Paskareissu

Tämä vartija tuntui epäilevän hänen antautumistaan, vaikka se oli järkevin teko tälläisessä tilanteessa. Toki hän voisi kiskaista esille oman aseensa ja ryhtyä räiskimään sillä, mutta helvettiäkö se hyödyttäisi? Joo, tuurilla hän saisi ehkä muutaman vartijoista kaadettua, mutta lopputulos luultavasti pysyisi samana; hän jäisi kiinni.
"Pidetään pidetään. Mutta jos viittit sit kiirehtiä ettei kädet ehi väsyä.", Jason pyöräytti silmiään vartijalle ja piti kätensä kiltisti ylhäällä antautumisensa merkkinä. Hän tiesi kyllä että pääsisi täältä pois. Jos ei mitenkään muuten, niin kertomalla sen pikkuruisen faktan, että jokaisen naama oli tallentunut hänen kameraansa, ja jos hän ei olisi kotona kolmessa päivässä, hänen tietokoneensa johon kamera oli yhdistettynä, lähettäisi tiedoston poliisille ja täällä olisi seuraavaksi täysmittainen poliisioperaatio pystyssä. Tämä pikkuriikkinen tieto yleensä sai kenet tahansa päästämään hänet irti, ihan vain sen takia, että Jason oli tunnettu siitä että hän valikoi myymänsä tiedot tarkkaan. Ei kokonaisia videoita, vain kuvia ja infoa. Ja hän valitsi tarkkaan asiakkaansa.

Duke mulkaisi vihaisesti tunkeilijaa, joka viitsi vielä kaiken lisäksi naljailla. Ilmeisesti tuo ei täysin ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Hän ei kuitenkaan vaivautunut huomauttamaan tyypille siitä, vaan keskittyi tuon rautoihin laittamiseen.
”Muistakaa tutkia tyyppi kuunnolla”, Elizabethin ääni neuvoi Duken korvakuulokkeessa. ”Hänellä on ainakin tiirikat mukanaan. Ja hankkiutukaa eroon tuosta kamerasta. Sen jälkeen voitte viedä hänet säilöön odottelemaan aamua.”

Duke ei pidätellyt viedessään tunkeutujan käsiä tuon selän taakse ja oli tarkoituksellakin hieman kovakourainen. Saatuaan miehen tukevasti käsirautoihin, hän rupesi käymään käsikopelolla läpi tuon ruumista, kaiken ylimääräisen varalta.
”Kappas mitä täältä löytyykään”, Duke totesi hyvillään, kun hänen kätensä tavoitti käsiaseen housujen vyötärönauhan alta.

Jason olisi halunnut vastustella tätä tilannetta. Hän ähkäisi vartijan taivuttaessa hänen kätensä kivuliaasti ja kovakouraisesti selän taakse. "Varo vähän.", Jason irvisti kivusta ja nykäisi käsiään kuin protestoidakseen saamaansa rankkaa kohtaloa. Okei, tämä tilanne oli sittenkin huonompi kuin että hän olisi piiloutunut huoneeseen ja odottanut. Miksi helvetissä hän oli ajatellut että tämä oli parempi vaihtoehto? Jason ei pitänyt siitä lainkaan, kuinka vartija hänen riimustaan tutki ja poistaisi luultavasti hänen hallustaan kaiken ylimääräisen paitsi vaatteet. Vittu. Hän värähti käden liukuessa hänen selkäänsä pitkin käsiaseen luokse, ja Jason mulkaisi vihaisesti olkansa yli vartijaa.
"Se on Colt .32.", Jason vastasi aivan kuin vartijan huomautus olisi ollut kysymys. "Käsiase. Luvat löytyy, mutta ei just nyt sattunu tulemaan mukaan. Jäi toisen takin taskuun.", Hän tiesi ettei vittuilu ja sarkasmi auttaisi häntä lainkaan. Hän tiesi, ja kirosi siksi itseään koska ei saanut pidettyä kieltään kurissa. Hänen täytyisi vain päästä puhumaan paikan pomon kanssa, sen, joka antoi käskyt näille sätkynukeille. "Hoidetaan nää treffit nyt vaan niin voit viedä mut pomos puheille. Ja lakkaa hiplaamasta, tarjoo ny hyvä mies ensin edes illallinen ennenku käyt käsiks."

”Hauskaa”, Duke tuhahti tunkeilijan kommentoinnille. Hän vihasi niitä ihmisiä, jotka yrittivät kimurrella tukalasta tilanteesta pois huulenheitolla. ”Mitäs jos vain tukkisit turpasi, ennen kuin minun on tukittava se.”
Samalla, varmistettuaan ettei coltti ollut ladattu, hän viskasi aseen maahan ja jatoi kaverin tutkimista. Aseen perässä meni kaikki, mitä hän vain sattui löytämään. Mukaan luettuna tiirikat ja silmille asetettu kamera. Kun hän uskoi tunkeilijan olevan viimein puhdas, hän nyökkäsi tovereilleen.
”Viedään kaveri säilöön odottelemaan kelpo tohtorin paluuta”, Duke sanoi. ”Olkaa varuillanne siltä varalta, että tämä keksi jotain.”

