Paskareissu

”Mukavampaa kuin joku siisti pikku toimistotyö. En ole koskaan pitänyt puvuista tai solmioista”, Matthew totesi. Luoja miten hänen teki mieli olutta. Juuri nyt hän olisi voinut hyvinkin tappaa, saadakseen käsiinsä yhden huurteisen.
Äiti oli toivonut hänestä lääkäriä aikanaan. Isä puolestaan oli ehdotellut, että hän menisi armeijaan. Matthew ei ollut kuunnellut kumpaakaan ja he olivat joutuneet lopulta pettymään kovasti, kun hän oli lopulta päätynyt metsästämään vampyyreita. Äiti oli itkenyt ja parkunut hänen lähtiessään ettei tulisi koskaan saamaan lapsenlapsia. Siinä tuo oli mitä todennäköisemmin oikeassa. Mutta suurempi pettymys molemmille vanhemmille oli se, että perheen pikku enkeli ja silmäterä, Meg, oli päättänyt lähteä mukaan hommaan. Olihan se Matthewnkin lopulta yllättänyt, mutta pikkusisko oli hemmetinmoinen apuri.
Tuo apuri saisi kyllä pikemmiten tulla pelastamaan hänen perseensä tästä rotanloukosta.

Totta, toimistohommat eivät houkutelleet häntä itseäänkään. Jason tiesi olevansa elossa juuri silloin ku adrenaliini virtasi hänen suonissaan, silloin kun hän sai viilettää kattojen poikki ja loikkia mitä mahdottomimman näköisiä etäisyyksiä ja kiipeillä pitkin seiniä. Hän oli kerran jopa kuullut ystävänsä kutsuvan häntä vampyyriksi, ihan vain sen takia että hän oli etevä liikkumaan missä tahansa ha ohittamaan esteet kuin esteet. Se vain tuli hänelle luonnostaan. Jos kaksi seinää olivat tarpeeksi lähellä toisiaan, hän pystyi loikkimaan niitä pitkin katolle asti muutamalla hyvin ajoitetulla loikalla. Parkour oli se mitä hän rakasti. Valokuvaus oli toinen. Freelancerin hommassa hän pystyi usein yhtdstämään molemmat, joten se oli tuntunut parhaalta vaihtoehdolta tienata rahaa.

Jason katseli häkkinsä kaltereita ja potkaisi niitä kevyesti kengänkärjellään. Hän halusi irti käsiraudoista, hän halusi ulos tästä häkistä. Parkour sai hänet tuntemaan itsensä vapaaksi, kuin lintu joka vain viilettää kaikkien esteiden ohi. Paikoillaan ja häkissä oleminen saivat hänet tuntemaan itsensä levottomaksi, ahdistumaan jopa. "Toimistotyö on ihan perseestä, mutta sanoisin että niin on metsästäminenki.", Jason yritti pakottaa keskustelun jatkumaan. Hän halusi muuta ajateltavaa kuin oman vankeutensa. Hän halusi pois tämän tunteen, puristavan tunteen kuin seinät olisivat hiljakseen hiipineet pimeässä häntä kohde. "Mut jokainen tekee mitä haluaa, mun puolesta."

Matthew avasi silmänsä, kuullessaan jonkin kovan osuvan metalliin niin, että viereisen häkin tärinä tarttui myös hänen yksiöönsä. Nyt he olivat siis päässeet potkimisvaiheeseen. Hän oli toivonut, että he olisivat voineet jättää tämän osion kokonaan väliin. Siitä syntyi ainoastaan korvia rassaavaa meteliä, joka sai Matthewn toivomaan helvetin vahvoja korvatulppia. Tai kuulosuojaimia.

”Miten sen nyt ottaa”, Matthew sanoi katsellessaan kattoa, oikeastaan mitään näkemättä. ”Minua ei määräile kukaan, paitsi ehkä koppava pikkusiskoni. Minulla ei ole deadlineja. Saan matkustaa. Palkkiot ja vaarallisen työn lisä ovat kohdallaan. Lisäksi voin tehdä maailmasta aavistuksen paremman paikan. En voi valittaa. Moni poliitikkokaan ei pystyisi tähän.”
Matthew tosiaan nautti työstään suurimman osan ajasta. Joinain yksinäisinä hetkinä hän saattoi toivoa perhettä ja jonkinlaista vakautta. Mutta hän tiesi itsekkin ettei osaisi pysyä paikoillaan niin pitkän aikaa, jotta saisi jotain sellaista aikaiseksi. Työkeikat olivat välillä pasoja, mutta hän nautti tämän homman tuomasta vapaudesta ja siitä miten se piti mukavasti liikkeellä.

