Kadonnut prinsessa

Hellin New Yorkin toimipiste sijaitsi vanhassa New Yorkissa. Vanha kaupunki oli niitä alueita, jotka ovat saasteiden vuoksi käyneet ihmisille enemmän tai vähemmän elinkelvottomiksi. Tietysti alueella asui niitä vähempiosaisia, joilla ei ollut varaa parempaa. Saasteet olivat vielä siedettäviä siihen nähden, kuinka rikollisuus kukki rikkaruohojen tavoin. Käytännössä katsoen vanha kaupunki oli todella vaarallista asuinseutua, mutta sehän ei vampyyreja haitannut. Parempi niin.

Vaikka toimipiste olikin perustettu Chrysler buildingiin, joka oli ollut aikaan yksi New Yorkin nähtävyyksiä, oli rakennuksen nykyinen tarkoitus pysynyt Heavenilta salassa. Vaikka paikka näyttikin hylätyltä ja rapistuvalta, se oli yksi sen alueen tarkemmin vartioituja rakennuksia, eikä se koskaan ollut tyhjillään. Chrysler buildingin läheisyydessä oli myös muutama muu rakennus, jotka olivat Hellin alaisuudessa, kuten organisaation asuntolat, joissa osa agenteista asui.

Lancelot van Hell asteli tiettyä rehvakkuutta huokuen pikkuveljensä toimistoa kohden. Tuleva Hellin päämies oli lähetetty isänsä toimesta New Yorkkiin hoitamaan tiettyjä pikkutoimia, joista Francoisen mielestä ehdottomasti tärkein oli Kayan etsintöjen eteneminen. Dracula XIV halusi tarkan selonteon etsintöjen etenemisestä, eikä nuoremman perijän ollut varaa valittaa. Lisäksi Lancelot lohduttautui ajatuksella, että hänen isänsä olisi pian valmis luovuttamaan vallan hänelle. Silloin turhake pikkusiskon etsinnät saisivat jäädä siihen. Lancelot ei kyennyt ymmärtämään, miksi kaikki olivat niin tohinoissaan hänen isänsä äpärälapsen katoamisesta.

Eihän Kaya varsinaisesti mikään äpärä ollut, pikemminkin adobtiolapsi. Lacelotia kuitenkin harmitti, että tytön kaltainen alhainen ihminen oli saanut samat oikeudet, mitkä kuuluivat van Hellin suvun varsinaisille jäsenille. Kuten esimerkiksi paikan neuvostosta. Kaiken kukkuraksi kakara oli hänen isänsä silmäterä ja isä liehitteli tyttöä minkä ehti. Tai oli liehitellyt, kunnes neitokainen oli päättänyt kadota joitain kuukausia sitten.

Lancelotilla oli sata parempaa kohdetta käyttää firman resursseja Kayan etsimisen sisään, mutta hänhän oli vasta tuleva päämies.

Hän ei edes viitsinyt koputtaa vaan marssi suoraan sisään veljensä toimistoon: ”Terve pikku veli!”

Lancelot ei viitsinyt odottaa veljensä vastausta vaan istahti nojatuoliin tämän kirjoituspöydän eteen. Tuoli sopi täydellisesti huoneen ja koko rakennuksen tyyliin, se oli ehdottomasti klassista Art Decoa, kuten kaikki muukin huoneessa.

”Miten pikkusiskomme etsinnät sujuvat?” Lancelot ei kyennyt peittämään halveksintaa ja ivaa lauseestaan sisartaan kohtaan.

New Yorkista oli tullut Kaya van Hellin etsintöjen keskipiste ja hetken aikaa kaupunkiin johtaneet jäljet olivat näyttäneet lupaavilta. Unohtamatta kaupungissa syöpäläisen tavoin pesivää vampyyrijengiä, jonka alueelta työpöytänsä ääressä istuva Terenja van Hell sisartaan oli viimeiseksi etsinyt.

Valitettavasti tuloksetta. Johtolangat olivat alkaneet ohenemaan lähestulkoon olemattomiksi. Läpikuultaviksi rihmoiksi, joihin Terenjan olisi tehnyt mieli tarrata kiinni kynsin ja hampain, mutta niiden hauraus sai jopa hämärässä istuvan pelkäämään lankojen katkeamista. Se kertoi jo jotain siitä, miten kiihkeästi Teranja Kayan tahtoi löytää. Pelko ei ollut kovinkaan tuttu tuntemus käytäviä pitkin itsetietoisesti marssivan Lancelot van Hellin pikkuveljelle.

Nytkin, vaikka se oli pelkkä epämiellyttävä häivähdys sisuskaluissa - Terenja vihasi sitä.

Kyynärpäitään kauniiseen tummasta tammesta käsityönä tehtyyn kirjoituspöytäänsä sen takana nojaileva kävi läpi mielessään kaikkia jäljellä olevia vaihtoehtoja. Palasi etsinnöissä taaksepäin etsien jotain, mikä oli saattanut jäädä huomaamatta. Vihjeitä, joihin tarttua uudelleen. Ajatusten kiihkeys saa pienet rypyt syntymään hirvittävän nuorelta näyttävän vampyyrin otsalle, silmien väliin ja nenänvarteen. Niiden piirtyessä esiin jyrkin varjoin vasten paperinvalkoista ihoa, työhuoneen hämärretyssä tunnelmassa, jota vain yksi vaivainen pöytälamppu valaisi.

Sisään kutsumatta, lupaa pyytelemättä marssiva Lancelot keskeyttää Terenjan ajatukset. Sen kaipuun, joka oli saanut pöytänsä takana istuvan huomaamattaankin tavoittelemaan rakkaansa mieltä omallaan. Ties kuinka monennen kerran tämänkin päivän aikana, vaikka vastausta ei koskaan tullutkaan.

Mustaan omalaatuiseen versioonsa Hellin agentin uniformusta sonnustautunut Terenja avaa silmänsä katsoakseen vastakkaiselle puolelle pöytää istuutunutta veljeään. Kiitos kalpeaakin kalpeamman vampyyrin suosiman kampauksen, näytti siltä kuin vain yksi verenpunaisista silmistä olisi tuijottanut Lancelotiin. Terenja oli asettanut sormensa lomittain, painanut leukalonsa yhteen ja lepuutti leukaansa peukaloiden muodostaman kaaren päällä. Kaya olisi tunnistanut veljensä asennon, tiennyt jo pelkästään tuota asentoa katsomalla Terenjan kulkevan syvissä ajatusten vesissä.

Tummissa, verenpunaiseksi sävyttyneissä.

Lancelot... Verenpunainen silmä painuu viirummaksi, ryppyjen otsalla ja nenänvarressa syventyessä ja oli helppo kuvitella sormien puolittain peittämille huulille irvistyksen tapainen. Mokoma haaskalintu ei mitään niin odottanut kuin Kayan ruumiin löytymistä. Valtaan siirtymisen lisäksi, totta kai. Ohikiitävän hetken Terenja leikittelee ajatuksella veljensä kurkun auki repimisestä omin hampain.

"Mitä sinä todella haluat, veliseni? Tiedät hyvin etten istuisi tässä, jos minulla olisi uusia vihjeitä hänen olinpaikastaan.", verenhimoisen ääni oli kavaltavan silkkinen, kuin kissan käpälät, jotka verhosivat sisäänsä terävät kynnet.

Daphne istui ja luki Kayan etsintöihin liittyviä raportteja pitkin hampain. Hän oli erityisen turhautunut. Tuntuu, kun Kaya olisi tavoittamattomissa. Turhautuneena Daphne selaili paperikasaa, jos löytyisi edes pieni vihje. Nimittäin pienikin vihje voisi jo auttaa Kayan löytymisessä, jos sellaista ylipäätään olisi. Daphne ei halunnut luovuttaa parhaan ystävänsä suhteen. Daphne ei tosiaan osannut ymmärtää, miksi Kaya oli vain yhtäkkiä kadonnut. Rupesi tuntumaan hyvin todennäköiseltä, että Kaya olisi kuollut tai siepattu. Ainakin sitä raportit kertovat.

Mutta Daphnehan etsisi johtolankaa, vaikka siihen menisi vaikka vuosisata tai vuosituhat. Hän ei lepäisi, ennenkuin saisi tietää Kayan tarkan sijainnin. Terenjakaan ei suvaitsisi tälläisia ajatuksia, että Kaya olisi muka kuollut sen enempää kuin hänkään. Typerät Hellin jäsenet eivät ymmärtäneet yhtään Kayaa, hän ei olisi tapettavissa niin helposti.
''Missä ihmeessä voit olla Kaya?'' mietti tyttö huokaisten itsekseen omassa työhuoneessaan.

Daphnen ideat alkoivat kuitenkin olla lopussa, jos johtolankoja ei ilmaantuisi. Neuvostokaan ei lakkaa hönkimästä niskaan ja hoputtaa etsintöjen etenemistä. Daphne ei suoraan sanottuna kestänyt olla tiedottomana. Minkäänlaista suunnitelmaa ei voitaisi muodostaa, ellei jonkinlaista pientä vihjettä olisi. Ei ole yhtään järkevää lähteä etsimään Kayaa ilman, että tietäisi, mitä oli tekemässä. Ikävä kyllä Terenja ei ollut maailman kärsivällisintä tyyppiä, hänhän kaivaisi jokaisen kolkan Kayan löytääkseen ja niin tekisi Daphnekin, jos edes tietäisi mistä etsiä..

