Kadonnut prinsessa

Daniel näytti koiranpennulta, jota oli juuri läksytetty jostain. Hänen silmissään välkkyi aito, paha mieli ja suupielet olivat kääntyneet tahattomasti alaspäin. Daphne vaikutti täysin tietämättömältä nuoren miehen orastavasti ihastumisesta ja oli ainoastaan ystävällinen. Kyllä Daniel sen tavallaan ymmärsi. Hän ja Daphne olivat täysin eri maailmoissa. Yleisesti tiedettiin, että tämä nuori nainen oli Dracula suvun suojatti, vaikka olikin veretetty vampyyri. Tai oikeamminhan häntä pidettiin enemmän Kayan suojattina. Jotkut kateelliset ja ilkeät vampyyrit nimittelivät Daphnea naisen selän takana Kayan lemmikiksi. Danielista se ei ollut mitenkään päin reilua. Eikä hän uskonut tuohon väittämään. Draculan tytär näytti oikeasti välittävän ystävästään. Kayan kaltaisella naisella riitti hännystelijöitä ja mielistelijöitä. Nainen osasi varmasti arvostaa Daphnen kaltaista oikeaa ystävää.
Daniel puolestaan oli syntyjään hyvästä vampyyri perheestä. Ei hän mikään niinsanottu aatelinen ollut, mutta ei hänen ollut koskaan tarvinnut nähdä puutetta tai mitään. Daniel tiesi mistä oli tullut ja minne hänen elämänsä oli luultavamminkin menossa.

Daniel mietti uskaltaisiko hän pyytää Daphnea kahville kanssaan. Nainen kuitenkin varmaan kieltäytyisi. Tämän viime päivät olivat olleet varmasti aika rankkoja. Tuskin hänelle tulisi ensimmäisenä mieleen lähteä pikku kahvikupposelle valvomon pojan kanssa. Daniel oli tosin toivonut, että olisi jättänyt edes jonkinlaisen vaikutuksen tuohon kauniiseen punapäähän vuosien varrella. Näytti kuitenkin siltä, että hän oli epäonnistunut surkeasti. Hyvä kun Daphne edes muistaa hänen nimensä.
”Olen töissä valvomossa. Minun pitää tietää mitä täällä tapahtuu”, Daniel sanoo lopulta heilauttaen kättään laajassa kaaressa tarkoittaen koko Chrysler Buildingia. ”Tiedän enemmän kuin uskotkaan.” Daniel iskee leikkisästi silmää Daphnelle.

Samassa hänen mieleensä iski ajatus mahdollisesta puheenaiheesta. ”Etkös sinä ole sen Kaya van Hellin ystävä? Tehän kuljitte kouluaikoina aina kylki kyljessä.” Daniel virnisti mahdollisimman ystävällisesti. Hän toivoi uutistensa todella ilahduttavan Daphnea. Ehkä nainen innostuisi asiasta niin, että suostuisi onnen huumassa lähtemään hänen kanssaan kahville tai veri lasilliselle.
”Näyttäisi siltä, että hänet on löydetty. Tai ainakin hänen olinpaikastaan on saatu todella tuoretta tietoa.” Daniel oli jo mainitsemassa Terenja van Hellin, mutta muisti samalla minkä vuoksi Daphne oli oikeastaan joutunut Hellin arestiin. Ehkei sen karmivan van Hellin pojan mainitseminen ollut kovin hyvä idea.


Victoria hymyili Lancelotille kohteliaasti, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti. Hän laski kätensä Francoisen hartialle tietäen, että tämän poika näki sen varmasti. Jossain toisenlaisessa tilanteessa eleen viesti olisi voinut olla se, että Victoria aikoi tukea Francoisea tässä ikävässä tilanteessa. Nyt se oli kuitenkin enemmän uhkaus. Nainen ei antanut Lancelotin talloa varpailleen, vaikka nuori vampyyrimies olikin häntä korkeammassa asemassa.
Siitä huolimatta, joskus Draculan rakastajatterella on käsissään suurempi valta kuin monella muulla. Victorian etulyöntiasema oli ehdottomasti siinä, että hän muistutti niin paljon järkensä menettänyttä Alexandrua. Hänen oli ollut helppoa luikerrella Francoisen suosioon ulkonäöllään. Loppuun hän ei ollut tarvinnut muuta kuin hyviä tapoja ja imartelevaa asennetta, jotka tulivat luonnostaan.
Francoise oli ollut Victorialle aivan liian helppo pala. Hän oli toivonut edes hieman haastetta, mutta ei valittanut. Toiminnan nopeus itseasiassa ainoastaan helpotti asioita. Francoise tuntui olevan täysin sokea tietyille ympärillään tapahtuville asioille.

”Hienoa”, Francoise sanoi kun Lancelot oli päättänyt puheensa. Hän taputti hajamielisen oloisena olallaan lepäävää Victorian kättä. ”Terenjasta tai Kayasta ei ole siis kuulunut vielä mitään?”
Loppujen lopuksi Lacelotin raportti oli ollut täysin yhdentekevä, sillä siinä ei ollut mitään sellaista tietoa, jonka Francoise olisi todella halunnut kuulla. Se saattoi ainoastaan tarkoittaa, ettei heistä ollut tehty vielä näköhavaintoja. Hän halusi kuitenkin kuulla sen vielä Lancelotin suusta, ennen kuin suostui uskomaan sen.


Bennet purskahti hyväntahtoiseen nauruun, mikä olisi ollut varmasti yllätys kaikille Hellissä työskenteleville. Brittimies oli erityisen tunnettu vakavuudestaan ja siitä, ettei juurikaan edes hymähtänyt muiden vitseille. Nyt miehen nauru kumpusi kuitenkin syvältä palleasta ja suorastaan kumisi auton pienessä ohjaamossa.
”Vai niin”, Bennet sanoi naurun lopulta ehdyttyä. Hän seurasi kuitenkin edessään kulkevaa tietä pilke silmäkulmassaan. ”Mietippä nyt kuitenkin uudestaan. Olet lahjakas tyttö. Älä vaaranna sitä turhaan. Uskoisin, että sinulla on tiedossa monia mielenkiintoisia urakuvioita tulevaisuudessa, kunhan pidät pään kylmänä.”

Bennet ohjasi auton erästä ramppia alas. He olivat nyt sillä niin kutsutulla huonolla asuinalueella. Täällä ei juurikaan näkynyt ihmisiä. Hengitysilma oli ihmisille lähestulkoon täysin kelvotonta. Ne raukat, jotka jostain syystä eksyivät tänne, joutuivat kulkemaan joka paikkaan lisähappilaitteen kanssa.