Jason hymähti. Tuntui kuin hänen kaverinsa olisi osittain puhunut hänen omasta työstään, sillä eihän hänelläkään ollut deadlineja, koska hän meni milloin itse halusi ja kaivoi esille mukavia kuvia ja törkyä muista, ja myi ne kun halusi. Hän matkusti aivan yhtälailla, ja rakasti sitä vapautta kun sai pysyä liikkeessä. Täällä häkissä olo sai hänet vain turhautumaan.
"Pitääks vielä oottaa kauanki ennenku voidaan lähteä liikkeelle? Maisema alkaa tympiä.", Hän olisi toki voinut yrittää nostaa jonkin sorttisen haloon ja houkutella näin vartijan luokseen jotta voisi vaatia saada tavata paikan pomon, mutta vittuako se hyödyttäisi ja hän vain vaikuttaisi pahaiselta kitisijältä. Hänen olisi kestettävä tämä kuin mies. Vaikka se vituttikin..
Jason palasi takaisin laverinsa luokse, mutta istui tällä kertaa lattialle. Hän voisi yrittää vielä kertaalleen saada kätensä eteensä, hän voisi kokeilla sitä toisessa asennossa. Se tuntuisi kyynärpäissä mutta mikäs nyt ei aina sattuisi.

Matthew kuunteli levotonta liikehdintää kaltereiden toisella puolella. Eikä hän voinut mitään sille, että tunsi unen tekevän luomistaan entistä raskaammat. Verenhukka kävi voimille. Hän voisi taistella unta vastaan jonkin aikaa, mutta tulisi todennäköisesti nukahtamaan ennemmin tai myöhemmin. Ja juuri nyt taisi olla parempi nukahtaa ennemmin, koska myöhemmin heidän täytyisi yrittää paeta.
”Ole kärsivällinen. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä”, Matthew mumisi puoli nukuksissa omalla laverillaan. ”Minulla on kumppani ulkopuolella, joten koeta kestää. Me pääsemme täältä kyllä pois. Reitin pitää olla vain varma, jos emme halua kuolla täällä.”

Jason huokasi muttei voinut väitellä tästä asiasta enempää. Tai oikeammin hän ei jaksanut väitellä siitä. Hän odottaisi vielä jonkin aikaa, mutta jos mitään ei alkaisi tapahtua hän lähtisi omin nokkinensa. Mutta sitä hän ei kestänyt ettei saanut käsiään eteensä. Niimpä Jason asettui polvilleen lattialle ja laski yläkroppansa maahan. Asento aiheutti epämukavien muistikuvien pyrkimisen pintaan, mutta hän kestäisi sen. Tässä asennossa hänen kätensä liukuivat melkein vaivattomasti perseen yli takareisien lomaan, eikä se sattunut läheskään niin paljoa kuin aikaisemmin. Tosin vaikein oli vasta edessä. Varovasti Jason veti kroppansa niin nippuun kuin vain pystyi, pää nyt suurinpiirtein polvissa, ja kellahti kyljelleen. Hitaasti hän liu'utti käsiään kohti varpaitaan, kiroten äänettömästi kipua joka tuntui natisevan hänen jänteissään.
Mutta lopulta. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen äänettömän väännön jälkeen hänen rautansa luiskahtivat varpaiden ohi ja hänen kätensä olivat näin hänen edessään. Jason päästi pitkän, värisevän hengityksen keuhkoistaan ja huomasi hengittävänsä taas tavallista raskaammin, mutta tämä oli jo puoli voittoa. Tästä uudesta pikkuvoitosta rentoutuneena Jason huomasi olevansa hyvin väsynyt. Hän ei kuitenkaan jaksanut nousta enää kylmältä lattialta, vaan otti itselleen niin hyvän asennon kuin vain pystyi ja jaksoi, ennenkuin nukahti.

Uni saapui varkain ja nopeasti. Ei mennyt kauaakaan, kun Matthew ei enää kiinnittänyt huomiota kohtalotoverinsa puuhiin, vaan lipui unten maailmaan. Yleensä hän nukkui kevyesti, koiranunta, valppaana kaikkeen mahdolliseen. Niin ei ollut kuitenkaan tälllä kertaa. Vankeus ja verenhukka saivat Matthewn nukkumaan kuin huumattuna. Hän tuskin heräisi vaikka koko laistos räjähtäisi taivaan tuuliin.

Elizabeth Wenz oli tavattoman onnellinen, kun oli viimein kävelemässä kohti pukuhuonettaan työvuoronsa päätteeksi. Loputtoman pitkältä tuntunut yö oli viimein tullut päätökseensä. Hän oli antanut raporttinsa yön tapahtumista. Lisäksi kumpikin vanki oli kaikeksi onneksi pysynyt kiltisti lukkojen takana.Tohtori Mallory oli ollut luvattoman innoissaan uudesta tunkeilijasta. Tuo oli mumissut itsekseen jotain siitä, miten aiempi oli käymässä vähiin ja tuore veri oli tervetullutta. Tohtori sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Elizabethin selkää.
Ennen kuin hän oli poistunut, hän oli sattunut kuulemaan miten tohtori Mallory oli komentanut yhtä aamuvuoroon tullutta vartijaa hakemaan uuden vangin tutkimushuoneeseen. Ilmeisesti mies pääsisi heti töihin. Onneksi Elizabeth ei joutuisi katselemaan sitä. Hän oli hyvin onnellinen päästessään kotiinsa lukemaan aamun lehden, sekä nukkumaan kingsize kokoiseen sänkyynsä, puuvillalakanoihin. Hänen ei tarvitsisi ajatella tätä läävää seuraavaan neljääntoista tuntiin. Ehkä hän palkitsisi itsensä ja yllättäisi aviomiehensä, poikkeamalla leipomossa matkalla kotiin.
Kyllä vai. Hiilihydraatit ja rasva olivat todennäköisesti paras tapa unohtaa inhottava työvuoro.