Siitä tuli Daphnelle yksi asia mieleen, kun ajatteli Terenjaa. Tämä oli kertonut Daphnelle puhuneensa jonkun Chaosin agentin kanssa, toivoen saavan jonkinlaisia johtolankoja. Terenja oli mennyt paikalle heti, kun Hellin muut agentit olivat löytäneet Chaosin agentin. Tottakai Terenja veti omat johtopäätöksensä, että Kaya voisi olla heidän hallussaan. Se voisi hyvin olla mahdollista, kun Chaos vastusti molempia järjestöjä, sekä Heavenia että Helliä.

Daphne päätti kysellä Terenjalta hieman tilanteesta. Jos tästä voisi löytyä johtolanka Kayan sijaintiin. Jos hän vain saisi kuulla lisää tästä kyseisestä tapahtumasta..

Daphne käveli käytävää pitkin monien toimistojen ohi. Kaikki siinä sektorissa tekivät kaikkensa paikantaakseen Kayan. Mikään ei tuntunut edistyvän ja sekös nuorta Daphnea kismitti. Muutkin Hellin stradegit olivat yhtä ymmällään kuin hänkin. Viime stradegien tapaamisessa jotkut olivat jo sitä mieltä, että Kaya on todennäköisesti kuollut ja Daphne muistaa protestoineen tätä ajatusta ja oli kehottanut heitä tehostamaan etsintöjä. Ja niin he olivat tehneetkin.. Tosin heikoin tuloksin..

Pian Daphne saapuikin Terenjan toimistolle ja oli juuri koputtamassa oveen, mutta oli kuulevinaan puhetta. Niin hienotunteinen kuin Daphne onkin, hän ei rohjennut häiritä keskustelua ja päätti odottaa oven takana keskustelun loppuun..

Laboratorion suunnalta kuului pieni, kumea räjähdyksen tapainen ja sen perään töminää. Koeputket helisivät hetken aikaa valoisassa laboratoriossa kunnes tuli jälleen hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi lyhyt kirousten tulva nuoren naisen suusta. Nainen tarttui pöydän kulmaan pienillä siroilla käsillään ja veti itsensä ylös lattialta. Nanami näytti sillä hetkellä koomiselta lasit vinossa nenällään. Teini-ikäisen näköinen neito katsoi savuavaa rottaa joka vääntelehti pöydällä tuskissaan, sihahti ja taittoi kärsivän eläimen niskat päästäen tuon tuskistaan. "Helvetti!", Nainen kirosi, kiskoi tuolinsa takaisin pöydän ääreen ja istahti uupuneena. Hän oli työskennellyt koko yön uuden formulan parissa vain huomatakseen sen epäonnistuneen.

Kuono työntyi naisen syliin pöydän alta, ja Nanami rapsutti koiraansa korvan takaa lähes huomaamattaan. Hän oli lähellä formulan löytöä..Hän tiesi onnistuvansa kunhan saisi vain..vahvemman koekappaleen, niin kuin esim vampyyrin. Hänen pitäisi pyytää toki lupa moiseen, mutta ehkäpä hän voisi vain kaapata jonkun vähäpätöisen Chaosin jäsenen ja kokeilla sillä. Harmaanvihreät silmät sulkeutuivat hitaasti. Hänen vapaa kätensä hamuili pöydältä ja tarttui vihdoin kansioon. Hän nosti päänsä takaisin pystyyn epämukavasta takakenosta ja katsahti sitten kansiota. Se koski Kaya van Hellin löytöoperaatiota. Nanami nojautui eteenpäin ja alkoi selailla raporttia. Tuossa oli laboratoria kohtaisia tuloksia..tuossa hiusnäytteitä.. Huokaisten nainen päästä päänsä putoamaan pöydälle vaimean kumahduksen saattelemana.

"Äääää..Vittu.", Nanami ähkäisi ja nosti katsettaan, lepuuttaen leukaansa pöytään, tuijottaen ruutua edessään. Ruudulla pöyri rotan DNA ja tiedot, sekä tiedot mitä hän oli rottaan laittanut. Eihän hän ollut kuin yrittänyt muokata rotan DNA:ta niin, että tuo kasvattaisi itselleen siivet. Tuhahdus karkasi naisen huulilta ja hän jäi tuijottamaan ruutua. Hän tahtoi joko saada töitä, tai sitten uuden rotan.

Lancelot katsoi hymyillen veljeään. Vanhempi veli nautti pikkuveljensä ärtymyksestä. Heidän sisarussuhteensa ei ollut koskaan ollut siitä sopuisammasta päästä. Se oli rappeutunut entisestään sen jälkeen kun Kaya oli tullut kuvioihin. Lancelot oli aina ollut äitinsä poika ja hän piti äitinsä kadonneeseen mielenterveyteen syypäänä Kayaa. Toisin kuin Terenja, Lancelot oli aina halveksinut sisartaan. Hän oli kuitenkin yrittänyt kaikkensa saadakseen kaiken hyödyn irti sisarestaan. Kaikkien niiden vuosien ajan, kun se vain oli ollut mahdollista, hän oli pompottanut ottosisartaan mennen tullen ja keksinyt hänelle mitä inhottavimpia jäyniä. Eikä Lancelot kyennyt kuollakseensakkaan ymmärtämään, miksi Terenja oli mennyt leimaantumaan juuri siihen omahyväiseen nirppanokkaan. Vaikka leimaantuminen ei ollutkaan kenenkään päätettävissä.

”Ja sinä veljeni tiedät hyvin, että minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä sen nirpan etsintöjen saralla tapahtuu”, Lacelot vastasi veljelleen. ”Mutta tiedät myös sen, että isäämme se kiinnostaa. Olen täällä hänen asiallaan. Hän toivoo täydellistä selontekoa, joka minun on vietävä hänelle mukanani, kun lähden huomenna takaisin kotiin”.

Veljekset olivat kuin yö ja päivä, ainakin ulospäin. Lancelot oli pitkä, hänen hiuksensa olivat niin tummanruskeat, että niitä olisi voinut luulla mustiksi ja hänen silmänsä olivat yötaivaan siniset. Hän ilmaisi asiansa myös aivan eri tavoin kuin pikkuveljensä. Lisäksi heidän tulevaisuutensa näyttivät äkkiseltään aivan erilaisilta. Silti he olivat verisukua.

”Luulisi kuitenkin äkkiä, että sinua voisi kiinnostaa millainen äitimme vointi on”, Lacelot sanoi omahyväisesti. ”Mutta, koska sitä tuskin edes kysyt, niin kerron siitä sinulle kuitenkin. Hän huononee edelleen. Näyttäisi siltä, että hän on kovaa vauhtia hukuttamassa itseään alkoholismiinsa”.

Lancelot kantoi kaunaa Terenjalle siitä, miten tämä suhtatui heidän äitiinsä.

”On mielenkiintoista, miten paljon välität siitä isämme äpärästä”, Lacelot sanoi lopulta. ”Vaikka oma äitisi tuhoaa itseään parhaillaan juuri siksi, että Kayan mukanaan tuomat murheet ovat hänelle liian raskaita kantaa”.

Lancelot ohitti tällä kommentillaan kaiken sen mitä Kaya oli saavuttanut. Tyttö ei ollut koskaan tuonut häpeää perheelleen. Hän oli tunnollinen oppilas ja jonain päivänä hän olisi varmasti pystynyt siirtymään todella korkealle Hellissä. Lisäksi hän oli hoitanut velvollisuutensa vampyyrien neuvoston jäsenenä täydellisen moitteettomasti. Kaya ei ollut koskaan aiheuttanut mitään huolta kummallekkaan vanhemmistaan. Ellei hänen katoamista oteta lukuun. Ja tietysti myös sitä, että hän leimaantui omaan veljeensä.



Mimi saapui parhaiksi oman työpöytänsä ääreen nähdäkseen Daphnen pysähtyvän Terenjan huoneen ovelle.

Nuorella vampyyrittärellä oli mukanaan kaksi kassillista, jotka sisälsivät kiinalaista noutoruokaa hänelle ja Terenjalle. Mimi tiesi hyvin, ettei hänen esimiehensä juurikaan välittänyt ihmisruuasta, mutta kantoi tätä tälle silti päivittäin.

Äkkiä olisi voinut luulla, että Terenjan piianaaminen oli nuoren naisen tärkein elämäntehtävä.

”Eikö Terenja ole huoneessaan?” pinkki hiuksinen tyttö kysyy Daphnelta.



”Kingston!” kajahtaa huuto, joka kantaa terävänä laboratorioon asti.

Ääni on vahva, kuin oopperalaulajalla. Se kuuluu tohtori Bennetille, Nanamin työparille. Miehen suureksi harmiksi johtokunta oli määrännyt hänen riesakseen nuoren koulutytön tämän harjoittelun ajaksi. Bennet olisi voinut keksi siltä seisomalta kymmenen hyvää syytä sille, miksi hän ei ehtinyt olla lapsenvahtina. Johtokunta ei kuitenkaa kuunnellut häntä.

Mies näytti hurjalta painijalta marssiessaan laboratorioon. Hän oli lähestulkoon kivitalonkokoinen mies ja moni olisi varmasti juossut karkuun ja lujaa, jos olisi kävellyt sillä hetkellä häntä vastaan.