Daphne oli tietoinen siitä, että häntä kadehdettiin jollain tasolla. Vaikka häntä yritettiin mustamaalata salassa Daphne on saanut sen aina selville tavalla tai toisella. Mutta Daphne on vain ollut kuin ei olisi kuullut mitään. Harva koskaan tiesi Daphnen oikeista tunteista, koska Daphne osasi olla mielyttävä ja oli hyvä peittämään oikeat tunteensa. Ainakin useimmiten. Kaya oli ehkä ainoa, joka osasi lukea Daphnen tunteita ilman, että Daphne sanoisi sanaakaan. Myös Kayan isällä Draculalla oli sama kyky. Näytti niissä kahdessa olevan jotain samaa. Mutta Kayalta Daphnen oli vaikea peitellä yhtään mitään, sillä ovathan tytöt tunteneet toisensa iät ajat.

''Selvä..'' Daphne vastasi lyhyesti eikä udellut asiaa enempää. Koko tämän ajan oli Daphne tehnyt työtänsä. Ei ole pysähtynyt hetkeksikään, sillä töitä riitti aivan riittämiin ilman, että haahuilisi koko päivää ja yötä mahdollisesti.
Daphne ei varsinaisesti ole koskaan rakastunut kehenkään, joten hän ei oikeastaan ymmärtänyt siinäkään suhteessa minkälaista on olla ihastunut taikka rakastunut. Hän on monta kertaa kuvitellut millaista se voisi olla katselemalla muiden nuorten pariskuntien menoa, mutta silti ei sitäkään voi sanoa suoranaiseksi kokemukseksi. On saattanut toki olla jotain pari poikaa menneisyydessä, joista Daphne on saattanut kiinnostua, mutta koskaan Daphne ei ole saanut minkäänlaista parisuhdetta aikaan.

Kun Daphne kuuli Danielin mainitsevan Kayan ja hänet niin hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten jälleen työtään, kun Daniel näytti seuraavan vierestä.
''Niin tottahan se on.. Mutta kyllä sinä varmaan muistat, että minä ja Kaya tavoittelimme eri ammattialoja. Hän halusi laborantiksi ja minä agentiksi. Se ajoi meidät väkisinkin hieman erilleen, mutta en usko sen vaikuttavan ystävyytemme niinkään paljoa..''
''Toivottavasti'' Daphnen olisi tehnyt mieli lisätä, mutta hän ei edes halunnut herättää kysymyksiä epäilyllään.
''Näytänkö minä jotenkin säälittävältä ilman Kayaa vierelläni?'' Daphne lisäsi kysyen avoimesti hieman alakuloisella äänellä ja katsahti Danieliin ja tuijotti tätä hetken aikaa suoraan silmiin omilla myrkynvihreillä silmillään.

Mutta, kun hän kuuli Kayan mahdollisesti löytyneen tippui Daphnen käsissä pitämä kansio maahan. Daphne ei kumartunut nostamaan sitä vaan seisoi siinä paikallaan, selkä vasten Danielia. Daphne ei tiennyt, miten hänen pitäisi reagoida. Pitäisikö hänen hyppiä ilosta, huokaista helpotuksesta vaiko täristä kauhusta.. Hyvin ristiriitaiset tunteet pyörivät nuoren Daphnen mielessä kuin pyörremyrsky, mutta silti Daphne ei liikahtanutkaan..
''Vai niin.. Sepä hienoa..'' Daphnen äänensävystä ei loistanut minkäänlaista tunnetilaa. Äänensävy oli täysin neutraali, melkein tunteeton. Toki Daphne oli iloinen ystävänsä löydöstä, mutta ajatus Kayan kohtaamisesta pelotti häntä hieman suoraansanottuna..

Vaikka Lancelot kuinka yritti olla näkemättä tätä elettä, joka niin selvästi kieli uhmaa, hänen silmänsä liukuivat hitaasti Victorian kädelle, joka lepäsi nyt hänen Isänsä harteilla. Raivo kuohahti nuoren perijän sisällä, ja tuon kuohahduksen aikana Lancelotin silmissä käväisi murhaava kiilto. Jollain konstilla kylmä ja laskelmoiva nuorukainen kuitenkin sai itsensä hallittua, ja siirsi kovalla vaivalla katseensa Isäänsä.

"Valitan, vielä emme ole saaneet enempää tietoa.", Lancelot joutui käymään sanat läpi mielessään kaksi kertaa ennenkuin pystyi lausumaan ne. Jos hän olisi vain avannut suunsa, hän pelkäsi että sieltä olisi tullut jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus. Lancelot piti käsiään selkänsä takana ja puristi käsiään yhteen niin että se lähes sattui. Hän halusi pois tästä huoneesta. Se ahdisti häntä tällä hetkellä aivan liikaa. Lancelot olisi halunnut huutaa ja raivota Isälleen, että miksi helvetissä tuo ämmä oikein oli täällä. Mutta kalpea nuorukainen hillitsi itsensä ja kielensä, ja vain katsoi rauhallisen kylmänä Isäänsä, silmien vilkuillessa välinpitämättömän oloisesti aina välillä Victorian suuntaan. Hän halusi Victorian tietävän, ettei hän välittänyt naikkosen teoista, ja halusi totisesti tuon tietävän kenen varpaille ei kannattanut astua.



Kun Bennet yllättäen herkesi nauramaan, Nanami lähes hyppäsi penkillään ilmaan. Hän ei muistanut kuulleensa Bennetin nauravan, ainakaan näin, koskaan. Ja siksi hän alkoi ensiksi epäillä että jokin oli pahasti vialla, vanha vampyyri oli seonnut tai heidän autoonsa oli asetettu jotain hermomyrkkyä. Silmät suurina tyttö tuijotti vanhempaa tohtoria peloissaan, kunnes Benet lopulta rauhoittui. Myös Nanami kykeni rauhoittumaan ja pieni, rakastava hymy hiipi tytön kasvoille. Tälläinen isä hänellä olisi, jos hän saisi valita. Huomatessaan ajatuksensa Nanami kuitenkin käänsi päänsä rivakasti pois. Mikä ihme hätnä vaivasi.

Bennetin sanat menivät kuuroille korville nuoren vampyyrin selvitellessä omaa päätään ja ajatuksiaan. Toki hän välitti Bennetistä ja tuo oli jonkinlainen isähahmo hänelle, mutta Nanami ei kuitenkaan halunnut myöntää toivovansa Bennetin kaltaista isää itselleen. Niimpä loppumatkan nuori tyttö vin istui hiljaa ja tuijotti eteensä,näkemättä kuitenkaan edessään mitään.