Pitts haukotteli, kävellessään ensimmäisen kerroksen lävitse kohti kellariin vievää portaikkoa. Mies oli ollut edellisenä iltana ystäviensä kanssa muutamalla olusella, mikä tietenkin kostautui kun kello oli soinut hieman ennen viittä. Hän oli tuntenut itsensä alusta asti tokkuraiseksi. Oloon ei ollut auttanut edes suihku, vaikka ei sitä varsinaisesti voinut krapulaksi haukkua. Hän ei vain ollut aivan täydessä vedossa. Onneksi sitä ei huomaisi kukaan.
Tohtori Mallory oli hyerrellyt innosta, kun tuo oli käskenyt Pittsin hakemaan uutta vankia ja viemään se yhteen tutkimushuoneista. Jätkä oli ilmeisesti taas saanut uuden lelun, eikä viitsinyt peitellä innostustaan. Vaikka hieno tohtori puhuikin koko ajan läpimurrosta, jota oli tekemässä, Pitts veikkasi ettei tuo ollut yhtään sen lähempänä sitä kuin alussakaan.

Varmistettuaan kellarin oven olevan kunnolla lukossa jäljiltään, Pitts lähti laskeutumaan portaita suunnaten tottuneesti kohti säilöä. Mikähän vitun älynväläys oli tuonut tämän uusimman tapauksen tänne, kärsimään elämäns surkeista viimeisistä hetkistä. Pittsin ei todellakaan käynyt sääliksi yhtään kiinni jäänyttä tunkeilijaa. Tohtori Mallorylla oli sen verran omaperäiset turvatoimet ettei hän ainakaan halunnut koskaan joutua niihin.
Hän lennätti säilön oven auki ja läväytti varoittamatta valot päälle, mikä taatusti sokaisi pimeään tottuneet vangit.
”Herätys ruususet!”

Painajaiset. Ne olivat aina hänen riesanaan. Tai olivat tulleet riesoiksi viimeisen kahden kuukauden aikana. Jason ei edes ollut huomannut nukahtaneensa, ei ennenkuin heräsi sokaisevaan valoon, jonka ensin oletti olevan osa hänen painajaistaan. Hänen koko kroppaansa särki lattialla nukutun yön jäljiltä, varsinkin kun hänen kätensä olivat edelleen niissä perkeleen raudoissa. Sokaiseva valo tuntui tosissaankin olevan ensin vain unta, mutta sen jälkeen kirivät huudahdus sai hänet toteamaan että nyt oli aika nousta. Jason avasi silmänsä räpytellen niitä hetken aikaa, ennenkuin kampesi itsensä lattialta ylös irvistäen jäseniensä kolotusta. Hän siirsi katseensa vartijaan joka asteli huoneeseen. Hienoa, vihdoinkin hän pääsisi kertomaan pienen uhkauksensa paikan pomolle, ja samalla vapaaksi. Sori vaan kaveri, mä lähden nyt. Tai ehkä hän tulisi vielä takaisin, sitä ei koskaan tiennyt mitä tälläisten hullujen kusipäiden päässä liikkui. Varsinkin, jos kaverin kertoma uhkaus toteutuisi.

Jason pakotti itsensä seisomaan ja venytteli niskaansa ja pyöritteli hartioitaan saadakseen ne taas verkkaisemmiksi. "Huomenta kultaseni. Toitko aamiaista?", Jason ei voinut mitään vihalle jota hän tunsi jokaikistä vitun paskantärkeää vartijaa kohtaan. Hankkisivat kunnon töitä vaikka poliisilla. Jason seisoi kiltisti häkkinsä keskellä, odottaen, tulisiko noutaja hänelle vai kaverille.

Matthewn ensimmäinen reaktio oli suojata silmänsä käsivarsillaan ja kääntyä vielä kyljelleen. Valo tuntui suorastaan polttavan hänen verkkokalvojaan pitkään jatkuneen pimeyden jälkeen. Ei mikään mukava herätys. Se ei kuitenkaan poikennut millään tavalla aiemmista. Tällä kertaa vartija taisi olla kuitenkin eri. Uusi tyyppi, joka oli palannut vapailtaan töihin. Sääli. Hän oli jollain tapaa oppinut pitämään edellisestä kaverista.