”Mitä sinä täällä touhuat?” Bennet kysyi marssiessaan Nanamin pöydän viereen ja ristiessään valtavat kädet rinnalleen. ”Onko sinulla lupa tehdä kokeitasi työajan sisäpuolella?”

Draculoiden linjassa seuraava ei kai uskonut Terenjan voivan koskaan kääntyä isoveljeään vastaan, pitäessään verenpunaisella silmällään vastapäätä istuvaa katselevan ärtymystä sen aiheuttaman nautinnon arvoisena. Pelkäämättä sitä rautaisenmakuista paksua murhanhimoa, jonka pelkkä alkusoitto ärsyyntyneisyys oli. Kenties Lancelot van Hell vain luotti valtaansa ja voimaansa seuraavana The Hell organisaation päämiehenä, ettei katsonut pikkuveljen olevan turhankaan suuri vaaratekijä. Ehkä Lancelot ei edes ajatellut koko asiaa.

Syntyy hetken hiljaisuus, Terenjan ikään kuin kuulostellessa veljensä sanoja heidän isänsä murheen murtamasta sielusta. Maistellessa näitä uusia ja ennalta-arvattavia tuulia kotirintamalta.”Toimitan isälle päivitetyn raportin henkilökohtaisesti, älä sinä sillä päätäsi vaivaa veliseni.”, kasvoiltaan valkoinen van Hellin suvun vesa lausuu melkein maireasti, sävyn kääntyessä lähes holhoavan puoleen mielistelevän sijaan. ”Sinulla luonnollisesti on paljon muutakin lautasellasi, emme kai halua ylityöllistää seuraavaa Draculaa liikaa.”, leukaansa yhä käsiinsä nojaava virnistää vinohkosti sormiensa takana. Tuo virne olisi saanut jokaisen näköetäisyydellä olevan naisen polvet tutisemaan, kaikessa hurmaavassa poikamaisuudessaan. Joukosta olisi saattanut löytyä niitä tarkkaavaistoisempiakin, joiden niskavillat Terenjan virnistyksessä elävä mielisairas vivahde nosti pystyyn.

Tälläinen nahistelu oli täsmälleen niin lapsellista ja rasittavaa, muttei Terenjalla ollut pienintäkään aikomusta kohota sen yläpuolelle veljensä suhteen. Vaan hei, ainakaan Terenja ei valittanut selonteosta itsestään – tarjoituipa vielä itse huolehtimaan sen isälleen. Voih, miten tunnollista. Etenkään kun Lancelotin suhtautuminen Kayaan oli lähestulkoon aina saanut valkeahiuksisen veren kiehumaan. Tunne oli vain voimistunut Terenjan leimaannuttua sisareensa. Siitä hampain pään irti repimisestä kai puhuttiin jo?

Hyvä ettei Terenja käynyt ajatuksista tekoihin, Lancelotin ryhtyessä veistelemään virttä isänsä äpärästä, veljensä ristiriitaisiksi katsomistaan kiinnostuksenkohteista ja äitinsä surkeasta jamasta. ”Vai että mielenkiintoista... ”, kätensä viimein kasvojensa edestä laskeva Dracula XIVn poika katsoo veljeensä hetken lumenvalkeilla kasvoilla lähes petomaisen vaaniva ilme. Oli ehkä vähän väärää puhua ilmeestä, kaiken intensiivisyyden keskittyessä pääasiallisesti näkyvissä olevaan verenpunaiseen silmään. Huulien tiukka linja ja hitusen painuva leuka korostivat vaikutelmaa, jossa peto tuijotti ripsikään värähtämättä saalistaan juuri ennen hetkeä ennen kuin loikkaisi tuon kimppuun kuolemaa kylväen.

”Aivan yhtä mielenkiintoista kuin se, että sinä esikoisen asemastasi huolimatta olet vanhemmillesi niin vähäpätöinen ja yhdentekevä ettet kykene tarjoamaan heille mitään sellaista, mikä saisi heidät välittämään sinusta niin paljon, ettei isä edes käsittäisi kaipailla Kayan perään ja äiti voisi olla sinusta niin ylpeä ettei ehtisi murehtimaan pulloa halaillen.”, intensiivisesti verenpunainen silmä tuijottaa suoraan pöydän toisella puolella istuvaan, mielipuolisen saalistajan kallistaessa päätään hitaasti. Ripsikään ei värähtänyt, punaisten silmien tummentuessa pupillien laajetessa. Saman efektin saattoi nähdä koiraeläimillä kun ne tappelivat tai raatelivat saalistaan.

”Tulkaa sisään.”, silmiinpistävän nuorelta pöytänsä takana näyttävä korottaa ääntään. Saalistavan pedon ilme katoaa kuin naamiota vaihtamalla, Terenjan nojautuessa rennosti tuolinsa selkänojaan. Naiset saattoivat kuvitella puhuvan kohtelian hiljaa oven takana, yrittäessään olla häiritsemättä, mutta nuo heleät äänet... Kummittelivat toisinaan Terenja van Hellin unissa asti. Nimenomaan kummittelivat.

Daphne mietti oven ulkopuolella mistähän oven sisäpuolella mahdettiin puhua. Seinään nojaten Daphne jatkoi odottamistaan ja vilkaisi Terenjan Chaos raporttia vielä kerran, jonka mukaan mitään johtolankoja ei ollut löytynyt, mutta täytyihän asiaa tutkia tarkemmin. Varsinkaan kun minkäänlaista muuta oljenkortta ei löytynyt.

Pian Daphne huomaakin nuoren pinkkihiuksisen tytön tulevan kohti, kaksi kassia mukanaan. Kassissa tuoksui hyvin mausteinen kenties tulinen ruoka. Daphne kuvitteli sen olevan jotain itämaista ihmisruokaa. Ei Daphne oikein välittänyt ihmisruuasta varsinkaan jos se oli take-away:tä. Pian Daphne tunnistikin naisen Mimiksi, hänhän on samassa etsintäpartiossa kuin hän ja Terenja. Tämä vain tuntui olevan Terenjassa koko ajan kiinni. Tänäänkin hän oli tapansa mukaan tuomassa ihmisruokaa, vaikka tämä varmasti tiesi, ettei Terenja ihmisruuasta välitä. Mimin kysellessä Terenjan läsnäoloa Daphne katsahti tähän päin.

- Kyllä hän siellä on, mutta siellä on jokin keskustelu meneillään.., Daphne sanoi yhä tuijottaen ovea ja sitten takaisin Mimiin, jaa.., että take-away:tä, lisättiin ja katsahdettiin kahteen naisen kantamaan pussiin. Häntä hieman huvitti se, että nainen tuntui piinaavan Terenjaa niin kiihkeästi, pieni hymynpoikanenkin kävi nuoren vampyyrinaisen punaisilla huulilla.

Siinä tytöt sitten kummatkin tuijottivat ovea, tosin Mimistä ei tiedä, hänhän voisi ihan hyvin vain tunkea sisään ilman sen kummoisempia lupia. Siinä suhteessa naiset olivat erilaisia, Mimi oli ehkä hieman ei niin tapoja noudattava kuin Daphne, olihan tämä käynyt Hellin tapakoulutuksen jo aika nuorena. Juuri nyt hän muisti Monique van Hellin sanat: ''Älä koskaan astu sisään selvästi sinua ylempiarvoisen työtilaan ilman lupaa''. Daphne oli aina noudattamassa etikettiä, ellei sen rikkominen ollut tarpeellista ja sen selvästi näki ettei ollut.

Kuullessaan Terenjan sisääntulokehotuksen Daphne astui varovasti Terenjan työhuoneeseen muovinen lätyskäkansio käsissään. Hän katsahti ensin Terenjaan ja sitten nojatuolilla istuvaan Lancelot van Helliin, seuraavaan Draculaan ja Terenjan isoveljeen. Daphne oli harvoin nähnyt miestä lähietäisyydeltä, mutta tämä näytti kovin tyyneltä istuessaan Terenjan työpöydän vastapäätä olevassa tuolissa..

- Anteeksi.. En kai keskeyttänyt mitään tärkeää? Daphne kysyi kohteliaasti. Sitten katse kääntyi kohti Terenjaa.
- Haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta, Daphne vielä lisäsi viitaten muoviseen lätyskäkansioon, mutta jos asianne on vielä kesken voin tulla käymään myöhemminkin.., Daphne vielä pikasesti lisäsi.

Oli lähellä ettei Nanami pudonnut tuoliltaan kuullessaan Bennetin karjaisun. Tuo säpsähti selkä suoraksi ja tuoli keikkui hetken aikaa vaarallisen näköisenä paikallaan. Saatuaan tasapainonsa takaisin Nanami huokaisi helpotuksesta ja loi sitten myrkkyä tihkuvan katseensa Bennetiin. Nainen tuhahti pienesti ja laski päänsä alas. "Ei, ei oo.", Nanami mutisi hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi pöytänsä alle jossa Shui makoili läähättäen ja rapsutti koirasuden turkkia kuin lohtua hakien.