Daniel hätkähti kun Daphne kysyi häneltä asiaa, jota hän ei todellakaan ollut osannut kuvitella. Hänen mielestään nainen ei näyttänyt koskaan vähimmässäkään määrin säälittävältä. Viimeaikoina hän oli ollut ehkä tavallista vaisumpi, mutta se oli täysin ymmärrettävää. Daphne oli huolissaan kadonneesta ystävästään. Jos Daniel olisi ollut samassa tilanteessa, hän olisi varmaan seonnut. Daphne sen sijaan ei ollut päivääkään pois töistä ja sen lisäksi, että hän hoiti huolillesisti oman työnsä, hän antoi myös kaiken apunsa Kayan etsintöihin. Se oli ennen kaikkea ihailtavaa.

Danielista tuntui, että Daphne oli jopa rohkeampi ja vahvempi kuin hänestä voisi aluksi uskoa. Kayan katoaminen oli tuonut hänessä esiin joitain sellaisia ominaisuuksia, jotka olivat olleet vain piilossa ja odotelleet tilaisuutta päästä esiin.
”E-et. Tietenkään et”, Daniel vastasi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Tehän olette ystäviä, joten on aivan normaalia, että olet järkyttynyt hänen katoamisensa vuoksi. Sinä et näytä kuitenkaan millään tavalla säälittävältä.” Hän yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta.
Jokin Daphnen alakuloisessa äänessä sai Danielissa syttymään lähes vastustamattoman halun vetää nainen lähemmäs ja kietomaan hänet syliinsä. Daniel työnsi ajatuksen kuitenkin pois mielestään. Se olisi luultavasti täysin sopimatonta ja pahimmassa tapauksessa säikäyttäisi naisen perinpohjaisesti.

Kun Daphne pudotti pitelemänsä kansiot, Daniel hätkähti. Oliko hän sanonut jotain väärää? Hän syöksähti lattialle nostamaan niitä naisen puolesta.
”Sanoinko jotain väärää? Ajattelin, että sinua piristäisi tiedot Kayasta”, Daniel muistutti jälleen läksytyksen saanutta koiranpentua, kun hän nosti katseensa takaisin Daphneen. Hän piteli kansioita käsissään. Eikä ollut oikein varma, pitäisikö hänen ojentaa te takaisin naiselle.


Victoria huomasi raivon ja murhanhimon välähdyksen Lancelotin silmissä. Se sai naisen melkein kehräämään. Hän oli saanut pienellä, harkitulla liikkeellä aikaan juuri sellaisen reaktion kuin oli halunnut. Sisäisesti hän tanssi voitontanssia.
Victoria peitti kuitenkin tyytyväisyytensä ja keskittyi jälleen isän viekotteluun.

”No, sille ei sitten mahda mitään”, Francoise huokaisi ja hänen mielialansa laski monta astetta. Hän olisi toivonut hartaasti tietoja Kayasta.
”Älä huoli Francoise”, Victoria kujersi. ”Ensimmäiset ovat vasta saapuneet paikan päälle. Kestää varmasti aikaa ennen kuin tilanne selkeytyy ja vasta sen jälkeen voidaan antaa selkeämpiä raportteja.” Hän kumartui hieman lähemmäs Draculaa, pilaten näin tarkoituksella asiallisen vaikutelman.


Bennet pysäytti auton leveiden metalliovien eteen, jotka olisvat hyvin voineet johtaa tavallisessa parkkihallissa jonkinlaisiin rahtitiloihin. Bennet avasi ikkunan ja näppäili seinässä olevaan paneeliin monimutkaiselta näyttävän numerosarjan. Sen lisäksi hän nojautui eteenpäin verkkokalvojen tunnistamista varten. Kun häneltä pydettiin äänitunnistetta vanhempi tohtori ilmoitti oman nimensä ja myös Nanamin.
Ovet aukenivat ja he saattoivat jatkaa matkaa kapeaan käytävään, johon ei olisi mahtunut yhtään isompi auto.
”Ole paikallasi. Auto skannataan”, Bennet komensi. Samassa käytävän täytti hurina ja siniset laservalot, jotka mittasivat auton koko matkalta. Hellillä oli tarkat turvatoimet jokaisella osastolla ja varsinkin maanalaisissa tukikohdissa, jotka oli rakennettu erityisesti kenttätehtäviä tukemaan. Muutaman minuutin kuluttua ovet heidän edessään avautuivat ja he saattoivat jatkaa matkaa.

Seuraavien ovien takaa paljastuu parkkitila, jossa on jo valmiina kymmeniä muita Hellin autoja. Paikassa ei oltu juurikaan hinosteltu. Seinät ovat väritöntä, betonipintaa ja maata peittää tumma asfaltti, johon on maalattu valkoisella selkeät parkkiruudut erikokoisille autoille. Kattoa peitti lukuiset valokiskot, jotka olivat vampyyreiden tapauksessa täysin hyödyttömiä. Heitä odottaa vastassa aseistettu kenttäagentti.
”Nouse vain ulos. Seuraa minua ja vastaa, jos sinulta kysytään jotain. Esitä kysymyksesi minulle”, Bennet ohjeistaa Nanamia nopeasti ja nousee sitten itse ylös autosta. ”Varmista, että sinulla on kaikki mukana. Voi olla, ettemme palaa autolle ihan heti.”

”Henkilöllisyystodistukset”, agentti kysyy ja virnistää Bennetille. Benneti tietää, että äskeisten turvallisuustoimien jälkeen henkilökorttien kysyminen on varsin turhaa ja hienostelevaa puuhaa.
Bennet esittää kuitenkin mukisematta digitaalisen korttinsa toiselle miehelle, joka tarkastaa työtoverinsa henkilöllisyyden.

Hetken seisottuaan paikallaan, Daphne palasi takaisin todellisuuteen. Daphnea nolotti miten oli antanut itsensä hämmentyä tuolla tavalla. Hetken aikaa Daphne jopa mietti, että pitäisikö Daphnen lopettaa esitys, että kaikki oli mainiosti ja kertoa miltä hänestä oikeasti tuntuu. Daphne oli hieman huono omien tunteidensa ilmaitsemisessa taikka tulkitsemisessa. Sillä Moniquen tiukassa opetuksessa oli Daphne oppinut peittämään tunteensa, sillä siellä tämä oli oiva puolustautumiskyky. Mutta kuitenkin tunteiden piilottelussa on myös huonotkin puolet siinä missä hyvätkin. Sen oli huomannut Daphnen virheestä kentällä, sielläkin hän oli padonnut tunteensa sisään ja antanut niiden räjähtää melkein hirviömäisellä tavalla. Yrittikö hän toistaa samaa virhettä?

