joku tänne tulee, niin se tulee hakemaan mua.”
Matthew jätti sanomatta sen, että se saattasi hyvinkin olla hänen viimeinen reissunsa. Hän oli liian heikko selvitäkseen enää kovinkaan monesta puremasta. Mutta sitä ei kannattanut myöntää edes itselleen. Hän piti katseensa tiukasti siinä päämäärässä, että Meg tulisi illalla ja auttaisi ainakin hänet ulos. Kyllä he auttaisivat tuota riemuidioottiakin, jos tuo vain malttaisi iltaan asti.
”Mutta ihan sama. Tee miten lystäät. Mä juon huomenna maljan sun muistolles.” Ehkä pieni provosointi olisi sittenkin järkipuhetta toimivampaa.

Kaikki se viha jota Jason parhaillaan piti sisällään tuntui räjähtävän ja kohdistuvan suoraan hänen kaveriinsa. Hän nousi raivokkaana ylös ja suuntasi heitä erottavien kaltereiden luokse. Hän iski molemmat nyrkkinsä rautoja vasten ja puristi kalterit käsiensä sisään. "Tuu vittu tänne sanomaan!", Hän hengitti raivonsa vuoksi raskaasti, eikä todellakaan ajatellut selkeästi. Mutta ainakin naapuri oli onnistunut jossain; tuo oli saanut hänet unohtamaan käsiensä tärinän, tiirikoinnin sekä aikeensa lähteä viimeiselle ristiretkelleen jolta ei varmasti palaisi. Juma-vitun-lauta hänen teki mieli lyödä naapuriaan ja kovaa. Hän ei osannut ajatella sillä hetkellä mitään muuta, kuin miltä hänen nyrkkinsä tuntuisi tuon naamaa vasten.

Matthew virnisti huvittuneena sellikaverinsa reaktiolle. Kyllä tuo sai ainakin ääntä aikaiseksi, jos ei mitään muuta. Olihan tuollainenkin eräänlaista edistystä lähtötilanteeseen, mutta tuollainen meuhkaaminen houkuttelisi nopeasti vartijat paikalle. Lisäksi Matthewn oli ihmeteltävä, miten tyyppi jaksoi oikeasti riehua, vaikka oli juuri menettänyt verta. Hän oli itse tuntenut olonsa märäksi rätiksi jo ensimmäisen kerran jälkeen.
”En viitsi vaivaantua. Ja istu sinäkin perseellesi, jos et oikesti halua niitä vartijoita paikalle”, Matthew sanoi, ottaen entistä paremman asennon paikoillaan. ”Veikkaan, että kunhan he kuulevat suloäänesi, he tulevat juoksu jalkaa paikalle katsomaan mitä täällä tapahtuu.”
Hän vei kätensä takaraivolleen ja sulki silmänsä, aivan kuin olisi ottamassa torkut.

Kaverin sanat olivat kuin isku kasvoille. Jason säpsähti silmin nähden, ja hänen silmänsä siirtyivät villisti kohti ovea, aivan kuin naapuri olisi sanoillaan loihtinut paikalle sen kyseisen apinan ja pari kaveriakin pitämään lisää hauskaa. Ketään ei kuitenkaan tullut, mikä sai Jason siirtämään tuskaisen ja vihaisen katseensa naapuriinsa. Hän inhosi tuota tällä hetkellä, aivan yhtä paljon kuin itseään. Sen sijaan että olisi kuitenkin jatkanut uhittelua, ja tuhahti vihaisena ja sylkäisi sivulleen lattialle, ennenkuin kääntyi ja palasi takaisin vuoteelleen. Häntä raivostutti edelleen, mutta naapurin sanat olivat saaneet pelon syttymään takaisin, ja se pelko oli jotain joka onnistui lamaannuttamaan hänet täysin. Jason ei tahtonut olla tälläinen, hän tahtoi palata takaisin menneisyyteen jolloin kaikki oli ollut hyvin.