"Mutku ei tääl oo tekemistä!", Nanami mutristi huulensa ja katsoi jälleen kohti Bennetiä, kuin uhmaikäinen lapsi. "Mä oon käyny läpi noi tulokset jo monen monta kertaa, eikä niistä löydy mitään uutta.", Nanami ojensi kansiota Bennetille ja laski sen pöydälle tuon eteen. Hän tahtoi päästä ulos tästä tunkkaisesta laboratoriosta! Hän tahtoi päästä käyskentelemään metsään! Unelmoiva huokaus karkasi pienen naisen huulilta ja tuo siirsi katseensa ikkunaan.

Nanamilla ei ollut helppoa olla vampyyri. Jostain kumman syystä neiti pelkäsi totaalista pimeyttä enemmän kuin mitään muuta, hän tuli pimeässä aina kovin vainoharhaiseksi. Tosin auringossakaan hän ei oikein voinut liikkua, kun oli vielä niin nuori vampyyri. Hänen täytyi uida aurinkorasvassa että selviäisi. Shui urahti hänen pöytänsä alla vaatien lisää rapsutuksia. Suurikokoinen koirasusikaan ei pitänyt paikoillaan olemisesta.

"Tohtori hei, voidaanks lähtee ulos?", Nanami luultavasti jo tiesi vastauksen, varsinkin kuin se tuli hänen "mutkun mä haluun"-marina äänensävyllään, vaikkei Nanami ollut tarkoittanutkaan. Hän tiesi jo suunsa avattuaan mikä tuomio luultavasti olisi. Hän piti Bennetistä kovasti, koki tuon eräänlaisen isänhahmon korvikkeena, ja sen takia hän usein lipsui olemaan lapsellinen..tai no tavallista lapsellisempi.

Lancelotin silmissä välähti raivo, kun häntä alempiarvoinen veli kehtasi puhua hänelle halveksien. Lancelotia oli aina kohdeltu etuoikeutetummin, kuin muita sisaruksia sen jälkeen kun Francoise nimitti Alexandrun ensimmäiseksi vaimokseen. Lancelot ei ollut aina ollut seuraava valtaistuimen perijä. Silloin kun Constanta oli saanut nauttia ensimmäisen vaimon tittelistä perijänä oli ollut hänen vanhin poikansa Caleb. Kun Francoise oli sitten leimaantunut Alexandruun, oli Lancelot saanut nykyisen arvonsa Draculan perijänä.

Jos Lancelotille sattuisi jotain, eikä hän kykenisi ottamaan Draculan paikkaa vastaa, ei Terenjasta kuitenkaan tulisi seuraavaa päämiestä. Isä uskoi Terenjan arvaamattomuuten vahvasti ja pelkäsi tämän verenhimoa niin, että oli määrännyt seuraavaksi perijäkseen Calebin, jota oli sentään jo valmisteltu Draculaksi. Kayaa Francoise ei halunnut siihen tehtävään määrätä. Tytär oli isälleen aivan liian rakas.

Van Hellin suvun elämä oli todella arvaamatonta kaikkine kriteereineen ja etiketteineen. Kun tähän soppaan lisätään vielä kaikkien omat mielihalut ja pelot, kukaan ei voinut olla varma tulevaisuudestaan.

Tällä hetkellä näytti kuitenkin vahvasti siltä, että Lancelot nousisi valtaan kymmenen vuoden sisällä.

”Sinuna en puhuisi noin Terenja”, Lacelot sanoi kylmästi veljeään katsoen. ”Voin vannoa, että kun minusta tulee seuraava Dracula, sen äpärän etsiminen lopetetaan siihen! Hellin resursseja voi käyttää johonkin paljon tarpeellisempaan”.

Muuta Lancelot ei ehtinyt sanoa, kun vampyyrinaiset astelivat sisään.

Mimi asteli sen kummempia kyselemättä Terenjan luo käsissään toinen take-away pussi. Hän oli mitä värikkäin ilmestys. Pinkit hiukset eivät olleet mitään verrattuna muuhun kokonaisuuteen. Mimi oli nostanut hiuksensa takaraivolle todella löyhälle nutturalle kolmea hiussolkea apunaan käyttäen. Jokaisessa hiussoljessa oli koristeena kankainen tropiikin kukka. Yllään hänellä oli oranssi mekko, jossa oli ohut, narumainen vyö. Mekko oli juuri sen värinen, ettei kenellekkään jäisi epäselväksi se, että mekko oli todella oranssi. Jalassaan hänellä oli lilat legginssit ja värikkäät solkikorkkarit, joissa oli ainakin kymmenen senttiä paksu pohja.

”Hei Terenja, toin sinulle purtavaa”, tyttö sanoo ja astelee Terenjan työpöydän luo. ”Eikä muttia, tai syötän sinua!” Mimi huomautti asiasta ennen kuin mies ehti sanoa mitään.

Samassa rytäkässä Lancelot marssi ulos ovesta paljon kireämpänä kuin oli aiemmin marssinut sisään.



Bennet vilkaisi Nanamia kulmiensa alta ja tarttui työkansioon rivakammin kun oli ajatellut. Samalla kun hän silmäili kansiotaan hän totesi: ”Minu puolestani saat pitää tauon ja mennä ulos. Tuo koira jää kuitenkin sille tielle”.

Bennet oli tietyissä asioissa ehdoton ja yksi niistä oli hänen laboratorionsa siisteys, järjestelmällisyys ja steriiliys. ”Tiedät varsin hyvin, että koiran paikka ei ole laboratoriossa”.

Bennet laski kansion siistilli labrapöydälle: ”Ja kun tulet takaisin siivoat laboratorion niin puhtaaksi, että näen oman kuvani jokaisesta pinnasta. Kun olet sen tehnyt niin tulet ilmoittamaan minulle asiasta. Keksin sinulle varmasti muuta tekemistä”.

Tämän sanottuaan Bennet lähti laboratoriosta muihin töihinsä.

'Voin vannoa, että sinusta ei koskaan tule seuraavaa Draculaa.' Nuo olivat ne sanat, jotka Terenja olisi halunnut lausua isoveljelleen, mutta edes poikien isää pelottava mielipuolisuus ei tehnyt pöytänsä takana istuvasta niin uhmakasta. Kaiken lisäksi sanojen lausuminen ei olisi ollut vain uhmakasta, se olisi ollut suorastaan itsetuhoisen typerää.

Siitä huolimatta, Terenja ei halunnut nähdä Lancelotia The Hell Organisaation johdossa. Sen kertoi jo vihasta hehkuvan verenpunaisen silmän luoma katse huoneesta poistuvan tulevan Draculan selässä. Porautumassa isoveljen takaraivoon, samalla kun Terenjan työhuone täyttyi elämästä. Naisista, joista yksikään ei valitettavasti ollut se, jonka nuorukainen olisi halunnut kävelevän ovista sisään. Halunnut käytännössä katsoen enemmän kuin mitään muuta.

Huomattavasti paljon enemmän kuin ihmisruokaa, jonka päälle vampyyriksi syntynyt ei ymmärtänyt tippaakaan. Toisinaan Mimi oli onnistunut kiikuttamaan Terenjane teen jotain melkeina idosti maistuvaa, mutta pääasiassa... Ainut kampauksen takia näkyvissä oleva silmä kääntyy kohti värikkään ilmestyksen kädessään pitävää pussia. Ällöttävää. Pinkkihiuksisen sanat saivat Terenjan kohottamaan vasemman kätensä etu- ja keskisormen ohimolleen suorittamaan hieraisevaa liikettä.

”Noh?”, Terenja katsahtaa vielä Daphneen ennen kuin sulkee silmänsä rauhoitellakseen hermojaan. Verenhimoaan, jonka niiden kiristymien sai aikaiseksi. Teki mieli repiä jonkun pää irti, kun ei voinut kerran suorittaa kyseistä operaatiota veljelleen.

Luonnottoman kalpean, jopa vampyyriksi, ajatukset hakeutuivat jälleen tavoittelemaan hiljaisuutta. Kayan katoamisesta saakka vallinnutta tyhjää pimeyttä. Yleensä Terenja hakeutui sen puoleen lähestulkoon tarpeesta, halusta aina varmistaa sisaren yhä olevan olemassa. Tai sitä se oli ollu ennen Kayan katoamista. Ikään kuin telepaattinen käden ojentaminen hipaisemaan toisen kättä. Sittemmin siitä oli tullut väline yrittää löytää kadonnut. Tapa etsiä naista kaikkien muiden resurssien ohella. Hiljaisuuden olisi pitänyt olla masentava ja aluksi se olikin ollut isku palleaan. Työntänyt Terenjan raivon partaalle. Kertaakaan nuorukainen ei ollut kuitenkaan antanut sen iskostaa päähänsä ajatusta siitä, että Kaya olisi kuollut.

Äkkiä hiljaisuus, johon Terenja oli sairaalla tavalla ehtinyt melkein tottua, räjähti. Se ei täyttynyt äänestä vaan... Kuvista, joiden kaltaisia nuorukainen ei ollut koskaan elämässään kohdannut. Kayan pään sisällä sen enempää kuin kenenkään muunkaan. ”Mitä....”, Terenja henkäisee tuolillaan istuvan koko olemuksen jännittyessä äärimmilleen. Kalpeat kasvot olisivat valahtaneet kalpeammiksi, jos se olisi ollut missään määrin mahdollista. Mikään huoneessa tapahtuva ei selittänyt äkillistä muutosta tuolillaan istuvassa paikalle saapuneille naisille.