Daphnella kuitenkin aavistamatta iski yllättävä hyvän mielen aalto. Se ei johtunut niistä uutisista, jotka Daniel oli kertonut, vaan pikemminkin tosiasiasta, että Daniel oli tullut kellarikerrokseen asti häntä katsomaan. Daniel selvästikin välitti Daphnesta jollain tasolla ja sellaista ei nuori neidin läheisyydessä ole ilmennyt viime aikoina. Ja varsinkin Danielin ''koiranpentuilme'' sai Daphnen vakuuttumaan asiasta. Daphne tunsi itsensä erittäin typeräksi, kun ei huomannut sitä aiemmin.. Taikka ottanut asiaa huomioon heidän yhteisenä opiskeluaikanaan. Daphne siis todellakin pystyi näkemään asiat paljon selkeämmin, kun Kaya ei ollut lähettyvillä..

Daphne nyt kyykistyi lattialle. Suoraan Danielin silmien eteen. Hän katsahti Danielin käsissään pitelemään kansioon. Mutta sen sijaan, että olisi pyytänyt niitä takaisin hän katsahti Danielin silmiin ja sanoi pehmeällä äänellä:
''Sinä et ole sanonut yhtään mitään väärää.. Yllätyin vain siitä, että Kaya löydettäisiin näinkin pian.. Sanotaan vaikka etten osannut odottaa sitä..''

Daphne piti pienen tauon. Näytti siltä, kun Daphne olisi miettinyt hetken jotain. Ja ennekuin Daniel ehtisi nousta niin Daphne soi pienen suukon Danielin poskelle.
''Olen pikemminkin kiitollinen, että kerroit uutiset minulle. Mutta arvostaisin sitä, että tuo suukko jäisi salaisuudeksi meidän välillämme, jooko?'' Daphne kurotti oman hennon kätensä käteen, jossa Daniel piti kansiota ja varovasti sujautti kansion omiin käsiinsä ja samalla soi vielä pikaisen hymyn, ennekuin nousi jälleen ylös. Daniel sai Daphnen väkisinkin hymyilemään jostain täysin tuntemattomasta syystä.

Lancelot taikoi jostain kasvoilleen hymyn joka etäisesti ainakin muistutti hyväksyvää ja lämmintä. "Aivan totta. Emme pysty kertomaan enempää ennenkuin paikka on tutkittu läpi kotaisin. Ja olet ensimmäinen joka saa tietää, kunhan Kayasta selviää jotain, Isä.", Ulos, ulos ulos. Sanat takoivat Lancelotin ohimoita kuin moukarit. Hän tahtoi ulos tästä huoneesta, tahtoi tuon juonittelevan naisen ulos tästä huoneesta. Äiti oli perillisille herkkä kohta, ja tämä nainen tuntui työntävän korpinkynsiään juuri tuohon kohtaan. Hetken aikaa Lancelot mietti, johtaisiko naisen äkillinen katoaminen sen suurempiin tutkimuksiin nyt, kun Kaya saattoi olla tulossa kotiin..

"Minä poistun nyt. Lupaan että kuulemme Kayasta pian, Isä.", Lancelot kumarsi ja kääntyi lähteäkseen.



Nanami teki kuten häneltä odotettiin. Hän istui paikallaan kun autoa skannattiin vaikka sekin odotusaika tuntui ikuisuudelta. Ennen autosta nousua nuori neito tarkisti labratakkinsa taskut ja kaiken mahdollisen. Tärkeintä oli kuitenkin että hänen tablettinsa oli paikalla, jotta hän saattoi kirjoittaa kaiken muistiin. Seuratessaan Bennetiä kuin hai laivaa, Nanami saattoi vilkaista henkilötodistuksia vaativaa agenttia mulkaisulla, joka kieli neidon haluttomuudesta enempiin viivyttelyihin. Hän kuitenki sutjakasti esitti myös oman harjoittelija-lätkänsä, jotta tästäkin maan vaivasta päästäisiin. Nyt hänen kiukkunsa oli vallan tiessään, mutta silti hän oli kärsimätön, mikä vaikutti samalta kuin kiukku.

Daniel antaa säyseästi kansiot takaisin Daphnelle. Hän hymyili naiselle hieman nolona. ”Tietysti minä kerroin sinulle asiasta, koska sinä varmasti välität siitä, että Kaya löydetään. Tehän olette ystäviä.”

Daphnen huulten koskettaessa Danielin poskea, hänestä tuntui siltä kuin olisi kuollut ja päässyt taivaaseen. Mitään muuta, vähänkään järkevää, selitystä hän ei keksinyt Daphnen suukolle. Nuori mies leijuisi pilvissä vielä monen päivän ajan, vaikka pusu itsessään oli jo ohi. Oli täysin mahdollista, että kyseinen siveä suudelma jäisi ainokaiseksi heidän välillään, mutta se ei hälventänyt missään mielessä nuorukaisen intoa. Juuri nyt hän maalaili mielessään vaaleanpunertavia tulevaisuuden haaveita, joissa Daphne esitti pääosaa.
Hän mietti kuumeisesti uskaltaisiko viimein pyytää nuorta naista treffeille kanssaan.

Daphnen pyyntö vaitiolosta tosin hieman latististi hänen intoaan. Daniel haaveili avoimesta suhteesta, josta hän olisi voinut kertoa kaikille samalla kun pakahtuisi onneen. Nuorukainen ei kuitenkaan halunnut missään vaiheessa tehdä asioita, jotka saisivat Daphnen pahoittamaan mielensä tai loukkaantumaan.
”Tietysti tämä jää meidän väliseksemme”, Daniel sanoi jopa alistuneen oloisena.


”Selvä. Kiitos Lancelot”, Fancoise sanoi vaipuessaan takaisin ajatuksiin. Miehen ilmeestä saattoi päätellä helposti, että kyseiset mietteet kulkivat hyvin syvissä vesissä.

Victoria antoi katseensa porautua Lancelotin selkään. Nuori perijä oli aivan liian päättäväinen ja hullaantunut äitiinsä. Tuleva Dracula tulisi taatusti tuottamaan jonkinasteisia ongelmia. Lancelot ei kuitenkaan kuulunut Victorian päällimmäisiin huolenaiheisiin. Naista huoletti enemmän se, että hän aisti veljensä läsnäolon niin vahvasti Hellin valtaamassa rakennuksessa.
Victoria ei pitänyt lainkaan siitä, että hänen veljensä asteli hänen reviirilleen. Tosin hän ei ollut ehtinyt vahtimaan kyseistä reviiriä muutamaan päivään.


Älä irvistele tuolla tavalla, Bennet heitti Nanamille moittivan ajatuksen huomatessaan miten neitokainen mulkoili henkilötodistuksia pyytänyttä vampyyria.