Duke lähti retuuttamaan tunkeilijaa käytävää pitkin kohti häkihuonetta. Ainakin kaverilla olisi seuraa, siitä aikaisemmasta reppanasta. Ainut vain, että se toinen tyyppi saattoi hyvinkin olla nyt kuollut. Se ei kuitenkaan kuulunut heille.
”No niin. Saat täältä ivana, pienen, mutta ilmavan yksiön”, Duke naurahti ilkeästi työntäessään miehen edellään sisään häkkihuoneeseen. ”Naapurikin löytyy. En tiedä tosin kuinka eloisa tapaus hän on juuri nyt.”

Jason älähti vartijan riistäessä hänen kameransa ja viskatessa sen lattialle hänen Coltinsa perään. Lafatun aseen menettäminen ei tuntunut juuri missään, mutta ilman kameraansa hänen olonsa oli hyvin alaston. "Varo sitä vähän, kusipää! Se on helvetin kallis!', Jason ei voinut mitään raivolle joka sai hänen suunsa liikkumaan omia aikojaan. Hänelle hänen kameransa oli hänen elämänsä, ja ilman sitä hänellä ei ollut mitään. Vartijan uhkaiksille hän vain tuhahti. Hän oli saanut turpaansa tarpeeksi usein tietääkseen ettei se ollut edes pahinta mitä nuo voisivat tehdä. Jason oli kohdannut työssään monenlaisia ihmisiä..
Huone johon hänet lopulta kuljetettiin oli sama jossa hänen kaverinsa oli. Jason ei tehnyt elettäkään vilkaistakseen kaverinsa suuntaan, hän piti huomionsa vartijoissa. Huomaisivatkohan nuo että kaveri oli irti kahleista? Hänellä oli vielä tilaisuus päästä täältä, varsinkin nyt kun koko laitos kuvitteli hänen olevan lyöty. Hänellä oli kuitenkin vielä ässä hihassaan..

Matthew heräsi ryminään ja meteliin huoneen ovella. Ei ollut kuitenkaan mitään järkeä ilmoittaa kaikille, että hän oli hereillä avaamalla silmät. Varsinkin kun hän näki varsin hyvin luomiensa raosta. Ilmeisesti hänen jalo pelastajansa oli jäänyt kiinni, kuten olettaa saattoikin. Nyt tuo näytti olevan raudoissa, yhden vankikarkurilta näyttävän vartijan käsipuolessa. Eikä tilanne näyttänyt varsinaisesti miellyttävän kumpaakaan.

Duke retuutti mukanaan olevan miehen peremmälle huoneeseen, ihmisille tarkoitettujen häkkien keskelle. Hän valitsi häkin aivan viimeisimmän vangin vierestä. Jos toinen tyyppi kuolisi, uudempi saisi seurata sitä aitio paikalta. Jos toinen taas oli hengissä, tuolla riittäisi varmasti mukavia juttuja kerrottavaksi siitä mitä tuleva pitäisi sisällään.
Tarvittiin vain yksi riuhtaisu, jolloin viereisen häkin ovi avautui ja Duke saattoi työntää vankinsa ovesta sisään. Rautoineen päivineen. Ehkä tuo saisi aikansa kulumaan sillä, että yrittäisi kimurella ulos niistä.

Jason horjahti eteenpäin omaan uutukaiseen soppeensa, niinkin hienosti että kompuroi melkein omiin jalkoihinsa ja lopputuloksensa hänen yläkroppansa makasi laverilla jota nämä mulkut varmasti nimittivät mukavaksi sängyksi, ja alakroppa oli polvien varassa lattialla. Ai kuin kiva. Hänen selkäänsä kylmäsi tälläinen asento, ja hän kohotti itensä hyvinkin nopeasti lattialta ylös ja käännähti ympäri mulkoilemaan vartijoita. Voi, hänellä oli kyllä keinonsa, saatanan paskiaiset. Hän saisi ajan oikein mukavasti kulumaan riuhtoessaan olkapäitään sijoiltaan jotta saisi kätensä hieman parempiin ja edustavimpiin asentoihin päästäkseen niistä irti. Hän ei turhaan ollut huippu freenlancer. Hän pääsi irti tiukoistakin tilanteista. Hänen täytyisi vain odottaa sopivaa hetkeä sille kaikelle. Eli häipykääs nyt jo.
Hän avasi suunsa sanoakseen jotain tälle korstolle, mutta päätti kuitenkin viime tingassa sulkea suunsa. Ei ollut järkeä nyt aukoa päätään. Hän halusi pois täältä, ja mielellään ilman luunmurtumia. Lisäksi hänen olisi helpompi ja nopeampi päästä vapaaksi jos nämä mulkut eivät runnoisi häntä. Kuin kiltti poika ikään Jason istuutui laverille ja tyytyi vain mulkoilemaan vartijoita.