Oliko tämä tosiaan Kaya, jonka Terenja oli tavoittanut...? Tajuntansa valkokankaalla kalpea vampyyri näki pätkiä käsittämättömästä filmistä, jossa ei ollut päätä ei häntää. Terenja näki aineettoman mustan hahmon, häälymässä jollakin kujalla. Liikkuen nykien eteenpäin, kuin osa sen liikkeitä käsittävistä kuvista puuttuisi. Terenja kuvitteli hetken jo menettäneensä pimeydestä löytämän yhteytensä, yrittäen tarrata siihen kiinni kaikella tahdonvoimallaan. Vaaleat kulmat kurtistuivat, punaisten silmien painuessa tiukemmin kiinni toisiinsa.

Terenja saa kiinni virrasta, jossa kuvat juoksivat. Tietokoneen ruudulla katselluista tiedoista, jotka koskivat... Rouxin perhettä. Nuorukainen sai taistella pitääkseen kiinni näistä käsittämättömistä kuvista, jotka saattoivat hyvinkin olla ainut johtolanka sisaren kohtalosta pieneen ikuisuuteen. Mutta oliko tämä todella Kayan mieli? Mistä nämä kuvat sinne syntyivät. Miten... Kysymysten virta herpaantuu, Terenjan saadessa pienen palan todellisuutta. Pikku riikkisen vilauksen jostain, jossa oli järkeä. Kiivaasti hetkeen tarttuva näki edessään huoneen. Ikkunat ja hämärästi niiden takana erottuvan maiseman. Ja... Suurikokoisen hahmon. Välähtävät jäänsiniset silmät ja vilahduksen Terenjalle tuntemattoman miehen kasvoja. Niin nopean , ettei niitä ehtinyt kunnolla erottamaan. Ainoastaan nuo siniset silmät.

Lopulta Terenja koki jotain, mikä olisi ollut omiaan huojuttamaan kenen tahansa mielenrauhaa. Tuo näki itsensä. Makaamassa pimeällä kadulla kuolleena. Pää irti hakattuna. Henkeään haukkaavan Terenjan silmät rävähtävät auki, pöydällä lepäävän käden sormenpäiden painuessa niin lujasti kirjoituspöydän pintaan, että nuorukaisen kynnet pureutuivat läpi kovasta pinnoitteesta.

Daphne seisoi paikallaan, kun Lancelot lähti kireänä ovesta ulos. Mistäköhän veljekset olivatkaan puhuneet? No se mistä veljekset olivat jutelleet ei ollut syy Daphnen tuloon. Hän tuli saadakseen tietoja. Daphne katseli Mimiä, kun tämä näytti piinaavan Terenjaa oikein olan takaa. Daphne odotti hetken ennekuin alkoi puhumaan. Hän laittoi muovisen lätyskäkansion Terenjan pöydälle.

- Jokin aika sitten sinähän olit tekemisissä jonkun Chaosin agentin kanssa. Kertoisitko tarkemmin mitä siellä oikein tapahtui?

Kansiossa, jonka Daphne oli juuri työntänyt silmänsä sulkeneen miehen eteen, sisälsi raportin kyseisestä reissusta, mutta yksityiskohtia ei kerrottu. Siinä on myös tieto siitä, että Chaosissa on uusi jäsen, jäsen nimeltään Catherine. Tämänkin jälkeen Hellin kenttäagentit olivat varjostaneet Chaosin agentteja ainakun he siis olivat olleet liikkeellä. Chaosin agentit osasivat todella hyvin sulautua joukkoon, joten heitä saattoi olla vaikeita löytää, muttei suinkaan mahdoton..

Daphne halusi lisää tietoja kyseisestä jengistä. Hän tiesi jengistä paljon vähemmän kuin haluaisi. Chaos nimittäin pysyi paljon piilossa ja tuli esiin vain, kun se oli ehdottoman välttämätöntä. He eivät siis liikkuisi turhaan. Ei tosin vielä tiedetä, onko Chaos yhteydessä Kayan katoamiseen ainakaan ilman kunnollisia tutkimuksia.

Daphne ei kauhistunut yhtään Terenjan kynsien upotessa työpöytään. Daphne oli kuitenkin ollut sen verran aikaa Terenjan ja Mimin kanssa samassa etsintäpartiossa, että kumminkin tunsi molemmat jotenkin. Terenjan tosin ehkä hieman paremmin, Kayan kautta. Nuori neiti oli ehtinyt jo tottua miehen satunnaisiin turhautumispuuskiin. Daphne oli myös hyvin turhautunut, mutta hän ei näyttänyt sitä noin selvästi..

- Mitä nyt? kysyttiin hiljaa Terenjan silmien rävähtäessä auki.

Kuullessaan saavansa lähteä ulos Nanami ponkaisi tuolistaan ylös hurraten. Shui astui esiin pöydän alta ja heilutti häntäänsä iloiselle emännälleen. Nanamin hyvä tuuli kuitenkin laantui samassa sekunnissa kun Bennet totesi ettei hän saisi tuoda Shuita enää laboratorioon. He olivat käyneet tämän keskustelun useasti ja joka kerta Nanami kuitenkin toi Shuin mukanaan. Hän ei osannut olla erossa koirasta. "Mut tohtori! Shui ei oo likanen! Se vaan makaa pöydän alla ja on kiltisti..Älä viitti.", Nanami mutristi huuliaan ja katsoi tuimasti, mutta samalla anelevasti kohti Bennetiä.

Nanami lähti tuimana kohti ovea Bennetin lähdettyä ja suuntasi ulko-ovelle. Hän pysähtyi matkan varrella hakemaan aurinkorasvaa jota levitti paljaille ihoalueilleen runsaasti, sitten hän veti vielä lippalakin päähänsä - korvat jäivät sen alle piiloon - ja aurinkolasit ja suuntasi kiireenvilkkaa ulos. Nanami suunnisti kohti lähintä metsää jossa olisi suojassa auringolta ja joka tuntui eniten kodilta. Shui seurasi uskollisesti perässä emäntänsä vierellä.

Nanami löysi rauhaisan kohdan ja asettui puun juurelle istumaan, koiran käydessä tämän viereen makoilemaan. Päivä oli mahtava ja Nanami riisui lasit päästään nauttiakseen siitä enemmän. Hento tuulenvire heilutti naisen pitkiä hiuksia. "Aaah, eiks me voitaiski jäädä tänne, Shui?", Nanami käänsi katseensa koiraan ja rapsutteli tuota. Koiran katse tuntui sanovan, että hän seuraisi emäntäänsä vaikka maan ääriin.

Jonkin aikaa tuhlattuaan Nanami päätti että oli aika palata töihin. Hän ei kyllä jättäisi koiraansa minnekkään. Palattuaan laboratoriolle Nanami kuitenkin käski Shuita odottamaan oven ulkopuolella ja alkoi siivota. Hän puunasi ja kuunasi, ja hänen sydäntään särki kuunnella kuinka Shui vinkui hänen peräänsä oven ulkopuolella. Koira oli tottelevainen, erittäin, mutta myös riippuvainen Nanamista, aivan kuten nainen oli riippuvainen tuosta.

Nanami sai työnsä valmiiksi muutamassa tunnissa ja pyyhkäisi otsaansa. Tämän hiukset olivat korkealla ponnarilla ja heilahtelivat Nanamin askeleiden mukana. Nyt vain Bennetille ilmoittamaan että hän oli valmis.

Bennet oli työhuoneessaan hautautuneena joihinkin aikaisempien kenttätehtävien laboraatiokokeiden ääreen. Hautautuminen oli ehkä väärä sana kuvaamaan tilannetta, sillä kaikki kokeet oli kuitenkin siirrettynä elektroniseen muotoon modernille muistitikulle. Näin Bennet saattoi tutkailla kokeiden tuloksia vaivattomasti ja katsoa myös kokeiden videokuvaa ja valokuvat samalla kertaa, ilman ylimääräistä säätöä. Bennet piti sunnattomasti tietokoneajasta. Se helpotti työtä huomattavissa määrin. Olihan hänelläkin ollut omat ennakkoluulonsa, etenkin siinä vaiheessa kun paperin valmistus lopetettiin. Onneksi muistiinpanovälineiksi oli pian tulleet korvaavat välineet. Vaikka lähestulkoon kaikilla oli nykypäivänä jonkinlainen elektroninen vehje mukanaan, jolloin muistiinpanojen tekeminen oli helpooa myös tien päällä.

Ironisesti Bennet mietti, millainen toinen maailmansota olisi ollut, jos tällainen tietotekniikka olisi ollut jotaikaisen käytettävissä jo silloin. Hän joutui kuitenkin pudistelemaan päätään huvittuneena. Siitä ei olisi tullut mitään. Koko maailmaa ei siinä tapauksessa olisi. Kolmannen maailmansodan pelko oli asunut ihmisissä vuosikymmeniä, vaikka yksikään nykyään elävä sukupolvi ei ole kokenut sotia muuten kuin katsomalla niitä kuvaruudulta.

Oli mielenkiintoista huomata, miten kriisitilanteessa ihmiset osasivat yhdistyä, vaikka muuten he tappelisivat keskenään päivät pitkät. Sen jälkeen kun tiedote vampyyreista oli julkaistu, juuri yhtään sotaa ei oltu käyty ihmisten välillä.