Hyvin, hyvin varovaisesti Matthew alkoi räpytellä silmiään ja nostamaan käsivarsiaan pois kasvojensa tieltä. Silmät sopeutuivat valoon onneksi nopeasti ja hän kykeni pian näkemään ympärilleen täydellisen selkeästi. Ilmeisesti hän oli ainakin nukahtanut joskus yön aikana. Nyt täytyi olla aamu. Tai saattoihan sitä olla päiväkin. Tietenkään Matthew ei voinut olla täydellisen varma asiasta. Viimeiset vuorokaudet hän oli joutunut elämään täydellisesti olettamusten varassa.
Hän katsoi ovelle, jossa turhantärkeä vartija seisoi tennispallot kainaloissaan. Jomman kumman, tai sitten molempien, oli aika lähteä toteuttamaan sitä tehtävää, jonka vuoksi heidät oli otettu kiinni. Matthew saattoi vain toivoa, että homma lankeaisi naapurille. Hän ei nimittäin voinut olla täysin varma siitä etteikö keikka jäisi hänen kohdallaan viimeiseksi.

Pitts mulkaisi uutta vankia. Tuo oli juuri niin röyhkeä kuin ne kaikki olivat alussa. Yksikään laitokseen tuoduista ei ollut ensimmäisenä aamunaan osannut edes kuvitella omaa kohtaloaan. Saati sitä, että vastaavaa saattoi edes tapahtua Yhdysvalloissa. Sen takia ne olivat niin polleina aluksi. Tämänkin tapuksen hymy hyytyisi kuitenkin nopeasti, kun jutun juoni selviäisi tuolle.

Pitts käveli hölösuun häkin luokse ja ryhtyi avaamaan ovea. Toinen käsi oli koko ajan valmiina lentämään tainnutusaseelle. Kaiken varalta. Ne saattoivat aina ruveta rettelöimään.
”Mennäänhän sitten. Pomo haluaa nähdä mihin susta on”, Pitts sanoi avatessaan oven sepposen selälleen. ”Äläkä suotta kuvittele mitään. Et sä pääse täältä karkuun vaikka kuinka haluaisitkin.”

Jason tiesi miten menetellä näissä tilanteissa ilman että sai turpiinsa. Hän otti kaksi askelta kauemmas ovesta vartijan lähestyessä sitä ja odotti kiltisti että tuo avaisi oven, ennenkuin astuisi raihallisesti eteenpäin. Hänellä ei ollut aikomusta nostaa meteliä ja tyhtyä riehumaan, vielä. Vattijan sanoille hän kuitenkin pyöräytti silmiään kuin sanoakseen "katotaanko".
"Kuten herra haluaa.", Jason mutisi sarkastisimpaan sävyynsä astuessaan ulos pikku häkistään vartijan vierelle.

Duke oli kertonut vuoron vaihtuessa Pittsille, että uusi vanki oli näppärä tiirikoiden kanssa ja hyvä piiloutumaan. Yövuorossa ollut vartija oli maininnut myös, ettei pitänyt miehestä yhtään silloin kun tuo teki juuri niin kuin sanottiin. Se oli kuulemma liian epäilyttävää. Pitts ei osannut sanoa tästä tapauksesta vielä mitään. Hän pani kuitenkin merkille silmienpyöräytyksen ja tulkitsi sen nopeasti niin ettei tyyppi tajunnut olevansa oikeassa vaarassa. Oli hyvin todennäköistä, että kyseinen näkemys muuttuisi hyvin, hyvin nopeaan kun muukalainenkin pääsisi kärryille talon tavoista.

Pitts tarttui kiinni vangin käsivarresta ja lähti retuuttamaan tuota kohti tohtorin määräämää huonetta. Se ei ollut kuin muutaman askeleen päässä. Tämä oli järjestely oli tehty puhtaasti käytännön näkökulmasta katsoen. Yleensä uhrit eivät jaksaneet kävellä enää takaisin kovinkaan pitkiä matkoja, vaikka meno sujuisikin täysin vaivatta.
Vartijan sormet pureutuvat tiukasti käsivarren ympärille. Varmuuden vuoksi. Vaikka mies ryhtyisikin riuhtomaan, Pittsillä olisi paremmat mahdollisuudet reagoida pakenemisyrityksiin.
Hän työnsi miehen edeltään pieneen huoneeseen, jossa ei ollut mitään muuta kuin yksittäinen, lattiaan pultattu tuoli, keskellä lattiaa. Sekä valtava peili vastakkaisella seinällä. Se toi hieman mieleen poliisien kuulusteluhuoneet. Vaikka käyttötarkoitus olikin kaukana siitä.