Viimeisen turvatarkastuksen jälkeen Hellin agentti viittoili heitä menemään erään rautaoven suuntaan. Samassa oven avasi nuori mies, joka virnisti Bennetille leveästi. ”Terve Ben”, mies sanoi siirtäen nopeasti katseensa Nanamiin. Hän mittaili nuorta harjoittelijaa päästä varpaisiin, aivan kuin olisi puolestaan skannannut tätä. ”Näppärän näköinen avustaja sinulla.”
”Tuki suusi Clayton”, Bennet murahti.

Claytoniksi kutsutulla oli yllään hyvin perinteinen Hellin kenttäagentin uniformu. Nuorukaisen koulusta ei tuskin ole ollut kovin kauaa, sillä hän näytti tavattoman nuorelta. Claytonilla oli päässään kypärä, kuten jokaisella kentälle menevällä vampyyrilla. Sen alta pilkista kuiten muutama hiekanruskea suortuva. Hänen kapeilla kasvoillaan komeillut, leveä hymy ei ollut haihtunut hetkeksikään, vaikka Bennet olikin osoittanut selvää ärtymystään häntä kohtaan.
”Selvä sir. Teitä muuten odotetaan jo. Merandi saapui joku pari miinuuttia sitten oman ryhmänsä kanssa ja Cassey on tapansa mukaan kuin perseelleen ammuttu karhu. Sen van Hellin pojan katoamistemppu ei ilmeisesti ainakaan piristänyt mokoman vanhuksen päivää”, Clayton sanoi virnistellen edelleen. Samalla hän iski Nanamille leikkisästi silmää.

Bennet murahti vastaukseksi ja asteli yli-innokkaan kenttäagentin ohitse. Huone johon he saapuivat kuhisi kuin muurahaispesä. Se oli yksi Hellin pienistä komentokeskuksista juuri tällaisia kenttätehtäviä varten. Huone oli käytännössä katsoen täydellisen valkoinen. Jos ei ottanut huomioon tummiin pukeutuneita vampyyreja. Paikalla oli lukuisia teknikkoja, joilla oli kädet täynnä työtä, kun he yrittivät päästä modernien tietokoneidensa avulla perille satama-alueen tapahtumista. Kenttäagenteista suurin osa murjotti. He olisivat halunneet päästä tositoimiin.
Bennet löysi nopeasti katseellaan Casseyn. Hän viittoi Nanamia seuraamaan. Cassey kävi parhaillaan kiivasta keskustelua jonkun kanssa, jonka saattoi nopeasti arvata teknikkopuolen poikien johtajaksi.

Cassey huomasi myös Bennetin ja nyökkäsi tälle tervehdykseksi.

Daphne hymyili Danielin reaktiolle. Se oli hyvin oletettu palavasti ihastuneelta nuorelta mieheltä. Daphnen pyyntö ei pyytänyt pitämään suukkoa salassa ainoastaan itsensä takia vaan myös muidenkin...

Hell Organisationissa oli jo tarpeeksi myllerrystä ilman että tarvittaisiin ylimääräistä häslinkiä, mitä jo Kayankin etsintä tuottaa. Daphne siis ajatteli sekä itsensä, Danielin että muunkin organisaationin parasta. Sitäpaitsi Daphne ei halunnut antaa ylimääräisiä haaveita nuoren miehen pääkoppaan, kun hänen tunteensa Daphnea kohtaan ovat kutakuinkin yksipuolisia. Daphne antoi suukon vain puhtaasta kiitollisuudenosoituksesta eikä siinä ollut mitään sen enempää, hän arvosti Danielin huolenpitoa mutta ei tuntenut mitään enempää kuin ystävyyttä häntä kohtaan. Daphne kuitenkin pitäisi suunsa kiinni, ettei latistaisi täysin nuoren Danielin haaveita yhtään sen enempää kuin on jo.

Mutta, kun Daphne näki Danielin alistuvaisuuden hänelle tuli pakollinen tarve sanoa jotain piristävää:
''Jos tämä yhtään lohduttaa.. Niin olet ensimmäinen mies, joka on saanut suukon minulta.'' Daphne iski Danielille silmää.

Sen sanottuaan Daphne jatkoi työtään niinkuin varmaan olettaisikin. Mutta Daphne tosin ihmetteli kuinka kauan Daniel vielä seuraisi hänen työntekoaan..
''Onko sinulla muita uutisia, jotka saattaisivat kiinnostaa minua?'' Daphne uteli yrittäen rikkoa jään, joka oli kenties muodostumassa heidän välilleen.

Saadessaan moitteita Nanami vilkaisee sivusilmällä kohti Bennetiä ja yrittää tuhahtaa ihmismäisesti, joka tosin myös jää yritykseksi neidin epäonnistuessa tuottamaan ilmavirtaa nenästään. Seuratessaan bennettiä ovelle Nanami kaivaa tablettinsa käsiinsä ja selailee hetken aikaa muistiinpanojaan, ennenkuin tohtoria tervehtivät tuttavallinen ääni saa hänet nostamaan katsettaan hieman. Ben? Nimittikö joku todella kylmää tohtoria noinkin tuttavallisesti? Mielenkiinto herää uteliaan pikkuvampyyrin sisällä ja tämän on lähes pakko saada tietää kuka on näin julkea, taikka läheinen tohtorille.

Yllätykseksi vampyyri oli nuori ja melkoisen komeakin. Nanami alkoi hiljakseen olla siinä iässä että poikien pitäisi kiinnostaa ja paljon, mutta nuori neitokainen oli kuitenkin aivan liian rakastunut tieteeseen voidakseen uhrata aikaa miehille. Kuitenkin hän unohti muistiinpanonsa hetkeksi silmäillessään varovasti tätä nuorukaista jota Bennet nimitti Claytoniksi. Kun nuorukainen iski Nanamille silmää, hän meni hämilleen ja saattoi tuntea jonkinlaise omituisen kuumotuksen poskillaan, ja neiti painoi paikaisesti katseensa takaisin tablettiinsa ja lähti seuraamaan Bennettiä niin pian kuin vain mahdollista. Astuessaan huoneeseen Nanami vilkaisi kuitenki ohimennen olkansa yli, vilkaisten vielä kerran kohti komeahkoa nuorta kenttäagenttia, ennenkuin neidon keskittymiskyky palasi jälleen pelkän tieteen pariin.