Kun oikealla puolella hiljeni, Matthew vilkaisi miehen suuntaan silmäluomiensa raosta ja oli tyytyväinen näkemäänsä. Toivon mukaan tyyppi jaksaisi nyt nöpöttää paikoillaan aina siihen asti, että Meg ilmaantuisi pelastamaan päivän.
Hän oli kuitenkin hyvin tietoinen siitä, että tämä päivä tulisi olemaan pidempi kuin yksikään aiemmista. Hän tiesi pelastuvansa tänään ja tiesipä myös kutakuinkin milloin, mutta siihen olisi vielä aikaa. Lisäksi hän ei voisi seurata ajan kulumista mistään, mikä tekisi päivästä ikuisuuden mittaisen. Eikä heillä ollut muuta tekemistä kuin istua ja odottaa. Tilanne ei ollut ainakaan omiaan kohottamaan mielialaa.
Hänen olisi tosin kerättävä voimiaan, jotta jaksaisi paeta täältä. Meg ei saisi raahattua häntä omin voimin ulos, joten hänen oli oltava edes kutakuinkin voimissaan.

Jason uskoi että kaikki puheet paosta joita kaveri hänelle sepusti, olivat vain keinoja kohottaa hänen mieltään, valheita, joita ei koskaan toteutettaisi. Eipä sillä, hän ei juuri sillä hetkellä välittänyt. Hän halusi kadota maanpinnan alle ja kuolla pois. Hän istui vuoteelleen ja tuijotti kaltereita edessään. Ei olisi kovinkaan vaikeaa päästä täältä ulos, mutta hän tiesi ettei luultavasti pääsisi puusta pidemmälle. Kaikkialla oli kameroita, ja päiväsaikaan vartijatkin olivat valppaampia kuin öisin. Hänen olisi siis melko turha haaveilla kameransa saamisesta takaisin. Tai edes pääsevänsä ulos täältä.
Jason huokaisi melkein nyyhkäisten. Nyt kun hän oli rauhoittunut raivostaan, aiemmat muistikuvat alkoivat jälleen risteillä hänen mielessään. Hän käpertyi vuoteelle ja käänsi katseensa seinää kohden ja sulki silmänsä. Hän yritti ajatella jotain muuta, mitä tahansa kuin aiemmin kokemaansa nöyryytystä.

Matthew nukahti jälleen nopeasti, kun viereisessä häkissä hiljeni. Nykyään hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista ongelmaa nukahtamisen suhteen. Sillä ei ollut pienintäkään väliä, että hänellä oli tällä hetkellä allaan maailman epämukavin sänky.

Matthew heräsi vasta kun, jokin kertoi hänelle ettei kaikki ollut täysin kohdallaan. Hän ponkaisi ylös istumaan ja avasi silmänsä nähdäkseen pelkkää pimeyttä. Siitä huolimatta, että valot olivat olleet päällä kun hän oli nukahtanut. Joko joku vartijoista oli käynyt sammuttamassa ne tai jotain muuta oli tapahtunut. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä kuinka kauan oli nukkunut, eikä mitään käsitystä vuorokauden ajastakaan. Hän oli enemmänkin kuin vain kirjaimellisesti pimennossa.
Matthew yritti parhaansa mukaan kuunnella ympäristöä, saadakseen vihiä tapahtuiko paikalla sittenkin jotain.

Päivä eteni tuskallisen hitaasti. Jason ummisti silmänsä aina välillä toivoen saavansa nukutuksi, mutta joka kerta kun hän sulki silmänsä, ne kauhukuvat siivouskomerosta vietetystä ajasta palasivat hänen mieleensä. Hän ei pystyisi nukkumaan muutamaan päivään, ei ainakaan täällä. Joka kerta kun hän nukahti, hän nukkui vain muutaman minuutin verran ennenkuin säpsähti hereille sydän villisti pamppaillen rinnassaan, valmiina taistelemaan ketä tahansa vastaan, joka yrittäisi yllättää hänet. Ketään ei kuitenkaan koskaan tullut, ja hän saattoi jälleen ottaa mukavamman sikiöasennon vuoteellaan, halaten itseään.

Hän jatkoi tähän tapaan ties kuinka pitkään, inhoten ja säälien itseään jokaisella kellon lyömällä. Aina siihen saakka kunnes valot yllättäen katosivat. Jason ponkaisi pystyyn, varmana siitä että joku oli astunut ovesta sisään ja sammuttanut valot ilman että hän oli kuullut mitään. Meni hetki, kun hänen silmänsä tottuivat siihen totaaliseen pimeyteen, mutta hän ei nähnyt ketään, eikä kuullut yhtään mitään joka olisi vihjannut siihen suuntaan, että joku olisi astunut huoneeseen. Valot olivat vain yksinkertaisesti.. sammuneet. Kyseessä täytyi olla sähkökatkos, sillä edes EXIT kyltin valo ei enää palanut, mikä vihjasi siihen ettei varageneraattorikaan ollut käynnistynyt. Epäilevänä ja varuillaan Jason nousi vuoteeltaan ja asteli kalterien eteen. Tässä pimeydessä hän ei pystyisi tiirikoimaan itseään vapaaksi.