Duke ei viitsinyt nähdä muuta vaivaa uuden vangin suhteen kuin kokeilla, että häkin ovi oli varmasti lukossa. Häntä ei kiinnostanut pätkän vertaa oliko mies onnistunut telomaan itsensä kaattuessaan. Tuo tulisi saamaan mitä todennäköisimmin paljon pahempia vammoja, ennen kuin pääsisi pois. Ja pois pääsemisellä Duke ajatteli takuuvarmaa, väistämätöntä, kuolemaa.
”Nauti olostasi.”
Tämän sanottuaan Duke lähti vartijatovereidensa kanssa. Viimeisenä työnään hän sammutti valot ja lukitsi huoneen oven. Nyt kaksikko saisi tutustua rauhassa toisiinsa, tunnelmallisten hätäpoistumistiekylttien valossa.

Matthew ei voinut mitään sille, että syvältä hänen rintakehästään kumpusi syvä nauru. Ilmeisesti viereisessä häkissä ollut tyyppi oli kuvitellut tekevänsä kovinkin jalon palveluksen hänelle avaamalla kahleet ennen kuin pakeni itse. Ilmeisesti mies oli ollut täydellisen varma omista kyvyistään ja tuuristaan, eikä ollut uskonut jäävänsä kiinni, sekä päätyvänsä häkkiin Matthewn kanssa. Harmi vain, että homma oli päättynyt juuri sillä ei toivotulla tavalla.
”Päätit sittenkin tulla piipahtamaan uudestaan”, Matthew kysyi hekottelevalla äänellä, kääntyessään selälleen omalla sängyllä.

"Haista ite.", Jason suorastaan sylkäisi vartijan perään tuon lompsiessa muina miehinä ulos huoneesta ja jättäessä heidät pimeään.Vitun vitun vittu. Ja asiaa ei yhtään helpottanut se, että hänen naapurinsa ryhtyi nauramaan hänelle. PImeässä Jason mulkkaisi häkin suuntaan ja pyöräytti silmiään. Ole hyvä vaan, mulkku. Vika kerta ku autan sua. Hän ajatteli katkerasti ja ryhtyi sitten kokeilemaan rautojaan. Kädet oli hyvin epämukavassa nipussa, eikä hänellä ollut juurikaan varaa liikuttaa niitä. No kiva, se siitä suunnitelmasta sitten että hän saisi kätensä etupuolelle jotta pääsisi käsiksi tiirikkaansa.

"Joo, ajattelin et sul on tosi yksinäistä täällä ja et tarvisit vähän seuraa hetkeks.", Jason mumisi ähkien yrittäessään kuitenkin vankslata itseään vapaaksi. Hän asettui kunnolla laverille, ja yritti ujuttaa käsiään perseensä ali. Ainoa vain, että hänen jokainen nivelensä ja jänteensä huusi tätä vastaan. Vittu! Jason mietti kuumeisesti vaihtoehtojaan ja irvisti ajatellessaan, että joutuisi pyytämään naapuriltaan apua. Hän oli sentään ystävällisesti jättänyt tuon vapaaksi ja ovenkin auki, joten vähintä mitä tuo voisi tehdä olisi auttaa häntä.
Ainoa vain, että hänen tiirikkansa oli hieman liian epämukavassa paikassa jotta hän haluisi itseään kosketettavan sinne. "Jos oot kuitenkin saanu naurus naurettua, niin voisit varmaan vaivautua vuorostas vähän jeesaamaan. En ajatellu jäädä tänne."

Matthew vei kämmenensä päänsä alle, hytkyen edelleen hiljaisesta naurusta. Hän kuitenkin varoi visusti verisiä, haavoille painuneita ranteitaan, jotka olivat kauttaaltaan hyytyneen veren peitossa. Hänen karkea, vaikkakin hurmaava kuontalonsa, tuntuisi todennäköisesti hiekkapaperilta paljasta lihaa vasten. Siitä huolimatta hän ei voinut olla huvittumattta uuden ”kaverinsa” uhmasta. Tämä tyyppi ei tosiaankaan vakuuttanut häntä taidoillaan, vaikka olikin ilmeisen näppärä poika tiirikkansa kanssa. Vaikka tuolla tuntui riittävän tahtoa pakenimiseen, avut taisivat jäädä siihen. Ei poika pääsisi yksin pakenemaan, vaikka niin kuvittelikin.
Ja sen Matthew selvensi miehelle mielellään.