Pitts ohjasi vankinsa tuoliin. Ensimmäiseksi hän siiryi miehen vierelle ja ryhtyi kietomaan pitkää, vahvaa, kankaista leposidettä tuon rintakehän ympärille kahlitakseen tuon ylävartalon tuoliin. Käsirautoja hän ei vaivautunut riisumaan mieheltä. Siteen lukitusmekanismi tuli tuolin selkänojan taakse. Tämän jälkeen hän teki saman miehen reisille, jonka jälkeen hän sitoi vielä tuon nilkat tuolin jalkoihin. Näin tunkeilijasta tuli oikein nätti paketti.

Jason ähkäisi vartijan ryhtyessä retuuttamaan häntä. Hän mulkaisi tuota niin pahasti kuin kykeni ja kiskaisi itseään sen verran että sai suoristettua selkänsä. Hän tiesi kyllä olevansa vaarassa, hyvin pahasti jos edessä oli se mistä hänen uusi kaverinsa oli puhunut, mutta se ei muuttaisi hänen käytöstään mitenkään, ainakaan ulkoisesti. Hän tunsi kyllä sydämensä sykkeen kiihtyvän ja kylmän hien nousevan iholleen.

Huone sai aikaan hänessä hieman samanlaisen reaktion kuin se aikaisempi eilen jonka hän oli nähnyt. Jason nielaisi ja tuijotti tuolia johon hänet nyt istutettiin. Hän halusi pois, halusi kauas tästä huoneesta. Hän puri hammastaan siinä vaiheessa kun vartija ryhtyi sitomaan häntä paikalleen, estääkseen itseääb alkamasta kiemurtelemasta ja panikoimasta. Rauhoitu..rauhoitu. Kyllä tämä tästä.
"Mulla olis muutama kiinnostava fakta sun pomolles. Tuleeks se käymään?", Jason yritti virnistää vaikka tunsikin kauhua.

Pitts riuhtoi siteitä varmistaakseen niiden pitävyyden. Ei vanki tulisi pääsemään tuolista irti ainakaan omin avuin, vaikka kuinka haluaisi. Ja mitä todennäköisimmin, ei menisi kovinkaan kauaa, kun tuo haluaisi.
”Kai se tässä tulee pyörähtämään. Mutta en mä siitä olisi huolissani, jos olisin sinä”, Pitts sanoi noustessaan seisomaan pirullinen virne kasvoillaan. ”Pidä kivaa.”
Tämän sanottuaan Pitts marssi ulos ovesta. Tohtori Mallory tulisi taatusti pian paikalle ja ryhtyisi hommiin. Sillä miehellä ei ollut tapana aikailla. Varsinaan näissä asioissa.

Ja kuinka ollakkaan, tohtori käveli häntä vastaan valkoisessa, pitkässä takissa.
”Kas, herra Pitts. Onko vanki paikkoillaan?” tohtori Mallory kysyi hymyillen.
Tuo hymy sai vain kenen tahansa niskavillat pystyyn. Se oli täydellisen karmiva. ”Kyllä herra tohtori. Mies on tiukasti kiinni tuolissa niin kuin kuuluukin.”
”Hyvä. Hyvä. Loistavaa.” Tohtori näytti perin tyytyväiseltä tilanteeseen.

Vartijan sanat saivat Jasonin selkää kylmäämään. Tuo puhui kuin hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä tästä reissusta, vaikka Jason tiesi että selviäisi. Hän oli aina selvinnyt. Ja jumalauta selviäisi tälläkin kerralla. Hän ei kuitenkaan pitänyt lainkaan siitä kuinka hän istui yksin tässä kolkossa, tyhjässä huoneessa tuoliin sidottuna. Hän riuhtaisi itseään pariin otteeseen kuin testatakseen pääsisikö irti, vain todetakseen että oli tiukasti kiinni tuolissa, eikä hän tulisi tästä nousemaan ilman apua. Vittu.
Tulisi jo se saakelin pomo jotta hän voisi lyödä tuolle faktat tiskiin ja pääsisi pois. Jason yritti rauhoittua. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Noin, hyvä. Hänen sydämensä syke laski ja hän tunsi olonsa paremmaksi. Nyt hän olisi valmis kohtaamaan tämän paikan pyörittäjän. Tulisi nyt vaan jo. Jokainen sekuntti tuntui minuutilta, ja minuutit tuntuivat tunneilta.

”Kuulehan Pitts. Ehä sinun olisi hyvä pysyä täällä vahdissa siihen asti, että lopettelemme”, tohtori Mallory sanoi ottaessaan vakaita askeleita kohti ovea. ”Voi olla, että vieraamme saattaa tarvita tukea kunhan tämä on ohitse.”
Puhuessaan mies hymyili, kuin olisi parhaillaan kertonut siitä miten hänen tyttärentyttärensä opetteli parhaillaan kävelemään. Ilme sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Pittsin selkää. Siitä huolimatta hän nyökkäsi ja asettui oven viereen seisomaan. Mihin tohtori puolestaan hymyili tyytyväisenä.