Matthewn silmät hakeutuivat sinne, missä olisi kuulunut hohtaa selkeänä hätäpoistumistien valo. Hän ei kuitenkaan nähnyt sitä. Eli, jos hän ei ollut yht'äkkiä tullut sokeaksi, niin mitä todennäköisemmin laitoksesta oli mennyt sähköt poikki. Mikä olisi aivan Megin tapaista.

”Jätkä hei”, Matthew sihahti viereiseen häkkiin, jokainen lihas valmiina juoksemaan. ”Alahan valmistautua. Minusta nimittäin tuntuu, että ratsuväki on saapunut.”
Jos nyt piukkaa peppua, monen metrin sääriä ja räävitöntä suuta nyt saattoi kutsua ratsuväeksi. Matthew ei kuitenkaan aikonut vielä paljastaa, että heidän kohtalonsa oli yhden ainokaisen naisen käsissä. Heidän pelastettavansa saattaisi siinä vaiheessa lyödä hanskat tiskiin. Tosin asiaa tietysti auttoi se, että Megillä oli hallussaan jippoja, joita ei ihan joka mimmiltä löytynyt.

Nyt ei auttanut muu kuin odottaa. Meg ei voinut olla kaukana, sähköjen simahtaessa, mutta tuolla saattaisi mennä jonkin aikaa ennen kuin selviäisi kellariin heidän luokseen.

Jasonin katse hakeutui viereiseen selliin jossa alkoi kuulua liikettä. Ei mennyt kauaakaan kun sieltä kuului myös puhetta. Hän ei uskonut sanaakaan mitä tuo puhui, mutta kaipa hän voisi leikkiä mukana. Hänellä ei olisi pakomahdollisuuksia niin kauan kun hänen häkkinsä ovi oli lukossa. Hän oli sentään tehnyt kaverilleen palveluksen jättämällä tuon oven avoimeksi. Ja vaikka ratsuväki olisikin saapunut, ne eivät olleet täällä häntä varten. Jason ei siksi edes tiennyt miten vastata kaverilleen. 'Joo okei, oota mä vaan tiirikoin itteni ulos täältä sysipimeässä, niin voidaan lähteä käsikädessä yhdessä auringonlaskuun'? Jason oli menettänyt halunsa elää näinä pitkinä tunteina jotka oli viettänyt omissa oloissaan. Hän tiesi kokemuksesta ettei se olotila helpottaisi ihan heti.
"Kiva kuulla.", Siinä oli kaikki mitä hän pystyi sanomaan. Hän ei vaivautunut edes sarkastisesti heittämään selkeitä kysymyksiä jotka kaveri selkeästi jätti ilmoille.

Matthew mietti kuumeisesti kuinka kauan Megiltä kestäisi löytää heidät. Hän kyllä luotti sisareensa hyvin vakaasti, mutta ei aina tiennyt miten suhtautua tuon noituushömpötykseen. Henkilökohtaisesti Matthew ei ollut koskaan taikonut, eikä varmastikaan tulisi taikomaan. Meg kuitenkin käytti magiaa aivan yhtä luonnollisesti kuin hengittikin. Yhden asian Matthew oli kuitenkin oppinut taikuudesta, eikä se sääntö muuttunut koskaan. Noituus vaati aina veronsa ja noita saattoi käyttää sitä rajallisesti. Eli Megkään ei pystynyt ihmeisiin.

Silloin Matthew kuuli lukon kilahtavan ja huoneen raskaan oven avautuvan. Mutta vaikka hänen silmänsä olivat jo tottuneet sysipimeyteen ja hän saattoi hahmottaa jotain, hän ei nähnyt kenenkään tulevan sisään.
Matthew puri huultaan miettieessään uskaltaisiko kutsua sisartaan nimellä. Meg kuitenkin ratkaisi ongelman hänen puolestaan, sillä pian oven avautumisen jälkeen pimeydestä kuului kuiskaus. ”Matt?”