Kun mies yritti saada hänet liikkumaan ja auttamaan jossain, ties missä hullussa ideassa, Matthew ei liikauttanut eväänsäkään.
”Saanko tiedustella miten sinä ajattelit paeta täältä? Edellinen suunnitelmasi ei selvästikkään toiminut. Minä, jolla on huomattavasti enemmän avuja tällaisista tilanteista selviytymiseen, olen hieman neuvoton. Joten kerro toki, oi mahtava, mikä on sinun suuri suunnitelmasi.”

"Lakkaa vittuilemasta ja hilaa se perseesi tänne.", Jason murahti lopen kyllästyneenä koko tähän hommaan. Hän halusi vittuun täältä, mahdollisimman pian. Ja hänen olisi kuitenkin vielä saatava kameransa takaisin ennenkuin voisi lähteä. Se oli oikeasti arvokas, riittävän hintava kattamaan parikin keskikokoista keikkaa. Saatana. Vaikka kamera rikottaisiin, sen tallenteet olivat tallessa hänen tietokoneellaan, joka lähettäisi tiedot poliisille jos hän ei olisi sitä estämässä kotonaan. Ajatus sai hänet hymyilemään karvaasti. Pahimmassa tapauksessa hänen täytyisi vain sinnitellä elossa täällä kolme päivää.
"Mulla sattuu olemaan useempi tiirikka mukanani, mutta en nyt näiden vitun rautojen takia saa sitä käsiini, joten jos mitenkään, siis niinku yhtään mitenkään, voisit vaivautua nyt tänne jeesaamaan, kaveri.", Jason jatkoi vielä murahteluaan yrittäessään vielä viimeisen kerran saada käsiään perseensä ali.

”Pyydä nätisti”, Matthew tokaisi tylysti. Tietysti todennäköisyydet selvitä tästä paskasta olivat korkeammalla, jos he päättäisivät tekemään yhteistyötä. Matthew ei tosin tuntenut itseään vielä niin vahvaksi, että olisi jaksanut paeta. Hänen oli saatava levätä ja nukkua vielä hetken aikaa.

”Juolahtiko sinun paksuun kalloosi lainkaan, että hyvin todennäköisesti meitä tarkkaillaan parhaillaan hyvinkin tiiviisti. Juuri sen takia, että uudella vangilla on vielä puhtia riehua ja yrittää pakokeinoja”, Matthew sanoi. Häntä ei erityisemmin kiinnostanut ryhtyä opettamaan keltanokalle muutamia käteviä jippoja. Ikävä kyllä, heidän kummankin selviämismahdollisuudet nousisivat roimasti, jos molemmat tietäisivät oikeasti mitä tehdä. Lisäksi Matthew ei uskonut, että Meg malttaisi odottaa enää kauaa. Naisella alkaisi hiljalleen olemaan kiire. Ehkä tuolla oli vielä pieniä ongelmia, jonkun välineen kanssa. Pian tuo olisi kuitenkin valmis. ”Jos pakenet nyt ja ähdet vain hortoilemaan minne sattuu, tilanne päätyy lopulta siihen, että päädyt takaisin häkkiin. Mitä todennäköisimmin alasti, kun vartijat toteavat että sinulla on enemmänkin noita tiirikoita.”

Matthew puhui osaksi totta, mutta sai sen kuulostamaan siltä että tuo tiesi hänestä kaiken, ja oletti hänen olevan tälläisessä tilanteessa ensimmäistä kertaa. "Niinkö tosiaan? Mä en ookkaa koskaan ollu häkissä ja raudoissa, ni en tiennykkää tollasta.", Jason pyöräytti silmiään hyvinkin sarkastisesti. Hän tiesi totta helvetissä että heitä tarkkailtaisiin, mutta hän tiesi ettei sitäkään tehtäisi kauaa koska oletettiin että kaikki oli nyt hyvin, nuuskija oli kiinni ja raudoissa ja millä ilveellä hän muka tekisi Houdinit yksinään? Vartijat eivät tienneet että naapuri oli irti, ne eivät olleet vaivautuneet tarkistamaan, ja päätellen siitä että naapuri sai edelleen olla vapaalla, eivät vartijat myöskään kovin aktiivisesti tuijotelleet tänne kameroillaan.
"Laskien 1+1, sä oot edelleen irti, ne ei siis kyttää tänne koko aikaa tai olisit varmasti taas seinällä. Lisäksi niitä kiinnosta vittuakaan tuijottaa tänne herkeämättä jos mitään ei tapahdu. Mä voin rimpuilla pienen ikuisuuden ja päästä irti ihan itekki, joten ihan sama.", Jason totesi rauhallisella äänellä. Hän veti syvään henkeä vielä muutaman kerran rauhoittuakseen todella. Hän oli saanut käsiään siirrettyä sen verran, että riitti että hän muljauttaisi olkapäänsä sijoiltaan ja hän saisi venkslattua kätensä eteensä. Se sattuisi, ja sen jälkeen häneltä menisi vähintään vartti toipua kivusta ja poksauttaa se takaisin paikoilleen. Kivaa.