Tohtori Mallory avasi oven, jonka takana tunkeilijaa pidettiin. Avatessaan oven ja saadessaan miehen silmiensä eteen, hän saattoi todeta tuon olevan kuten kaikki muutkin. Koppava, mutta utelias nuori mies, joka oli mennyt aavistuksen liian pitkälle. Hän ei antaisi yhdenkään tuollaisen tuhota elämäntyötään. Varsinkaan näin lähellä läpimurtoaan.
”Hyvää huomenta hyvä herra”, tohtori sanoi hymyillen työntäen kätensä takkinsa taskuihin. ”Olet aiheuttanut paikan työntekijöille melkoista päänvaivaa viime yönä.”

Jason nosti katseensa kuin piiskan iskusta kohti ovea sen autetessa. Tässäkö tämän paikan pyörittäjä oli? Tavallinen, karmaiseva tohtori joka leikki taas vaihteeksi jumalaa. Tämä oli liian nähty skenaario, ja Jason oli jo kaivannut jotain hieman erilaista tälle kerralle. Mutta toisaalta tämä voisi olla tuttua ja turvallista ja sen takia helpottaa hänen pois pääsyään.
"Niin taisin tehdä, pahoittelen. Kuulin paikan olevan hylätty ja hieman säikähdin kun näin ei ollutkaan. Loogisinta oli yrittää piiloutua.", Jason hymyili anteeksi pyytävästi. Selitys ei luultavasti menisi enää tässä vaiheessa läpi, mutta ei se mitään, aina kannatti yrittää. Seuraavaksi hän käyttäisi sen vahvemman korttinsa, mutta hän ei vain voinut poiketa normaaleista rutiineista. Vangin täytyi aina ensin yrittää keplotella itsensä vapaaksi pienellä valheella, ja vasta sitten nostaa panoksia. Sitä paitsi, hän ei oikeasti edes valehdellut.

Tohtori kaivoi taskustaan mini-tablettinsa, joka oli täydellinen työkalu tälläisessa paikassa. Hänen ei tarvitsisi enää muuta kuin valita sopiva koekappale ja he voisivat aloittaa. Miehen puheeseen hän kesittyi ainoastaan puoliksi, sillä hän oli kuullut kaiken. He osasivat olla lipeviä, vaativia, uhmakkaita, röyhkeitä ja paljon muuta. Jotkut pelkäsivät tulevaa, jotkut eivät edes osanneet aavistaa kohtaloaan. Jokaisella oli kuitenkin sama laulu laulettavanaan. Oli siis täysin turhaa keskittyä täysin miehen sanomisiin. Hän oli kuullut jo kaiken.
Sen sijaan hän keskittyi sopivan koekappaleen etsimiseen. Pian se löytyikin. Oiva yksilö. Ollut ravinnotta monta vuorokautta. Eikä tämä ollut aivan niin aivokuollut kuin muut toverinsa. Eikä hänen tarvinnut painaa kuin yhtä nappia ja koe tuotaisiin hänen luokseen.
”Saamme pian seuraa”, tohtori Mallory sanoi, sujauttaessaan laitteen takaisin taskuunsa. ”Olen pahoiillani puolestani nuori mies. Teidän kaltaisellanne nuorukaisella olisi vielä varmasti paljon tehtävää ja koeattavaa. On sääli, että tässä on känyt näin. Tosin, onhan syy mitä suurimmalta osalta teidän itsenne, joten minun paheitteluni eivät taida juurikaan auttaa.”

Selvä, hänen sanansa menivät ainakin toistaiseksi kuuroille korville. Kaikki ne menivät näin, aina aluksi. Se ei silti saanut Jasonia tuntemaan itseään yhtään sen paremmaksi, kun hän seurasi miten tämä tohtori näpelsi tablettiaan. Kun tuon huomio viimeinkin palasi tabletista takaisin häneen, oli aika kertoa kelpo tohtorille mitä tulisi käymään.
"Minun tässä pitäisi pahoitella, sillä kahden päivän kuluttua tämä paikka virtaa poliiseja, mikäli en pääse sitä ennen kotiin.", Se ei ollut mikään perätön uhkaus, ja Jason piti itsensä täysin rauhallisena ja katseensa vakaasti tohtorissa, jotta tuolle ei jäisi sijaa epäillä hänen sanojaan. "Kamerani on yhdistettynä kotikoneeseeni, ja se on ohjelmoitu lähettämään tiedot poliisille mikäli en deaktivoi sitä itse. Ja voin sanoa, että sain paljon mukavaa materiaalia.", Jason niin toivoi että tämä tohtori olisi viisas ja välittäisi kokeistaan niin paljon että päästäisi hänet menemään.