Jason pidätti hengitystään huomaamattaan aina silloin tällöin, aivan kuin olisi odottanut jonkun pamahtavan ovestan sisään. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut aivan heti, ja Jason tunsi olonsa varsin turhautuneeksi tälläisestä odottelusta, lisäksi hän ei muistanut mihin oli pienen tiirikkansa pudottanut raivotessaan kaverilleen. Hän yritti käydä lattiaa läpi katseellaan, mutta vaikka hänen silmänsä olivatkin tottuneet pimeyteen, hän ei nähnyt sitä missään. Noniin, se siitä sitten. Hän ei ainakaan tulisi pakenemaan täältä.

Ja silloin ovi aukesi. Jason jähmettyi, varmana siitä että siellä olisi se vartija, joka oli tallonut yli hänen ylpeytensä, tahrannut hänen ruumiinsa tavalla jota ei voinut pestä pois. Hän peruutti pois oven luota, peläten. Kauhu kuristi hänen kurkkuaan ja sai hänet inahtamaan tukahdetusti, aivan kuin hänen suunsa olisi jälleen ollut täynnä kumihanskoja. Hän pystyi maistamaan niiden maun suussaan, hän tunsi kuumottavaa kipua takapuolessaan ja syvää, järkyttävää inhoa joka sai hänet haluamaan raapimaan ihonsa irti joka puolelta. Hän oli likainen..likainen..
Mutta kuiskaus ovelta ei suinkaan ollut sen apinan. Se oli naisen ääni, joka ilmeisesti kutsui hänen naapuriaan. Kivaa, toinen pääsisi täältä vittuun. No, onnea vain nyt sitten.

Huojennus hyökyi Matthewn ylitse niin vahvana, että se oli vähällä viedä mukanaan kaiken muun. Hän tunsi kehonsa vapisevan ja polviensa muuttuvan veteliksi pelkästä helpotuksesta. Tunne oli niin voimakas, että Matthew pelkäsi oksentavansa. Se tuntui jo hänen kurkussaan raskaana palana, joka halusi päästä ulos. Viimeisenä tuli huimaava tunne, joka pakotti häntä painumaan alas, jotta ei olisi kaatunut. Hän pääsisi pois, aivan oikeasti. Tähän asti hän oli saanut vain tovoa sitä ja pelätä kuolemaa, joka oli ollut aivan yhtä todennäköinen vaihtoehto. Helvetti, hän oli jopa valmistautunut kuolemaan. Nyt hänen ei tarvitsisikaan heittää veivejään, jonkun hullun tohtorin leikkikaluna. Tällainen uutinen olisi saanut ihan kenet tahansa pyörtymään silkasta onnesta, joten Matthew ei aikonut olla milläänsäkkään omien tuntemustensa vuoksi.

Seuraavaksi Matthew kuuli sisarensa kysyvän, jossain hyvin lähellä heitä; ”Sinä olet varmaan Jason?”
Matthew ei vaivaantunut edes kysymään mistä Meg tiesi hänen sellikaverinsa nimen, kun ei hänkään sitä tiennyt. Tai sen, että heitä oli ylipäätänsä täällä kaksi vankina. Nämä seikat liittyivät mitä todennäköisemmin niihin noita juttuihin, jotka menivät täydellisesti yli hänen hiusrajansa.
Silti häntä häiritsi miksi hän ei voinut nähdä siskoaan, vaikka kuuli tämän selkeästi. Todennäköisesti hän tulisi pian katumaan, että kysyisi asiaa ja se liittyisi jälleen noituuteen, mutta ei hän osannut pitää suutaan kiinni.
”Miksi minä en näe sinua Meg?”
”Koska minä en halua, että sinä näet.”
Kipakka, yksinkertainen vastaus, josta Matthew ei ottanut kunnolla selvää, oli luontaista Megiä.
”Miten se on mahdollista?”
”Keskityisimmekö nyt kuitenkin siihen, miten saamme teidät pois täältä Matthew?”

Jason tunsi kylmän seinän selkäänsä vasten, eikä voinut olla tärisemästä. Vaikka puhuja ei suinkaan ollutkaan se apina, häntä pelotti silti. Hän ei nähnyt täällä ketään vaikka oli kuullut oven aukeavan ja kuullut jonkun puhuvan.
Ja seuraavaksi ääni kuului jo hyvin läheltä. Ja nainen tiesi hänen nimensä. Miten? Hän ei ollut kertonut nimeään edes naapurilleen, saati kellekkään muullekkaan täällä laitoksessa, joten miten perkeleessä nainen tiesi hänen nimensä? "Minähän se.", Hänen äänensä oli käheä, aivan kuin hän ei olisi juonut aikoihin tai käyttänyt ääntään ties miten pitkään aikaan. Hän ei tiennyt miten suhtautua tähän tilanteeseen.