Matthew pudisteli päätään vierustoverinsa sanoille pysytellen edelleen visusti paikoillaan, jotta ei kiinnittäisi turhaa huomiota. Hän ei halunnut, että joku lähetettäisiin alas tarkastamaan tilanne koska kumpikin vanki käyttäytyi epäilyttävästi.
”Siitä ei kannata meteliä nostaa”, Matthew sanoi tyynesti. ”Ei minua ole aina kahlittu. Välillä saan olla häkissä ilman minkäänlaisia kahleita. Päivästä riippuen. Lisäksi he todennäköisesti luulevat minun olevan henkihieverissä, koska olen ehtinyt virua täällä jo joitain päiviä.”
Matthew ei tiennyt aivan tarkalleen kuinka kauan oli oikeastaan ollut täällä. Ajantaju oli kadonnut nopeasti ikkunattomassa huoneessa ja sen myötä päivien hahmottaminenkin. Jotain hän saattoi päätellä ulkoa kuuluvista äänistä ja siitä miten häntä raahattiin ulos häkistä. Samassa hänen päähänsä pälkähti jotain.
”Mikä päivä nyt on? Ja mikä vuorokauden aika?”

Jason pyöräytti jälleen silmiään naapurinsa sanoille, muttei vaivautunut kommentoimaan asiaa enää mitenkään. Olipa viimeinen kerta kun hän auttoi tuota, se oli varma. Hän jatkoi hammastaan purren vasemman olkapäänsä venytystä äärimmilleen, odottaen että se muljahtaisi ulos kuopastaan ja tarjoaisi hänelle ne viimeiset puuttuvat sentit jotka hän tarvitsi saadakseen kätensä eteensä.

"Mikä helvetin neiti aika mä sulle oon?", Jason ähkäisi hampaidensa välistä. Tämä sattui niin helvetisti. "Uskoisin että vuorokaus on kutakuinki vaihtunu just, joten nyt olis varmaan yheksäs päivä syyskuuta ja kello on varmaan siinä yhden maissa..", Hän vastasi kuitenkin ja hengitti nyt raskaasti pitäessään hieman taukoa itsensä kiduttamisesta. Ehkä hän luovuttaisi ja odottaisi että vartijat tulisivat hakemaan häntä oletetavasti joko turpakeikalle tai kuulusteltavaksi. Tosin ne olivat käytännössä yksi ja sama asia.

”Kysyin, koska olen ollut riittävän kauan suljetussa tilassa, minulla ei ole minkäänlaista käsitystä vuorokauden ajasta tai päivästä”, Matthew sanoi. Luulisi idiootinkin tajuavan miksi hän moista kyseli, kun katseli hetken aikaa ympärilleen häkkien keskellä. Täällä kellarissa, oli todellakin mahdotonta arvailla paljonko kello oli.
Yhdeksäs syyskuuta. Matthew oli ehtinyt virumaan täällä siis kutakuinkin kolme vuorokautta. Aika oli tuntunut paljon pidemmältä. Hän olisi itse veikannut vähintään neljää päivää. Toivon mukaan tämä ei tarkoittanut sitä, että Megillä menisi entistä pidempään ennen kuin tuo pääsisi pelastusretkelleen.

”Voisitko nyt vittu rauhoittua siellä!” Matthew murahti, kun totesi kuunnelleensa tarpeeksi viereisestä häkistä kuuluvaa ähinää ja puhinaa. ”Säästä voimiasi, niin sinulla on vielä mahdollisuudet päästä oikeasti pois täältä. Meidän mahdollisuutemme kasvavat, jos toimimme yhdessä. Mutta juuri nyt minä en selviäisi tuota ovea pidemmälle. Tarvitsen aikaa.”
Matthew toivoi, että mies kuuntelisi häntä. Tuo ei vaikuttanut kovinkaan vastaanottavaiselta, mutta Matthew saattoi kuitenkin toivoa.
”Mutta jos välttämättä haluat pilata meidän kummankin mahdollisuudet, niin ole hyvä vain. En minä voi sinua estää, jos haluat välttämättä tapattaa itsesi.”