Tohtori Mallory kohotti vain kulmaansa nuoren miehen sanoille. Tämä oli siis näitä hyvin tapauksia. Eikä todellakaan ensimmäinen lajissaan.
”Älä suotta murehdi meidän vuoksemme poikaseni. Me osaamme kyllä käsitellä virkavaltaa, joten sinun ei tarvitse olla pahoillasi. Et ole ensimmäinen vieras, joka on varautunut kaikkeen mahdolliseen. Lisäksi minulla on muutamia tuttuja ylemmillä tasoilla, joten uskon, että saamme kaiken järjestymään parhain päin”, hän sanoi hymyillen leveästi. Kuten sanottu, hän ei antaisi minkään pilata projektiaan. Hän oli todennut sen jo silloin kun, häntä oli pyydetty tähän tutkimukseen ja laitoksen johtoon. Silloin kaikki olivat hyväksyneet hänen näkemyksensä ja saisivat tehdä niin vastedeskin. ”Odotahan tässä rauhassa, niin minä käyn hakemassa hieman välineitä ja voimme aloittaa pikku kokeilumme.”

Tämän sanottuaan tohtori lähti huoneesta. Hän oli ollut mitä ilmeisemmin ajatuksissaan, kun ei ollut alunalkaenkaan muistanut ottaa välineitä mukaan. Mikä oli ollut tietysti harvinaista. Yleensä hän toimi täydellisellä rutiinilla, eikä unohtanut mitään. No, kaiketi hänellekin sallittiin pieni innostuminen.

Tohtorin sanat saivat maan katoamaan Jasonin jalkojen alta. Hänen sisuskalunsa tuntuivat putoavan jonnekkin maan alle ja hänen rauhallisuutensa oli tipotiessään. Tuon täytyi bluffata, tuo ei mitenkään voinut olla totta. Kaikke se kuvamateriaali mitä hän oli saanut ei missään nimessä voinut olla hyväksyttävää. Kukaan poliisi ei voisi olla niin lahjottu että jättäisi tälläisen tutkimatta! Jason tunsi paniikin nakertavan rintaansa, mutta nyt ei tosiaankaan ollut oikea aika sille. Nyt jos koska hänen tuli pysyä rauhallisena ja pitää pää kylmänä, jotta selviäisi.
Ja taas hän jäi yksin. Hän ei todellakaan halunnut tietää mitä välineitä kelpo tohtori hänen varalleen hakisi. Jason riuhtoi itseään, yritti saada itseään pitelevät siteet katkeamaan, mutta turhaan. Hänen sydämensä syke oli kohonnut jälleen laukkaavaksi, hengitys oli tihentynyt ja uhkasi muuttua hyperventilaatioksi. Jason puri alahuultaan, yrittäen rauhoittua. Vittu vittu vittuuu!

Tohtori avasi välinevaraston oven, jossa häntä odotti siistissä jonossa ruostumattomasta teräksestä valmistettuja välinevaunu. Niin kauan kun laitos oli ollut toiminnassa, iltavuorossa oli muutamia työntekijöitä, joiden tehtävä oli vamistella juuri tällaiset välinevaunuja seuraavaa päivää varten. Oli mukavaa huomata, että tietyt tavat eivät vain unohtuneet ja tohtori tiesi, että saattoi luottaa löytävänsä kaiken. Tohtori otti vaunuista ensimmäisen ja lähti työntämään sitä kohti työhuonetta, josta oli tullutkin.
Tästä saattaisi tosiaankin tulla antoisa päivä. Ehkä tämä koekappale yllättäisi ja antaisi hänelle jonkinlaisen uuden pohddinnanaiheen. Nämä tapaukset osasivat nimittäin todella yllättää halutessaan.

Kun hän pääsi huoneen ovelle, kaksi työntekijää odottikin häntä jo, välissään pyörätuoliin, pakkopaitaan ja lepositeisiin kahlittu koekappale. Näky sai hymyn nousemaan tohtori Malloryn huulille. Koekappale oli juuri niin kalpea, kuin kaikki lajinsa edustajat. Tukka oli hoitamaton ja sotkuinen. Vaatteet olivat kuitenkin puhtaat.
Nähdessään kokeen, tohtori mietti kuinka heidän pitäisi panostaa kokeiden siisteyteen. Se auttaisi inhimillistymisen kanssa. Eiväthän kunnon kansalaiset kulkeneet julkisesti tuon näköisinä.
”Mukavaa nähdä, kuinka ripeästi te toimitte pojat. Pääsemme aloittamaan heti”, tohtori sanoi, avatessaan ovea. ”Viekäähän se sisälle. Ei vitkastella turhanpäiten.”

Rauhoittuminen oli vaikeaa, mutta Jasonilla ei ollut sillä hetkellä muuta vaihtoehtoa kuin onnistua siinä. Hän pakotti itsensä vetämään syviä henkäyksiä sisäänsä, välttääkseen hyperventiloinnin. Tuntui kuluvan pieni ikuisuus ennenkuin hän todellakin rauhoittui. Nyt hän riiputti päätään rintaansa vasten ja hengitteli rauhallisena, puristaen silmiään kiinni ja laskien.
Yksi..kaksi..kolme..
Hän pääsisi pois. Hän ei kuolisi tälläiseen läävään. Mitä tahansa kokeita kelpo tohtori hänelle aikoikin tehdä, hän kestäisi sen. Hän ei huutaisi eikä anoisi armoa. Hänen kätensä tärisivät pelosta ja jännityksestä, mutta se nyt oli pientä. Jason puristi kätensä nyrkkeihin. Hän selviäisi tästä.
Ovi aukeni ja Jason nosti katseensa ovea kohden. Kasvoillaan hänellä oli päättäväinen, uhmakas ilme. Hän ei aikonut huutaa, hän ei aikonut kuolla eikä myöskään anella. Hän inhosi tätä tohtoria jo nyt.