Hän kävi jälleen jokaisen kokeen viimeistä pilkkua myöten läpi. Tietyssä määrin hän luotti alaisiinsa, mutta halusi kuitenkin tarkistaa kaiken vielä itse, ennen raportin luovuttamista eteenpäin. Hänhän oli kuitenkin se, joka sai valitukset epäonnistuneista kokeista.

Bennetin ovelta kuului koputus, johon Bennet tokaisi katsettaan kohottamatta: ”Sisään”.

Sisään asteli yksi Terenjan ryhmän kenttäagenteista. Myös Bennet kuului tähän kyseiseen ryhmään.

”Tiedätkö missä Terenja on?” mies kysyi.

”Työhuoneessaan luultavamminkin”, Bennet vatsasi vieläkään katsomatta mieheen. ”Kuinka niin”.

”Heaven oli löytänyt yhden kaupungin laidalla sijaitsevista turvataloista”, mies huokaisi. ”Täydellinen verilöyly. Kaksikymmentä vampyyria tapettu. Johtoporras määräsi meidät paikalle tarkastamaan tilanteen. Vaikka mitään tilannetta ei enään edes ole”.

”Uskoisin Terenjan löytyvän edelleen työhuoneestaan”.

((Sori, nyt tulee todennäkösesti shaiba vuoro. Jumalat vihaa meikäläistä tänään taas ihan olan takaa. Yrittänyt kirjoittaa tätä vuoroa miljoona kertaa, mutta aina kone/word/ihansama kösähtää ja se katoaa tallennuksista huolimatta bittiavaruuteen. Eka miehen koneella ja viimeisimmästä omalla koneella kiitos schipperkelle, jonka mielestä oli ihan suatanan hyvä idea hypätä näppikselle, kaataa kone ja muuta mukavaa. Rukkasiks menee kohta sekin pirun orava. *raivoapinamode*))


Viimeisin häiriintyneistä kuvista syöpyi parhaillaan Terenjan verkkokalvoille, niiden läpi aina alitajuntaan saakka. Myrkylliselta katkuavalla savulla nuoren vampyyrin pään täyttäen. Ei... Miksi? Miksi Kaya olisi ajatellut jotain tälläistä. Kuvitellut veljensä pää irti hakattuna kadulla. Silmittömällä epätoivon sävyttämällä raivolla Terenja koetti pitää kiinni yhteydessä, tavoittaa jotain tuttua sisarensa mielestä. Aivan kuin se olisi tullut jonkin vieraan voiman valtaamaksi.

Nuo jäänsiniset silmät. Työpöytänsä takana istuvan nuoren van Hellin kynnet painuivat aina vain lujemmin kauniin puisen pöydän pintaan, läpi kiiltävästä lakasta ja suojaavista vahoista. Kuin höylät kynnet alkoivat irroittamaan puusta puolikuun muotoista lastua, röpölöistä ja halkeilevaa kun vampyyrin kynnet halusivat antaa periksi. Terenja oli aivan varma, että noilla kylminä hehkuvilla sinisillä silmillä oli jotain osaa siitä, mitä valkea vampyyri oli kokenut sisarensa mielessä. Luultavasti kyseinen hahmo oli koko syy Kayan katoamiseen.

Daphnen sanatkin menevät ohi, Terenjan tuijottaessa tyhjyyteen verenhimoisella intensiivisyydellä. Kuin olisi nähnyt Lancelotin avoimeksi jättämän oven ulkopuolella jotain, mitä seurassaan olevat eivät voineet syystä tai toisesta nähdä. Terenjan mieli ei tuntunut olevan laisinkaan työhuoneessa, se oli jossain aivan muualla.

Nuorukainen näki vielä vilauksen myrskyisestä taivaasta ikkunoiden takana. ”Kaya...”, Terenja yrittää tavoittaa sisartaan. Pöydän kanssa yhteenotossa halkeilleet kynnet painuivat vuorostaan kämmenen paprinvalkoiseen ihoon, käden muodostaessa nyrkin. Veren tuoksu hiipi huoneeseen, ensimmäisten pisaroiden valuessa pöydän raiskatulle pinnalle Terenjan nyrkin sisältä. Kynsien rikkoessa vampyyrin ihoa.

Daphne katsoi hämmentyneenä verenhimoisen näköistä Terenjaa. Jopa Terenjaksi tämä alkoi olemaan karmivaa. Tottakai Daphne oli tietoinen Terenjan mielenvikaisuudesta, muttei olettanut sen olevan jotakin tälläista. Ei, ei Daphne suinkaan pelännyt, enemmän oltiin hämmästytty siitä, ettei Terenja tuossa olotilassa olleessaan näyttänyt kuulevan ketään.

Terenjan puristaen kätensä nyrkkiin tämän terävät kynnet alkoivat rikkoa käsien ihoa, tämä meni jo aivan liian pitkälle. Daphne empi hieman ja sitten korotti ääntään, joka oli harvinaista ottaen huomioon tytön rauhallisen luonteen:
- Terenja, RAUHOITU!

Vaikka Terenjan mieli ei näyttänyt lainkaan olevan tässä tilassa, Daphne yritti vetää pois tuosta verenhimoisesta olotilasta. Ei näin Kayaa löydettäisi ikinä. Jopa Daphnekin puristi kätensä nyrkkiin. Mikä ihme sai Terenjan käyttäytymään noin? Huolimatta siitä rauhoittuiko Terenja vai ei, Daphne siirtyi istumaan Terenjaa vastapäätä olevalle nojatuolille, juuri siihen paikkaan, jossa oli tuokio sitten istunut Lancelot van Hell. Siinä Daphne odotti ja odottaisi niin kauan, että Terenja rauhoittuisi ja kuulisi taas ympärillään olevat äänet.

Miehen oli koettava jotain todella kauheaa, että miehen saisi tähän olotilaan, oliko hänen kysymyksensä laukkaissut jonkin kohtauksen? Vai oliko se jokin muu häiriöntekijä? Daphne oli täysin tietämättömänä Terenjan mielentilanteesta. Vaikka tosin nainen olikin käynyt mielenhallinan lisäkoulutuksen, ei se auttaisi tässä tilanteessa. Terenja oli varmasti tyttöä paljon vahvempi ja tämä pystyisi helposti vetämään Daphnen irti mielestään. Mutta jos Terenja ei rauhoittunut hänen ehkä pitäisi ottaa se riski..

Nanami saapui Bennetin työhuoneelle Shui perässään.ja oli juuri koputtamassa kun kuuli sisältä puhetta. Vaikka Nanami ei tahtonutkaan salakuunnella, hän kuuli silti mitä työhuoneessa puhuttiin. Onneksi se ei sentään kuulostanut olevan mitään kauhean salaista. Kuullessaan toisen agentin kertovan heidän yhden turvatalonsa kohtalosta, Nanami irvisti.

Joskus tuntui että työ jota he tekivät oli täysin turhaa. Nanami ei voinut ymmärtää, miksei Heaven suostunut yhteistyöhön heidän kanssaan, olihan Hellin tavoite kuitenkin saada ihmiset ja vampyyrit elämään sovussa keskenään. Typerä Heaven ei vain lakannut tappamasta heitä.

Nanami odotti kunnes toinen agentti lähti, nyökkäsi tuolle tervehdyksen ja koputti sitten omasta puolestaan auki jääneeseen oveen ja työnsi ovenraosta päänsä sisään. "Hei tohtori, mä sain siivouksen valmiiks.", Nanami virnisteli tyytyväisenä ovenraosta. Jos tyttö olisi omistanut havittelemansa hännän, hän olisi heiluttanut sitä nyt.

"Onks meille jotain tekemistä?", Hän kysyi katsellen Bennetiä ovelta, viitsimättä mennä kokonaan sisään, jos vaikka saisikin tekemistä hetimiten. Nanami oli energinen nuori, joka tylsistyi herkästi.

Tavoittellessaan sisarensa mieltä Terenja saattoi kuulla, kuinka sisar huusi epätoivoisesti hänen nimeään. Äänessä saattoi kuulla kauhun, epätoivon ja silkan surun. Sen jälkeen oli jälleen hiljaista.



Mimi katsoi Terenjaa silmät pyöreinä. Hän oli oppinut jotenkuten tuntemaan Terenjan vuosien varrella ja tiesi pojan jokseenkin huterasta mielenterveydestä, mutta tämä oli uutta. Mimi ei halunnut tietää mitä miehen päässä liikkui.

Kun ensimmäiset pisarat lähtivät valumaan Terenjan kämmenestä ja huone täyttyi veren hajusta, Mimin niskavillat nousivat pystyyn. Hän oli sen verran nuori vampyyri, että veren tuoksu sai hänet suunniltaan aivan eri tavoin kuin vanhemmat vampyyrit. Hänelle veri oli vielä jonkin koukuttavan huumeen kaltaista.

”Mä käyn hakemassa rätin”, entistä kalpeammaksi valahtanut vampyyri tyttö sanoi ja lähti todella kiireesti astelemaan ovelle. Jos hän jäisi huoneeseen vähänkään pidemmäksi aikaa, hän saattaisi hyökätä Terenjan käden kimppuun.



Bennet kohotti katseensa työstään kuullessaan Nanamin olevan ovella.