"Mä en kysyny miks sä haluut tietää, mä kysyin näytänkö siltä että mulla on kello ranteessa..", Jason mumisi melkein kuiskaten. Tämä tilanne ei ainakaan auttanut häntä rauhoittumaan lainkaan, vaan päinvastoin sai hänet tavallista ärtyneemmäksi, mikä johti aikaisemmin kuultuun muminaan ja typerään sarkasmiin. Jason kohotti kätensä takaisin alaselälleen perseensä alta, antaen näin olkapäidensä levätä samalla kun otti mahdollisimman rennon asennon laverilla. Hän lepuutti takaraivoaan kylmää seinää vasten ja sulki silmänsä. Hän yritti rauhoittua kun naapurin hermoille kerta kävi hänen yrittämisensä pysyä hengissä ja painella täältä vittuun.
"Ja meilläkö on sitä aikaa niin pirusti? Ajattelitko käydä vielä kasvohoidossa ja hieronnassa ennenkuin olet tarpeeksi levännyt ja toipunut?", Jason ei voinut sille mitään että oli huonolla tuulella. Tämä keikka oli ollut kaikkea muuta kuin helppo ja mukava, ja tämä mesta karmi häntä tavalla josta hän ei pitänyt. Hänellä oli toistaiseksi ollut vain yksi huonompi keikka, eikä siitäkään ollut vielä tarpeeksi kauan, jotta hän olisi päässyt siitä yli..

Yksi. Kaksi. Kolme...
Matthewn oli pakko aloittaa hidas laskeminen ykkösestä kymmeneen, jotta ei ei yrittäisi päästä metalliverkon ja kaltereiden lävitse kuristamaan surkeaa kohtalotoveriaan. Tuollainen kiukuttelu oli täydellisen naurettavaa ja turhanpäiväistä.
”Muistutan sinua tästä sen jälkeen kun itse pääset paikkaamaan seisovaa pöytää tämän laitoksen vampyyreille”, Matthew sanoi, kääntäen nyt selkänsä viereiselle häkille. Samalla hän mietti, oliko tyypillä minkäänlasita todellista selviytymisvaistoa. ”En sano, että meillä olisi tuhottomasti aikaa selviytyä täältä. Mutta ei me voida hätiköidäkään.”

Matthew mietti Megiä. Kuinka pitkälle nainen oli ehtinyt järjestelyissään? Mikä tuon suunnitelma lopulta olisi? Kuinka kauan vielä kestäisi ennen kuin tuo voisi yrittää iskua laitoksen tiloihin? Kuinka kauan hänen täytyisi vielä odottaa?

Jason mumisi jotain mistä ei saanut selvää, mutta puri kieltään pitääkseen sen kurissa. Ei hätiköintiä. Ehkä hänen olisi pitänyt pysyä lomalla vielä toinen kuukausi. Ainoa vain ettei hänen lompakkonsa ollut samaa mieltä tästä lomailusta. Pelkästään hänen uuden kaverinsa sanat ruokapöytänä olosta saivat hänet värähtämään. Pari kuukautta sitten hänen keikkansa oli mennyt päin vittua ja jättänyt hänet traumatisoiduksi. Hänellä ei koskaan ennen sitä ollut ollut mitään homoja vastaan, niin kauan kuin nuo olivat pysyneete riittävän etäällä hänen ihostaan. Nyt hän ei voinut sietää minkäänlaista kosketusta mieheltä, ilman että muistaisi sitä perkeleen keikkaa, ilman että hänen ihonsa nousisi kananlihalle ja häntä alkaisi ahdistamaan. Ja silti hän joutuisi nyt pyytämään uutta kaveriaan tekemään hänelle jossain vaiheessa niinkin kivan palveluksen, että tuo riisuisi hänen housujaan sen verta, että saisi sisäreiteen teipatun tiirikan irti. Hänen pitäisi ehdottomasti keksiä parempi paikka sille ensi kerralla.
"Kerro toki sitten kun on aika..", Jason mutisi, selvästi nyt hieman rauhoittuneempana. Häntä ahdisti silti omat ajatuksensa.

Matthew sulki silmänsä tyytyväisenä kun turhanpäivänen ähinä loppui viereisestä häkistä. Hyvä. Ehkei hänen vierustoverinsa ollutkaan niin tyhmä kuin miltä aluksi näytti. Tai ainakin tuo pystyi ottamaan vastaan ohjeita, kun ne toisti riittävän monta kertaa. Hän vain murahti vastaukseksi toisen mutinaan.
Ei heidän keskusteluaan voinut varsinaisesti syvälliseksi haukkua.

Kun huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan heidän hengityksensä äänet, pimeys alkoi tuntumaan jälleen painostavalta. Riittävän epämukavalta, että se saisi nopeasti heikomman mielen sekoamaan. Matthew ymmärsi hyvin, miksi jotkut ihmiset pelkäsivät pimeää. Häntäkin alkoi ahdistaa tälläinen jatkuva näkemättömyys. Aika kului, vaikka siitä ei ollut mitään viitteitä. Eikä heillä ollut muuta tekemistä kuin maata hiljaa paikoillaan. Tällaisessa ympäristössä mielikuvitus saattoi alkaa laukkaamaan hyvinkin herkästi. Jos sille antoi mahdollisuuden.
Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Matthew oli pahassa paikassa. Jos toimi vampyyrinmetsästjänä, joutui alituiseen pahoihin paikkoihin. Tämä tosin ylsi helposti tukalien tilanteiden kärkikolmikkoon. Saattoi jopa päästä ensimmäiselle sijalle. Mikä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että tässä olisi pitänyt ruveta sekoilemaan ja hätiköimään. Sellainen ei auttaisi heitä ainakaan selviytymään.
”Mikä helvetti sai sinut muuten murtautumaan tänne?” Matthew kysyi lopulta. Tyyppi ei ollut tiennyt vampyyreista, joten tuo ei voinut missään nimessä olla metsästäjä.