Lancelot istui oman toimistopöytänsä äreen ja liitti sormenpäänsä toisiaan vasten ja nojasi otsaansa sormiinsa. Jos perillistä olisi nyt vilkaissut, voisu kuvitella miehellä olevan pahakin päänsärky. Todellisuudessa Lancelot kuitenkin kävi läpi mielessään kylmiä juoniaan ja suunnitelmiaan ongelmien poistamiseksi. Hänen pitäisi päästä todelliseen valtaan pian, ja kaikki ongelmat kaikkoaisivat. Kumpa hänen Isänsä vain suostuisi pian eläköitymään.. Ajatus vallankaappauksestakin vilahti nuorukaisen mielessä, mutta se hukkui ja katosi pian muiden ajatusten alle. Koskaan Lancelot ei ollut tosissaan harkinnut tai suunnitellut vallankaappausta, mutta aina silloin tällöin se mahdollisuus vilahti hänen mielensä läpi, kuin nuoli.

Nyt hän keskittyi lievittämään omaa hermostuneisuuttaan, ja odottamaan uutisia kentältä. Samalla kun hän punoi mielessään myrkyllisiä seittejä jokaisen vihollisensa ympärille.

Daniel katseli Daphnen työntekoa hetken aikaa. Naisen viimein lause oli Danielille selvä vihjaus. Daphne halusi olla rauhassa. Danielin oli ymmärrettävä lähteä ilman, että Daphne joutuisi potkimaan hänet pihalle.
”Ei oikeastaan. Taidankin tästä mennä... Omiin... Hm... Töihini”, Daniel yritti lähteä huoneesta mahdollisimman tyynesti. ”Voin tulla ilmoittamaan, jos jotain uutta ilmaantuu.”


”Mikä tilanne Cassey?” Bennet kysyi astelessaan toisen vampyyrin luo.
”Kaoottinen”, Cassey murahti. ”Tällaista tilannetta ei ollakkaan vähään aikaan nähty. Se eilinen ammuskelu oli pientä.”
Cassey viittoili erästä teknikkoa luokseen. Tummatukkainen vampyyrinainen kipitti hänen luokseen kiltisti kuin sylikoira.
”Näytähän meille tyttö”, Cassey sanoi osoittaen valtavaa lasiruutua.
Nainen nyökkäsi nopeasti ja muutamalla harkitulla näppäyksellä lasilevyyn ilmestyi ilmakuva savuavista raunioista. Hävitys oli ilmiselvä. Kokemattomampikin tutkija pystyi näyttämään paikat, joissa pommit olivat räjähtäneet.

”Karua vai mitä?” Cassey kysyi, kasvot vakavina.
”Mitä epäilet?” Bennet kysyi. Hän siveli leukaansa ajatuksiinsa vaipuneena.
”Sanoisin, että nuori herra van Hell on pistänyt ranttaliksi”, Cassey sanoi. ”Tätä on ehkä julmaa sanoa, mutta tavallaan toivoisin, että hän on onnistunut tappamaan oman siskonsa. Oppisihan ainakin, että on turhaa hätiköidä. Tämän selvittäminen tietää töitä useammaksi päiväksi.”
”Heaven on ilmeisesti jo paikalla?” Bennet tokaisi.
”Juuri sen vuoksi kätemme ovat juuri nyt sidotut. Huomaamaton toiminta on käytännössä katsoen mahdotonta, jos haluamme saada selville jotain ratkaisevaa. Heaven on lähettänyt paikalle ilmeisesti kaikki kynnelle kykenevät agenttinsa. Tässä tilanteessa ainoa mahdollisuus on pelastaa omamme ja pitää muuten matalaa profiilia.”
”Omamme?” Bennet kurtisti kulmiaan hämmentyneen näköisenä. ”Onko siellä muitakin kuin Chaosin porukkaa?”
”Ilmeisesti Terenja van Hellin pikku sihteerikkö on eksynyt vapaapäivänsä kunniaksi väärille poluille”, Cassey sanoi kurottaessaan koskettamaan näppäintä.
Lasilevyn kuva muuttui ääriviivapiirrokseksi, jossa vilkkui kaksi punaista pistettä. ”Tuo on Terenja van Hell. Näyttää siltä, että hän on lähdössä ja tuo taas...” Cassey siirsi sormensa Terenjan valopilkusta toiseen, joka oli kutakuinkin räjähdysten keskipisteessä. ”Mimi Web.”

Daphne hieman hämmentyi Danielin sanoista ja miten tämä reagoi Daphnen omiin. Ei Daphne halunnut nuorta miestä pois ajaa.. Ei häntä suoraan sanottuna häirinnyt yhtään, mutta kyllä Daphnekin ymmärsi, että Danielilläkin oli töitä tehtävänä aivan kuin hänelläkin. Niinpä Daphne päätyi ensimmäiseen mieleen tulevaan johtopäätökseen, jota oli pähkäillyt mielessään..
''Odota..Tuota..'' Daphne hieman mietti ensiksi miten pukisi ajatuksiaan sanoiksi. Daphne nimittäin on aina ollut ujo, vaikka ei sitä niin helposti itse myönnäkkään.

''Olisiko.. Olisiko mitenkään mahdollista.. Tuota.. Lähteä.. Vaikka.. Kahvikupposelle kanssani työvuoron jälkeen?'' Daphnella oli erittäin hankala saada noita sanoja sanotuksi.
''Siis jos haluat ja sinulla on aikaa siis.. Ei ole mitenkään pakko..'' Daphne jotenkin lisäsi hieman nolona ja käänsi katseensa takaisin hänen käsiään odotteleviin papereihin. Ei Daphne odottanut minkäänlaista vastausta tai mitään..

Nanami seurasi kiltisti perässä, mutta tytön silmät kuitenkin painoivat mieleen kaikki yksityiskohdat tämän ympäriltä. Hän ei edes yrittänyt peitellä julkeaa silmäilyään, vaan antoi katseensa lipua rauhassa jokaisessa yksityiskohdassa, vauhtiaan kuitenkaan hidastamatta, mikä meinasi saada neitokaisen törmäämään ohjaajaansa. Nanami huomasi vain juuri ajoissa Bennetin pysähtyneen ja onnistui seisauttaa vauhtinsa vain puolta metriä ennenkuin olisi törmännyt.

Nyt neitokainen seisoi hiljaa ja tarkkaavaisena ja siirsi katseensa ruudulle ja järkyttyi tuhoa joka ruudulta kuvastui. Nanami ei edes kuullut miesten puhetta, vaan hänen katseensa nauliintui tyttöön joka kuvaan pian ilmestyi. Jollain tavalla Nanamin kävi tuota sääliksi, olihan tuo kaiken hävityksen keskellä, ja toisaalta hän taas kadehti tuota. Noin lähellä tapahtuma-aluetta! Mitkä mahdollisuudet tutkia! Nanami olisi halunnut myös päästä paikanpäälle, ottamaan näytteitä ja tutkimaan kaikkea. Jos hän olisi onnekas, hän saattaisi jopa löytää hyviä dna näytteitä joita käyttää omissa tutkimuksissaan. Tietenkään hänellä ei olisi lupaa sellaiseen, eikä hän luultavasti pääsisi lähellekkään pommitettuja raunioita, mutta mitä muut eivät tienneet eivät vahingoittaneet niitä.. Salamyhkäinen hymy nousi koristamaan nuoren harjoittelijan kasvoja.