”Luultavasti”, mies tokaisi yks'kantaan. ”Voit pitää pienen tauon, koska luultavasti meitä tarvitaan kaikkein eniten nyt siellä turvatalossa”.

Terenja ei totisesti ollut oma itsensä juuri nyt, tuijottaessaan suoraan eteensä istuneen Daphnen lävitse. Kayan katoaminen oli jo itsessään horjuttanut naiseen leimaantuneen mielipuolen tasapainoa, mutta tämä oli jo jotain aivan muuta. ”Kaya...”, Terenja henkäisee hiljaa, tavoitettuaan viimein kaiken helvetillisen sekasorron käväisi häivähdys järkeä.

Pienen pieni, joskin huojennus siirtyi nopeasti ohitse, kun Kayan epätoivoinen tunnetila kävi selkeämmäski. Kauhu ja suru. Terenja ei voinut olla täysin välittämättäkään niistä, vaikka huojennus ehtikin käväistä nuorukaisen kehossa. Sisar oli hengissä, tuo oli kiistattomasti elossa. Vaikka olisikin peloissaan. Siihen Terenja kuitenkin pystyisi vaikuttamaan. Löytämään Kayan ja häätmään kaikki tuota piinaavat kauheudet pois.

Isoveli oli kyseisten kauheuksien listalla, muttei läheskään yhtä akuutti kuin kuka tahansa se sinisilmäinen paskiainen Kayaa juuri nyt kiduttamassa olikaan.

Pöytänsä takana istuvaa otteessaan pitänyt näkymätön voima tuntui hellittävän, nyrkkiin puristuneen kädet avautuessa. Hitaasti Terenja laski katseensa verta vuotavaan kämmeneensä. Hulluus verenpunaisista silmistä ei kuitenkaan haihtunut, se paloi aikaisempaa kirkkaammalla liekillä.

”Sain yhteyden Kayaan.”, Terenja lausuu pöydän toisella puolella istuvalle Daphnelle, veristä kämmentään tuijottaen.

Daphne huokaisi pienesti helpotuksesta. Terenja oli ainakin lopettanut itseänsä rääkkämisen, vaikka verenhimoinen katse pysyikin. Juuri kireänä ollut Daphne kykeni rentoutumaan ainakin vähän. Daphne katsoi kättänsä tuijottavaa Terenjaa mielenkiintoisella katseella. Kuin tämä olisi odottanut hänen sanovan jotakin.

Heti, kun Terenja mainitsi saaneensa yhteyden Kayaan, Daphnen katse kirkastui. Tyttö oli iloinen kuullessaan Kayan nimen. Hymy nousi vampyyrin kalpeille kasvoille, ei nyt liidunvalkoisen, mutta kalpeiden kuitenkin.
- Todellako? tyttö kysyi hämmentyneenä. Olihan hämmentävää, että Terenja oli onnistunut saamaan Kayaan yhteyden. No ei se sentään niin yllättävää ollut, ottaen huomioon Terenjan ja Kayan hyvin läheisen suhteen.
Sitten Daphne muisti Terenjan kohtauksen. Se ei voinut aistia muuta kuin pahaa. Daphne huolestui hiukan. Hänen hymynsä oli hyytynyt siihen paikkaan. Vähiten hän halusi parhaalle ystävälleen sattuvan mitään...
- Mitä sinä näit? Onhan Kaya kunnossa? tyttö kysyi hiljaa, mutta huolestuneisuuden saattoi kuulla hänen äänensävystään.

Toisaalta tämä saattoi olla hyväkin merkki. Mutta Terenjan kokemuksista päätellen ei ollut, Kaya saattoi olla vaarassa.. Daphne ei voisi enää kuvitella mitä saattaisi tehdä, jos saisi tietää, että Kaya olisi kuollut. Ei se olisi mahdollista.. eihän??

Vasta nyt Daphne huomasi Mimin häipyneen. Olihan Mimi aikasen nuori vampyyri verratuna häneen ja Terenjaan, jotka pystyivät verta vastustamaan paremmin. Mutta ei tämä olettanut Mimin häipyvän näin nopeasti.

Nanami katsoi Bennetiä ja nyökkäsi. "Mä meen sit laittaa kamat kasaan.", Nanami totesi, piittaamatta luvasta pitää tauko. Eihän nyt sentään koko aikaa taukoja tarvitsisi. Pieni syäntipaussi voisi olla tarpeellinen, mutta muuten nainen oli energiaa täynnä. Hän kääntyi ovelta ja palasi laboratoriolle pakatakseen tavarat ja syödäkseen. Koiran hän jätti taas ulkopuolelle, huomenna hän kuitenkin jo taas unohtaisi kiellon ja Shui norkoilisi hänen pöytänsä alla.

Nanami löysi työpöytänsä laatikosta kaipaamansa veripussin ja tyhjensi sen nopeasti, tuhlaamatta liikaa aikaa. Hän alkoi pakata kaiken näköistä tarpeellista ja ehkä hieman tarpeettoampaakin tavaraa mukaan otettavaksi kentälle. Kenttähommat olivat aina kivoja ja jännittäviä, Nanami piti niistä kovasti. Kuitenkin hän viihtyi enemmän laboratorion turvassa.

Saatuaan pakatuksi Nanami asteli asekaapille ja silmäili sitä miettivänä. Pitäisikö hänen ottaa ase mukaansa? Nanami ei välittänyt aseiden käytöstä vaan käytti mielummin kynsiään ja hampaitaan jos hänen täytyi taistella..Mutta toisaalta ase olisi hyvä turva mikäli sattuisi jotain. Nanami jäi tuijottamaan kaappia kamppailemaan itsensä kanssa, ottaisiko vaiko eikö.

Jowan Stewart asteli Terenjan toimistoon juuri kun nuori vampyyri toipui kohtauksestaan. Hän koputti asiallisesti oveen, vaikka ovi olikin auki.

”Sir, meille on määrätty tehtävä, joka odottaa pikaista huomioimista”, Stewart sanoi ovelta.

Ovella seisova vampyyri oli Terenjaa useamman vuosikymmenen vanhempi, mutta ei suinkaan niin ansioitunut kuin Terenja. Luultavasti juuri siksi hän työskenteli alaisena, eikä johtajana. Stewart oli lähemmäs seitsemänkymmentä senttinen, hoikka, mutta jäntevä vampyyri. Hänellä oli sulan toffeen väriset hiukset, kullanruskeat silmät, eikä hän tuntunut hymyilevän koskaan. Aavistuksen kiharat hiukset oli harjattu pois kasvoilta ja miehen ryhti oli viivoitin suora. Nytkin siinä Terenjan työhuoneen ovella seisoessaan hän seisoi hyvässä ryhdissä, jalat vierekkäin. Joistai, kuten esimerkiksi Mimistä, Stewartin olemus saattoi tuntua aivan liian jäykältä.

Samassa Mimi asteli huoneeseen, katse maahan luotuna.

”Terve Jowan”, Mimi sanoi ohimennen tavallista vaisummalla äänellä.

Nuori vampyyri neitokainen sai käyttää kaiken itsehillintänsä, ettei Terenjan veri olisi saanut häntä sekoamaan. Sen lisäksi, että Mimi haistoi veren, hän saattoi melkein maistaa veren suussaan. Olihan Terenja hänen verettäjänsä. Mimi oli saanut maistaa Terenjan verta.

Vampyyrit muistavat kaikkein parhaiten sen veren maun, jota ovat ensimmäiseksi eläessään juoneet. Sen maun muisto syöpyy takaraivoon ja palautuu aina silloin tällöin. Tätä verta vampyyrit janoavat enemmän kuin mitään muuta ja juuri siksi he juovat mielellään verta, joka on lähes samanlaista, kuin ensimmäinen veri.

Vaitonaisena Mimi asteli huoneeseen ja rupesi pyykimään Terenjan pöytää rätillä, vaikka oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli nuolla pöytä. Nuoren naisen kova ylpeys ei kuitenkaan antanut periksi tälle mielihalulle.

”Sir, saimme käskyn lähteä heti kun ryhmä on valmis”, Stewart sanoi vielä, katsellessaan Mimin häärimistä hiukan halveksien.

Stewart oli juuri niitä tyyppejä jotka halveksivat veretettyjä vampyyreja. Jotkut täysiveriset vampyyrit pitävät veretettyjä alempiarvoisina, lähes orjien kaltaisina olentoina, joilla ei ollut kunnollista sijaa vampyyreiden yhteiskunnassa. Kaikeksi onneksi Stewart ei tiennyt Kayan olevan veretetty. Muuten hänellä olisi mennyt usko van Hellin johtajasukuun. Hän ei koskaan voisi kuvitellakkaan, että joku alempiarvoinen orja korotettaisiin suorastaan prinsessan asemaan. Se oli mennyt mieheltä täysin yli hilseen.

Valkeat kulmat verenpunaisten silmien yllä painuivat ankarasti, Terenjan tuijottaessa veristä kämmentään. Oikeastaan pöydän toisella puolella istuva Daphne saattoi nähdä nuorukaisen silmistä vain toisen, mutta oli ihan loogista olettaa ilmeen jatkuvan hiusten allekin. Vaikka mistä sitä tiesi, mitä Terenja valkoisten suortuvien alla piilotteli. Kynsien leikkaama haava kämmenessä oli jo parantunut, veren jähmettyessä ja kuivuessa.