Pimeässä olisi ollut helppo nukahtaa, jos hän vain olisi saanut mukavamman asennon. Lisäksi kaverin rauhallinen hengittelyn ääni oli omiaan tekemään tilanteesta unettavan. Ei, häntä ei pelottanut oma kohtalonsa, hän oli ennenkin virunut raudoissa vailla pakokeinoa näkyvillä, ja silti hän oli päässyt aina kotiin. Kunhan piti mielensä rauhallisena ja tyynenä, pakokeino näyttäytyi aina hänelle. Hänen vain piti aina ensin tapella itsensä kanssa rauhoittuakseen. Jason avasi silmänsä kaverin ryhtyessä kyselemään häneltä hänen tarkoitustaan olla täällä, eikä Jason voinut olla hymähtämässä kuivasti. Niin, mikähän vittu oli saanut hänet taas tulemaan tänne?
"Olen freelancer. Sain vihjeen että täällä on jotain hämärää menossa ja ettei paikka suinkaan ole niin hylätty kuin pitäisi. Arvelin eka että kyseessä on vaan kasa teinejä rellestämässä, vaikka pari vihjettä puhuikin laittomista ihmiskokeista.", Jason ei voinut mitään ironiselle hymylle joka pyrki hänen kasvoilleen. Tämä reissu oli osoittaunut aivan perkeleen huonoksi. Se siitä helposta ja mukavasta keikasta joka hoituisi alta aikayksikön.

Vai että oikein laittomia ihmiskokeita. Tätä tarinaa Matthew ei ollut kuullutkaan aikaisemmin. Sen täytyi olla yksi niistä huhuista, joilla tänne houkuteltiin ihmisiä lounastarjottimiksi. He olivat lähteneet Megin kanssa tänne, koska olivat kuulleet huhuja vampyyripesästä. Tietenkin he olivat halunneet tutkia tapauksen. Pesällinen vampyyreja toisi heille helvetin isot rahat ja vanhaan parantolaan mahtui taatusti kymmeniä vampyyreja.
Heitäkin oli tosin johdettu harhaan. Toki täällä oli vampyyreita, enemmän kuin ehti tappamisen ohella laskemaan. Mutta yritys oli suurimmalta osalta laillinen. Vain täm huone, johon heidät oli teljetty, oli laiton.

Matthew kääntyi takaisin selälleen, sängyn naristessa kuuluvasti hänen allaan. Mikä siinä oli etteivät ihmiset älynneet juosta karkuun, jos sattuivat kuulemaan jostain vaarallisesta. Oli se sitten kummitustalo tai vampyyrien pesä, niin ihmiset eivät vain osanneet kuunnella luontaista selviytymisvaistoaan ja pysyä poissa. Lisäksi, kukaan ei koskaan vaivaantunut ottamaan tarkempaa selkoa tai muistanut ottaa mukansa mitään kättä pidempää. Ihmiset olivat sitten typeriä.
Enkä tässä oli osa syystä siihen, miksi Matthew oli päätynyt metsästäjäksi. He olivat edelleen Megin kanssa kuin kaksi teiniä, jotka eivät vain malttaneet pysyä poissa epäilyttävistä paikoista.

”Eikö teikäläisten kannattaisi etsiä jotain turvallisempia jutun aiheita?” Matthew kysyi. ”Vaikka raporttia, jonkun ravintolan torakkaongelmasta tai teinityttöjä vikittelevästä liikunnanopettajasta?”

Jason ei juurikaan pitänyt siitä, miten hänen kaverinsa vähätteli hänen työtään. Toki hän voisi tehdä juuri niinkuin kaveri oli ehdottanut, ja etsiä itselleen jotain turvallisempaa hommaa, mutta hänen verensä veti tälläisiin tilanteisiin. Hän eli jännitykselle ja uteliaisuudelleen, ja vaikka hyvinkin useasti jännitys olikin liikaa, hän ei voinut sille mitään. Lisäksi tälläisistä sai eniten rahaa.
"Ehkä, mutta mitä parempi juttu ja paremmat kuvat, sitä enemmän rahaa. Tosin tästä keikasta saattaa jäädä matti kukkaroon.", Jason ajatteli surkeana hänen aikarajaansa. Kolme päivää ja hänen materiaalinsa menisi poliisin käsittelyyn, eikä hän sen jälkeen voisi myydä kuviaan, koska poliisi jäädyttäisi kaiken hänen materiaalinsa ja veisi hänen tiedostonsa ettei hän voisi niitä myydä. Se oli perkeleen alhaista, mutta se oli kuitenkin helvetin hyvä varotoimi tälläisten tilanteiden varalta.