Seuraavaksi hän sai kuunnella näiden kahden välistä keskustelua. Se sai Jasonin vielä enemmän ymmälleen, sillä hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä täällä oikein oli meneillään. Eikä kukaan varmaan vaivautuisi sitä hänelle selittämään. Nyt heidän tosissaan olisi keskityttävä painumaan täältä vittuun, sikälimikäli hän kuului osaksi tätä pakosuunnitelmaa. Nainen kyllä mainitsi heidät monikossa, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma.

Matthew nosti kätensä pystyyn luovuttamisen merkiksi. Tämä ei ollut lainkaan oikea tilanne väitellä yhtään kenenkään kanssa. Varsinkin kun pikkusisko saattaisi ihan vain ilkeyttään jättää hänet tähän selliin virumaan, jos hän onnistuisi sanomaan yhdenkin poikittaisen sanan.
”Hyvä”, Meg totesi eleelle. Mikä kertoi siitä, että vaikka he eivät voineet nähdä naista, tuo näki heidät. Ja ilmeisesti erittäin hyvin.
”Oliko sinulla joku suunnitelma?” Matthew kysyi. Häntä inhotti olla pimennossa. Varsinkin silloin kun Meg oli ainoa, joka tiesi mitä tehdä.

”Jep. Kuunnelkaa tarkkaan. Te molemmat”, Meg puhui ja Matthew saattoi nähdä sielunsa silmin tuon myös elehtivän itselleen ominaiseen tapaan. ”Tämä sähkkökatkos kestää kokonaisuudessaan puolii tuntia, josta on nyt kulunut noin kymmenen minuuttia. Minä päästän teidän ihan pian ulos ja annan teille loitsupussit, jotka teidän täytyy ripustaa kaulaanne. Ne tekevät teistä näkymättömän ihmissilmälle. Eli, jos virta olisi päällä, me näkyisimme turvakameroissa ja sitä riskiähän me emme halua ottaa. Vaikutus häviää kokonaan kun otatte pussin pois kaulastanne. Nämä loitsupussit ovat kertakäyttöisiä. Ja niiden vaikutus kestää muutoinkin vain puolisen tuntia. Ymmärsittekö?”
”Jep”, Matthew vastasi. Meg halusi selvästi heidän unohtavan kaikenlaiset ideat, joita loitsupusseja käyttämällä, voisivat toimia. Fiksu tyttö.

Meg jatkoi palopuhettaan nopeasti. ”Me emme näe myöskään toisiamme, joten on hyvin tärkeää, että pidämme toisiamme kädestä kiinni, jos emme halua eksyä. Ja me emme halua eksyä, koska minä en lähde sokkona etsimään ketään. Eli lyhykisyydessään, avaan ovenne, te pistätte pussit kaulaanne ja me lähdemme täältä käsi kädessä pois. Tämä saa kestää aivan maksimissaan vartin. Mitään poikkeavia suunnitelmia ei hyväksytä. Jos jollakulla on vastaan sanomista, hän saa jäädä tänne.”

Jason kuunteli vaitonaisena näiden kahden keskustelua, ja tunsi rentoutuvansa hieman, vain aavistuksen, mutta sen verran että lakkasi tärisemästä ja pystyi astumaan lähemmäs häkkinsä ovea, valmiina lähtemään täältä jos hän tosiaan pääsisi näiden kahden mukaan. Voi luoja, hän vaikka suutelisi maaata naisen jalkojen alla jos se tarkoittaisi että hän pääsisi pois täältä.
"Ymmärretty.", Jason vastasi karheasti omasta sellistään. Hän ei tosin vieläkään ymmärtänyt näitä loitsupusseja ja muuta systeemejä, se kuulosti hänestä lähinnä paskanjauhamiselta, mutta hänen edessään taisi olla todieste siitä että se oli totta, sillä vaikka hän kuinka yritti, hän ei nähnyt naista edessään. Tai missään tässä huoneessa. Mutta jos hän katsoi naapurinsa häkkiin, hän erotti kaverinsa siellä. Jasonilla olisi ollut toki hieman vastaansanomista ja lisätekemistä heidän pakonsa ohella, mutta hän piti suunsa kiinni. Hänen kameransa oli luultavasti jo pistetty tuhanneksi päreeksi.