”Sisään vain”, tohtori toisti, väistyen oven tieltä. Nyt miehet saattoivat työntää koekappaleen sisälle huoneeseen.
Kaksi riuskaa miestä, yhden täydellisestikahlitun koekappaleen ympärillä näytti varmasti liioitelulta. Mutta näiden kanssa ei voinut olla koskaan liian varovainen. Viimeöinen mellakka, josta tohtori Wenz oli raportoinut, oli selkeä todiste siitä. Koekappale näytti siitä huolimatta melkoisen rauhalliselta.
”Kiitos. Viekää se tuolia vastapäätä. Älkää kuitenkaan vielä löysätkö kiinnikeitä. Emmehän me halua, että jotain sattuisi.”
Miehet mumisivat myöntäviä vastauksia, jotka saivat tohtori Malloryn hymyilemään tyytyväisenä. Eihän tämä työ tuottanut kaikille yhtä suurta tyydytystä kuin hänelle, mutta joainen hoiti työnsä kuitenkin tunnollisesti. Eikä hän pyytänyt enempää.

Työntekijät työnsivät pyörätuolin aivan tuolin eteen, kuten oli neuvottu, eivätkä koskeneet kiinnikkeisiin. Tohtori Mallory asteli myös peremmälle huoneeseen tarvikekärry mukanaan. Kaikki alkoi olla valmista. Koe tarvitsi enää hieman verta ennen kuin he voisivat aloittaa.

Jason silmäili epäilevänä pyörätuolissa istuvaa. Tuo oli kalpea, aivan liian kalpea ollakseen ihminen, joten kun laski yhteen sen mitä hänen uusi kaverinsa oli kertonyt, tämä tyyppi oli vampyyri. Jason ei missään nimessä halunnut kokea purruksi tulemista, sillä hän oli kuullut siitä aivan tarpeeksi huhuja tietääkseen, että vaikka se saattoi aiheuttaa kehossa kummallisen reaktion, se ei missään nimessä ollut hyvä juttu. Hän käänsi päätään kauemmas, aivan kuin se olisi auttanut häntä pääsemään pois pyörätuolin luota joka nyt nökötti hänen edessään, vaikka pitikin katseensa tiiviisti tässä koekappaleessa. Hän tunsi inhoa kelpo tohtoria kohtaan, ja siirsikin uhmakkaan katseensa tuota kohden kuin sanoakseen että tuo tulisi katumaan tätä. Jason puri kuitenkin jälleen kieltään. Hän oli luvannut itselleen olla huutamatta ja pitää päänsä kylmänsä. Riehuminen ei auttaisi häntä mitenkään.

”No niin hyvät herrat. Tiedätte miten me toimimme. Ottakaa sähköpamput esille. Varmuuden vuoksi”, tohtori Mallory sanoi, vetäessään kumihanskoja käteen. ”Minä ryhdyn nyt irrottamaan tätä koekappaletta, jotta pääsemme aloittamaan.”
Tohtori siirtyi pyörätuolin taakse ja ryhtyi tottuneesti aavaamaan lepositeitä, joilla koekappale oli kahlittu pyörätuoliin. Eikä mennyt kauaakaan kun tuota pidätteli enää pelkkä pakkopaita. Koekappale oli mulkoillut häntä vihaisesti koko ajan, mikä ei häirinnyt enää tässä vaiheessa yhtään. Tämä yksilö oli ollut jo niin pitkään laitoksessa, että ei käyttäytynyt aivan silmittömästi. Joitain uusia tulokkaita piti hillitä, sekä sähköpampuilla, että kunnollisilla kahleilla. Tähän moista ei tarvittu.

”No niin. Rupert. Olisitko niin ystävällinen, että tekisit pienen haavan ystäväämme”, tohtori Mallory sanoi, kun koekappale oli irti kahleistaan.
Toinen työntekijöistä nyökkäsi. Hän kävi ottamassa välinekärrystä tarjottimelta, yhden siron skalpellin, ennen kuin lähti lähestymään heidän vankiaan.
”Älä huoli poikaseni. Se kirpaisee vain hetken. Sitten pääset takaisin lepäämään”, tohtori Mallory sanoi hymyillen. ”Eikä näitä tapaamisia tule kovinkaan monia, sillä sinun fysiikkasi tulee pettämään ennemmin tai myöhemmin. Voin lohduttaa sillä, että tämä on melkoisen kivuton tapa kuolla. Lopulta sinä vain nukahdat.”