"Entäs miks sä sitte oot täällä?", Jasonia ei varsinaisesti kiinnostanut, mutta hän yritti ylläpitää tätä pientä keskustelua. Menisihän aika mukavammin näin jutellessa, kuin täydellisessä hiljaisuudessa jossa seurana olivat vain omat ajatukset. Hänhän ei edes tiennyt kaverin nimeä. Ja nyt kun hän ryhtyi vaihtamaan asentoa, hän huomasi että vaikka kädet olivatkin rentoina, asento alkoi silti tuntua epämukavalta. Hän halusi kätensä jo vapaaksi.

Matthew naurahti kevyesti miehen perusteille, miksi hänen oli kannattanut tulla tutkimaan paikat. Edelleen hän oli sitä mieltä, että tuon olisi kannattanut edes yrittää hankkia enemmän tietoa paikasta ennen murtautumista. Todennäköisesti kaveri alkoi hiljalleen olla täysin samaa mieltä asiasta.
Matthew oli myös hyvin tietoinen siitä, että he olisivat voineet myös ottaa asioista tarkemmin selvää. He olisivat taatusti löytäneet viietteitä laitoksen toiminnasta, jos olisivat vain hieman yrittäneet. He eivät olleet kuitenkaan tehneet niin. Kun heillä oli ollut riittävästi todisteita vampyyreista, he olivat punoneet suunnitelman. Eivät edes kovin kummoista sellaista. Homman piti olla rutiinia. Sitten oliin selvinnyt, että paikalla oli ihmisiä. Eik edes kovin hyvätahtoisia sellaisia.

”Olen metsästäjä”, Matthew vastasi, ennen kuin tajusi edes avanneensa suunsa. Hän harvemmin piti minkäänlaista meteliä leipätyöstään. Ihmiset, joita hän tapasi tuppasivat olemaan paljon onnellisimpia silloin kun eivät tienneet mitä hän teki työkseen. ”Minun piti irrottaa pää kaikilta tämän puljun vampyyreilta. Hommaan tuli mutka matkaan siinä vaiheessa kun tajusin, että täällä on myös ihmisiä. Olin valmis jättämään homman siihen, mutta paikan pomo ei ollut aivan yhtä suopea. Hän oli itseasiassa iloinen minun vierailustani. Koska nyt hänen ei tarvitse anoa Heavenin kautta rangaitusvankeja pikku koekappaleitaan varten.”

Metsästäjä, vai? Noh, eipä sekään kuulostanut paljoa paremmalta työltä, kuin mitä hän itse teki. Kuka helvetin idiootti haluisi uhrata henkensä sen vuoksi, että jahtasi niitä saatanan verenimijöitä? Eikö maailma olisi ollut helpompi paikka, jos kaikki rikolliset vain tuupattaisiin vampyyrien ruuaksi ja kaikki muut saisivat elää rauhassa, niin vampyyrit kuin ihmisetkin? Tosin mikä hän oli sanomaan yhtään mitään, kun teki itsekkin vaarallista työtä. Hänen tarkoituksenaan oli tutkai ja katkaista typeriltä huhuilta siivet, ja koska tästä paikasta ei ollut hirveästi mitään oikeaa tietoa, ei ainakaan mikä olisi liittynyt hänen kuulemiinsa huhuihin, hänen oli ollut pakko tulla paikanpäälle. Ja tässä sitä oltiin.

Jason vaihtoi asentoa ja ähkäisi kun ei saanutkaan käsiään mukavammin. Vitun käsiraudat. Hän vihasi niitä jo muutenkin. Olisivat edes olleet niin kivoja kavereita, että olisivat kiinnittäneet hänen kätensä edestä. Se olisi tehnyt kaikesta helpompaa. Okei, ehkä liiankin helppoa ottaen huomioon että hän pääsisi niistä irti. Mutta silti.
"Kuulostaa mukavalta.", Jason vastasi kun tajusi olleensa liian kauan hiljaa. Hän oli unohtunut hetkeksi omaan epämukavuuteensa ja nousi sen vuoksi nyt ylös laverilta. Hänen jalkansa alkoivat puutua, samoin kuin kädet, joten hänen oli pakko liikkua pitääkseen ajatuksensa selkeinä. Lähinnä hän käveli näennäisesti ympyrää, yrittäen hahmottaa paikkoja keljussa valossa jota EXIT-merkki heille soi.