”Hyvä.”
”Minun oveni on muuten edelleen auki”, Matthew sanoi tönäisten häkkinsä oven auki vaivattomasti. Kukaan ei ollut missään vaiheessa viitsinyt varmistaa sitä tämän Jasonin jäljiltä. Mikä oli ollut etu ainoastaan hänelle. Todennäköisesti kukaan ei ollut osannut kuvitella, että hän olisi sellaisessa kunnossa jossa saattoi edes suunnitella pakoa.
”Okei. Jason, minä avaan nyt sinun ovesi.” Megin ääni kantautui aivan miehen häkin vierestä ja sitä seurasi pian metallinen kilahdus. ”Ojentakaa kätenne.”

Astuttuaan ulos vankilastaan, Matthew teki työtä käskettyä ja vei kätensä suoraksi eteensä. Pian hän tunsikin sisarensa lämpimän, siron käden omassaan. Sekä jotain muhkuraista, jota peitti pehmeä kangas.
”Älkää päästäkö irti. Pistäkää vapaalla kädelllä pussi kaulaanne niin meidän ei tarvitse tuhlata aikaa etsimällä toisiamme sokkoina.”
”Olenko koskaan kertonut Meg, että sinä olet melkoinen päällepäsmäri.”

Jason säpsähti kun lukko kilahti auki. Hän oikeasti pääsisi pois. Ihan oikeasti. Hän ei voinut olla hymyilemättä onnellisesti tietäessään että tämäkin painajainen olisi pian ohi. Hän työnsi häkkinsä oven auki ja pysähtyi sitten kuuliaisesti ja ojensi molemmat, kahlitut kätensä eteensä. Hän kuunteli vielä loputkin kaksikon keskustelusta ja sai todeta, että ohjeet olisivat hänelle mahdottomia toteuttaa.
Jason selvitti kurkkuaan kuuluvasti, jonka jälkeen hän nosti kätensä eteensä ja kiskaisi rautoja erilleen muutaman kerran, niin että ne kilahtivat äänekkäästi. "Menee vähän akrobatian puolelle tässä tilanteessa toi suoritus.", Hän ei ollut ehtinyt tiirikoimaan rautojaan auki missään vaiheessa, ja hän syytti siitä täysin naapuriaan. Matt oli ärsyttänyt häntä, kieltänyt häntä tekemästä mitään, joten tokihan se oli tuon syy.

”Hups”, Megin suusta pääsi Jasonin huomauttaessa tilanteestaan käsirautojen kilahtelun tahtiin. Häneltä oli jäänyt täysin huomaamatta miesparan tukala tilanne. Sen korjaamiseen ei tosin vaadittu paljoa. Hieman henkistä voimaa, sekä tarkkaan hallittu ele ja raudat putosivat kalisten lattialle. Mistä saattoi ehkä aiheutua turhaa meteliä, mutta juuri nyt hienosäädölle ei ollut aikaa.
Hoidettuaan tämän pikku ongelman pois päiväjärjestyksestä, Meg ojensi Jasonille loitsupussin ja tarttui tuon kädestä kiinni. ”Pistäkääpä sitten vauhtia käpäliinne. Kun olette saaneet pussit kaulaanne, tarttukaa toisianne kädestä ja me voimme Jasonin kanssa irrottaa otteemme. Sen jälkeen seuraatte kiltisti ja hiljaa, minun perässäni.”

Matthew pujotti pussin narusta kaulaansa, kuten sisar oli ohjeistanut häntä tekemään. Hänestä ei varsinaisesti tuntunut erilaiselta, mutta katsoessaan itseään alaspäin hän ei kyennyt hahmottamaan oman kehonsa ääriviivoja. Sillä samaisella hetkellä hänen päähänsä välähti mielikuva pelkistä silmämunista leijumassa kutakuinin sadankuudenkymmenen senttimetrin korkeudessa lattiasta. Toinen ajatus oli se, kuinka noituus sai aina hänen niskavillansa pystyyn.
Seuraavaksi hän keskittyi ojentamaan kättään Jasonin suuntaan.