Musta limusiini ajaa rauhallisesti Chrysler Buildingin edestä, kääntyen rauhallisesti sen piilotetulle parkkihallille, limusiinin tummennettujen lasien heijastaen kaupungin valoja takaisin ja parkkivalojen hentoa kajoa kun auto pysähtyy rauhallisesti, varjojen alkaen erkaantua parkkihallin reunoista aseiden piippujen heijastaen limusiinin valoista.

Kuljettaja katsoo rauhallisesti olkansa ylitse takapenkille jossa tuolle nyökätään, kuljettajan astuen ulos autosta rauhallisesti, suuntaen kohti takaovea, vartijoiden jännittyessä, auton ovi avautui rauhallisesti ja tyylikkäästi pukeutunut Vampyyri astui ulos autosta, tuolla oli lyhyet kynityt ruskeat hiukset ja hennot vihreät silmät, tuo puhui rauhallisesti, samalla kun hän ojensi kättä auton sisään.
"Voisitteko kertoa henkilölle joka on johdossa että.. Prinsessa on palannut kotiin"

Daniel oli juuri astelemassa ovesta ulos, kun Daphne puhui jälleen. Hän käännähti kannoillaan ja työnsi kädet housujensa taskuun. Nuori vampyyrimies yritti parhaansa mukaan näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.
Hänellä meni hetken aikaa tajuta mitä Daphne sanoi. Nanosekunnin ajan hän tuijotti Daphnea suu auki, kunnes sanat viimein tavoittivat hänen mielensä. Sillä hetkellä Danielin kasvoille muodostui onnellinen, leveä hymy. Hänen silmänsä loistivat uneksivasti ja hetken aikaa hän näki sielunsa silmin itsensä ja Daphnen kahvilassa. He juttelivat, Daphne nauroi hänen vitseilleen. Ilta venyi pitkäksi... Danielin mielikuvitus lähti laukkaamaan ja muodosti koko ajan epätodennäköisempiä kuvia hänestä ja Daphnesta.

Hetken hiljaisuuden jälkeen, mies sai ajatuksensa koottua ja hymyiltyä Daphnelle ystävällisesti. Luoja, hän oli taatusti vaikuttanut totaalliselta idiootilta.
”Tietysti. Mikäs siinä”, Daniel sanoi ja joutui ponnistelemaan tosissaan saadakseen äänensä kuulostamaan mahdollisimman rauhalliselta. Hän halusi vaikuttaa mahdollisimman rennolta. Aivan kuin kahvikupponen Daphnen seurassa ei olisi ollut mikään iso juttu.

Daphnelle se tuskin olisikaan mitään kahvikuppia kummempaa, mutta Danielille se oli kuin ovi rinnakkaiseen todellisuuteen.
Daniel avasi rannemikronsa ja näppäili esiin henkilökohtaisen kalenterinsa. ”Pääsen parin tunnin päästä. Entä sinä?”


”Venäläisestä ei ole vieläkään mitään tietoa”, Cassey totesi synkkänä.
”Mistä helvetin venäläisestä?” Bennet kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Siitä, joka ilmaantui paikalle ja sanoi pitävänsä nuori herra van Hellia silmällä”, Cassey vastasi synkkänä. ”Yritä nyt selvittää sitten, mitä näiden vanhojen ja ylhäisten mielessä liikkuu.”
”Vanhojen ja ylhäisten?” Bennet näytti entistä epäilevämmältä.
”Teikäläiset pitävät minua vanhana, mutta siihen mieheen verrattuna minä olen pelkkä poikanen”, Cassey kertoi silmissään synkkä katse. Hän oli kuullut kerrottavan näistä ikivanhoista vampyyreista, mutta ei ollut koskaan aiemmin tavannut sellaista. Hänen tietojensa mukaan heistä suurin osa nukkui tuhannen vuoden untaan.

”Mitä meidän tulisi tehdä?” Bennet kysyi. ”Onko siitä van Hellin tytöstä merkkiäkään?”
Cassey pudisteli päätään. ”Tärkeintä olisi saada omat pois mahdollisimman pian. Ennen kuin Heaven rupeaa hankalaksi.”
Cassey oli kironnut monta kertaa näitä villejä katuvampyyreita, jotka aiheuttivat ongelmia minkä kerkesivät välittämättä siitä kuka sotkut siivoaa.

”Clarkson! Zabet!” Cassey ärjäisi kahdelle ryhmänjohtajalleen. Hän siiryi pitämään kokousta näiden kanssa.
Bennet puolestaan kääntyi Nanamin puoleen. ”Etsitäänpä itellemme jokin paikka, jossa voimme seurata tapahtumia. Näillä näkymin on aivan liian riskialtista mennä kentälle tekemään sitä, mitä varten meidät on koulutettu.”


”Prinsessa on palannut kotiin.”
Vieras ääni pyrki hiljalleen, vaivihkaa Kayan päähän, yrittäen aiheuttaa jonkinlaista reaktiota nuoren vampyyrinaisen päässä.

Yhdestä selvästä hetkestä huolimatta Kaya vajosi takaisin tajottumuuten ja valkoisen, pyörteilevän usvan sekaan.


Miehen sanat saivat vartijat vilkuilemaan levottomana toisiaan. Yksi nyökkäsi toiselle ja tämä lähti juoksemaan kertoakseen uutiset eteenpäin. Kaksi muuta pysyivät varuillaan ja osoittivat aseillaan miestä ja autoa. Kumpikin epäili vahvasti muukalaisen aikeita.


Pois lähetetty vartija juoksi parkkihallin valvomoon ja yhdisti puhelun suoraan työhuoneeseen, jota tiesi Lancelotin käyttävän. Hänellä ei ollut tietoa siitä, että Dracula oli saapunut paikan päälle seuraamaan tyttärensä etsintöjä. Hän toivoi tulevan Draculan saavan viestin mahdollisimman nopeasti ja että he saisivat uudet toimintaohjeet.
”Sir. Parkkihalliin saapui mies, joka ilmoitti prinsessan palanneen kotiin. Hän halusi välittää viestin jollekkin johdossa olevalle henkilölle.”