Terenja ei nyt ehtinyt ajattelemaan Mimiä ja ystävänsä reaktiota pöydälle tiputeltuun vereen. Hyvä kun nuorukainen edes kuuli Daphnen sanat. Leimaantuminen oli tehnyt sisareensa valmiiksi kiintyneestä suorastaan pakkomielteisen Kayaa kohtaan. Näin lähelle Terenja ei ollut päässyt sisartaan tuon katoamisen jälkeen. Niin lähelle, että pystyi tuntemaan mitä Kaya tunsi. Noiden erikoisten vieraalta tuntuvien mielikuvien lisäksi.

”Hän on elossa, mutta...”, verenpunainen silmä kohoaa vastaamaan Daphnen katseeseen, siirtyen tuon kautta Mimiin ja sitten ovelle ilmaantuneeseen. Jowan Stewartin naamataulu kera miehen lausumien sanojen oli vähällä naksauttaa jotakin Terenja van Hellin päässä. EI! Nyt ei ollut aikaa lähteä toimittamaan tyhjää, kun heillä ensimmäisen kerran koko etsintöjen aikana oli todinen johtolanka. Terenja oli nähnyt vilauksen Kayan olinpaikasta, vaikka kyse olikin ainoastaan maisemasta ikkunoiden takana. Sinisilmäisestä hahmosta ja tietokoneesta, jonka näytöllä vilahti tietoja koskien Rouxin perhettä.

He löytäisivät ratkaisun noista tiedoista. Siihen kuitenkin tarvittiin The Hell organisaation resursseja ja jos Terenja temppuilisi liikaa... Lancelot vielä saisi Draculan suostumaan nimittämään jonkun muun kuin pikkuveljensä etsintöjen johtoon. Ja sitä Stewardia tuijottava ei halunnut.

”Vai niin...”, Terenja vastaa, pakotettuaan äänensä rauhallisemmaksi. Nuorukainen kohottaa verisen kätensä kasvojensa eteen, nuolaisten jo osittain kuivunutta verta. Omaa vertaan. ”Millainen tehtävä mahtaa olla kyseessä?”, operaation johtaja tiedustelee noustessaan ylös pöytänsä takaa. Kämmentään nuoleskellut laskee vaurioita kärsimättömän kätensä Mimin olkapäälle, siirtyessään pois pöytänsä takaa. ”Anna sen olla.”, Terenja puristaa Kayan lisäksi kenties ainoan ystävänsä hartiaa rauhoitellen. Ehkä jopa rohkaisten, ken tietää.

Daphne istui nojatuolissa myötätuntoinen katse silmissään. Silti sanaakaan ei tyttö puhunut. Daphnen mielestä tuo kärsimys oli aivan kauheaa katseltavaa saati sitten koettavaa.. Satuttaako rakkaus noin paljon? Daphne ei tiennyt vastausta, mutta kylmät väreet jo karmivat nuoren vampyyrin selkäpiitä. Daphne huojentui kuitenkin, kun kuuli ystäväsä olevan elossa. Hän ei kestäisi jos Kayalle olisi tapahtunut jotain.. mutta mikä mutta? Daphne halusi niin palavasti tietää.. Kunnes Jowan Stewart keskeytti heidän ''keskustelunsa''.

Jowanin kertoessa heille heidän tehtävästään, Daphnen naama meni taas peruslukemille. Tytön katse oli jälleen tyyni ja rauhallinen
- Ai hei Stewart! huikattiin tälle käyttäen kohteliaasti miehen sukunimeä. Mielenkiintoisena katsahdettiin Jowaniin ja ikäänkuin katseessa toistettiin Terenjan kysymys.

Daphnekin nousi nojatuolista ja siirtyi nojaamaan läheiseen seinään, nähtävästi Kayan asia sai jäädä hautumaan vielä hetkeksi, vaikka neiti itse olisi halunnut toisin. Mutta Hellin johtoportaan antamia tehtäviä ei suinkaan tullut laiminlyödä. Laiminlyömisestä seuraisi taatusti hankaluuksia ja niitä tässä nyt vähiten haluttaisiin. Olipa annettu tehtävä sitten miten vähäpätöinen tai turha tahansa.

Hän oli kuitenkin vain alamaisen asemassa, vaikka etevä stradegi olikin. Ei tämä suinkaan tarkoittanut sitä, että Daphnen voisi noin vain puristaa tossun alle. Helpomalla tosin pääsee vain nuodattamalla käskyjä.. Hänen mielestään veretettyjä vampyyreja ei pitäisi halveksia.., samalla lailla tekivät töitä sekä veretetyt että syntyperäiset. Eivätkä veretetyt vampyyrit teoriassa olleet yhtään sen alempiarvoisia tai kyvyttömämpiä..
Joten Daphne ei suinkaan ymmärtänyt sitä, miksi veretettyjä vampyyreja halveksittiin. Olihan Daphnekin päässyt stradegiksi veretetystä vampyyriolomuodosta huolimatta.

Nanami oli vihdoin saanut päätetyksi ja lähti kassi kädessään ulos laboratoriosta. Hänellä oli hieman liian suuren t-paitansa päällä valkoinen laboratoriotakki, ja jalassaan ehkä kokoa tai kahta liian isot farkut. Hiuksensa Nanami oli jättänyt korkealle ponnarille. Hän laski kassinsa maahan oven eteen ja venytteli sitten selkäänsä. Nainen korjasi lasiensa asentoa nenällään ja päätti sitten suunnistaa takaisin Bennetin luokse, kertomaan että tavarat oli pakattu ja hän oli lähtövalmiina.

Kaikenlisäksi hänen pitäisi muistaa pyytää lupa-anomuskaavake Bennetiltä, jotta hän voisi anoa lupaa kokeidensa suorittamiseen harjoittelu aikanansa Hellin laboratoriossa. Tietysti hän oli tähänkin asti pärjännyt kotioloissaan kokeilemalla ja "salaa" hiljaisina päivinä täällä Hellin laboratoriossa, mutta koska hän ei tahtonut kuitenkaan ottaa potkujen riskiä, Nanami päätti vihdoin ja viimein täyttää sen lupa-anomuksen. Ihan vain Bennetinkin mielenrauhan vuoksi.

Nanami asteli käytävällä vanhanmalliset lenkkarit jalassaan kohti Bennetin työhuonetta. Shui asteli emäntänsä takana, kassia hampaissaan kantaen. Koirasusi oli suurikokoinen, ainakin jos katsoi pientä ruipeloa Nanamia koiran vierellä, ja erittäin tottelevainen. Molemmille, niin Nanamille kuin Shuille, oli kasvanut jonkin sortin riippuvuussuhde toisiinsa. Shui olisi antanut henkensä emäntänsä puolesta, ja tuo osasikin raivoisasti tätä puolustaa jos tarve vaatisi.

Saavuttuaan jälleen Bennetin työhuoneen ovelle Nanami viittasi kädellään koiralle, joka laski kassin maahan ja istui odottamaan. Sitten Nanami koputti oveen jälleen ja työnsi päänsä sisään ovesta, odottamatta Bennetin pyytävän hänet sisään. "Hei tohtori, kaikki on valmiina lähtöön.", Nainen virnuili, tietäen kyllä saavansa kohta satikutia.

Mimi hätkähti rajusti tuntiessaan Terenjan kosketuksen hartiallaan. Veren haju tuntui voimistuneen ja se sai Mimin oman veren suorastaan kiehumaan. Mimi puristi rättiä kouristuksenomaisesti käsissään, vaikka enään ei ollut juuri mitään pyyhittävää. Terenjan veren tuoksi oli saanut nuoren tytön, jonkinlaiseen pieneen transsiin, jonka aikana hän ei voinut kuin seistä paikoillaan rätti käsissään.

”Rutiini tehtävä sir”, Steawart vastasi, vastaten samalla kerralla Daphnen tervehdykseen lyhyellä, jäykällä nyökkäyksellä. ”Kaksikymmentä kuollutta läheisessä turvatalossa. Paikka kaipaa tutkimista ja siivoamista. Johtokunta neuvoi kuitenkin lähtemään isolla porukalla, siltä varalta, että Heaven juonii jotain.

”Tohtori Bennet on tietoinen asiasta ja uskon hänen olevan valmiin lähtöön mitä pikimmiten”.

Stewart vilkaisi jälleen Mimin suuntaan: ”En kuitenkaan usko meidän tarvitsevan sihteeriä mukaamme”.

Stewart ei edes viitsinyt peitellä halveksuntaansa Mimiä kohtaan. Hänestä oli naurettavaa, miten aikuinen vampyyri meni sekaisin muutamasta pisarasta verta samalla tavalla kuin Mimi. Jos tyttö olisi syntynyt valmiiksi vampyyriksi, tällä ei olisi kyseistä ongelmaa. Jälleen yksi syy siihen, miksi veretetyt olivat selvästi alempiarvoisia.



”Tule sisään!” Bennet huusi Nanamille. Hän oli juuri vetänyt ylleen siviilitakkinsa. Hänhän oli sentään laborantti, eikä mikään sikuspelle, kuten iso osa Hellin agenteista näytti olevan. Bennet oli jo yhden elämänsä aikana pukeutunut uniformuun niin, ettei hän kaivannut sitä uudelleen.