Daphne katsoi ujosti nuoreen mieheen, kun tämä tuijotti häntä suu auki. Daphne ei yleensä ehdotellut tapaamisia paitsi Kayan kanssa, mutta ei Daphne kuvitellut sen noin ihmeellistä olevan. ''Älä katso minua noin, ole kiltti'' Daphne voihkaisi mielessään. Mutta sai Daphnekin hymynpoikasen aikaiseksi vastaukseksi Danielin leveälle hymylle.

Daniel ei Daphnen mielestä vaikuttanut idiootilta, Daphne oli se, joka enemmän idiootilta vaikutti. Ensin hänen piti muistella Danielin nimeä, sitten tunaroinut Danielin katselessa ja kaiken kukkuraksi hän vasta nyt huomasi Danielin tunteet häntä kohtaan. Osaako kukaan olla tyhmempi? Ei ainakaan Daphnelle tullut ketään mieleen...
''Sepä hienoa.'' Daphne vilautti hymyn jälleen. Daphnekin oli innoissaan päästässään vihdoinkin tekemään jotain normaalia sitten istuessaan sellissä äärimmäisen pelon vallassa.

Daphne muisteli omaa aikatauluansa. Hän muisti sen jotenkuten ulkoa, nimittäin se taisi jäädä hänen kotiinsa, kun hän oli mennyt sinne valmistautumaan.
''Itselläni päättyy samoihin aikoihin, missä tavataan?'' Daphne kysäisi ja nojasi painonsa toiselle jalalle ja kädet ristiin vastausta odotellessa.

Suurin, täynnä tiedon nälkää olevin silmin Nanami tuijotti edessään olevaa ruutua. Hänen korvansa terävöityivät nappaamaan ilmasta Casseyn sanat ja hetkeksi tytön silmät siirtyivät tuohon vanhaan vampyyriin. Vanha ja ylhäinen? Historia oli myös ollut nuoren tiedettä rakastavan neidon intohimona, sillä hän oli vakuuttunut vampyyrien polveutuvan susista, joten tottakai asiaa oli pitänyt tutkia. Voisiko kyseessä olla ensimmäisiä vampyyreita? Ei ei sentään, ei aivan ensimmäisiä vampyyreitä voisi olla enää liikkeellä, jos niitä oli edes elossakaan, ne nukkuisivat. Mutta Casseytakin vanhempia, joten ehkäpä ensimmäisistä polveutuneita?

Into, jollaista luultavasti Bennetkään ei ollut nähnyt tytön silmissä, syttyi kuin kirkas lamppu. Jos hän saisi käsiinsä edes hiukan erittäin vanhan ja voimakkaan vampyyrin verta, hän luultavasti kykenisi luomaan hybridin vailla vertaa, joka ei menehtyisi kesken kokeilujen. Kun bennet kehotti heitä siirtymään, tyttö ei tiedostanut sanoja lainkaan, mutta tajuamatta sitä itsekkään tämä seurasi kuitenkin. Hänen silmänsä paloivat intohimosta, mutta olivat samanaikaisesti lasittuneet joka kieli siitä että hän oli omissa maailmoissaan.

Kaavat ja kokeet täyttivät Nanamin mielen, sekä mahdolliset testitulokset. sielunsa silmin hän näki itsensä laboratoriossa, näki itsensä luomassa täydellistä hybridiä. Vampyyrin ja suden sekoitusta joka oli täydellisempi kuin mikään muu maailmassa, voimakkaampi ja älykkäämpi. Kumpa hän vain saisi jostai DNA:ta tarpeisiinsa..



Lancelot vastaa työhuoneessaan puhelimeensa, odottamatta lainkaan niitä sanoja jotkka sieltä kuulee. Miehen kylmät silmät leviävät ällistyksestä ja samalla täyttyvät pienestä voitonriemusta. "Toimittakaa 'prinsessa' välittömästi ylös! Haluan hänet Draculan työhuoneeseen kolmessa minuutissa!", Lancelot lähes karjuu ohjeet vartijalle joka on ottanut häneen yhteyden, sulkee puhelimen ja suuntaa sen jälkeen nopeat mutta arvokkaat askeleensa Isänsä huoneeseen. Hän koputtaa kiireisesti, hoputtaen Isäänsä mielessään pyytämään häntä sisälle. Vaikka tilanne olikin tämä, nuori perijä ei saattanut unohtaa käytöstapojaan, vaikka luultavasti Dracula ei olisi pannut pahakseen jos hän olisi rynnännyt pyytämättä sisään, sillä uutinen oli luultavasti erittäin odotettu.

Kunhan Lancelot viimein saa luvan astua huoneeseen, hän pyrkii taikomaan kasvoilleen haltioituneen ilmeen joka kertoisi hänen olevan ällistynyt mutta onnellinen. Onnellisuus puoli jää yritykseksi, mutta ällistys on luultavasti aivan tarpeeksi. "Isä, prinsessa on palannut kotiin.", Lancelot ei löytänyt muitakaan sanoja suustaan sillä hetkellä, vaan katsoo hölmistyneenä Draculaan välitettyään tälle viestin. Nyt piti vain odottaa että 'prinsessa' joka ovesta pian astuisi olisi tosiaan Kaya. Lancelot oli aikonut ilmoittaa vartialle ensin, että toimittaa mahdollisen prinsessan ensin hänen huoneeseensa jotta hän olisi voinut varmistua, mutta pelkäsi että olisi saanut kuulla kunniansa viivyttelystä.

"Tules nyt Prinsessa, sinua odotetaan" E puhui rauhallisesti Limusiiniin, katselleen hieman sekaisin olevaa neitiä, sitten hymyili takaisin vartijoille. "Odotamme tässä, emmehän me halua että tätä asiaa hoidetaan huonosti, tyttöhän karkasi jo kerran." Tuo hymyili vielä leveämmin ja hieraisi hiukset pois silmiltään.

Daniel ei voinut edelleenkään uskoa onneaan. Ensin hän oli saanut suukon naiselta, johon oli ollut ihastuneena vuosien ajan ja nyt hän pääsisi tämän kanssa vielä treffeillekkin. Samassa mies kuitenkin pyyhki ajatuksen treffeistä pois. He menisivät kahville pelkästään kavereina. Ainakin hän uskoi Daphnen ajattelevan niin. Tämä oli tehnyt hetki sitten harvinaisen selväksi, ettei odottanut Danielilta mitään muuta.
Nuoresta vampyyrimiehestä se ei tietenkään ollut mitenkään yllättävää. Daphne oli kaunis ja lahjakas ja oli luultavasti ehtinyt treffailemaan aatelispoikia vietettyään niin pitkiä aikoja Draculan linnassa. Kukaan tyttö ei voisi sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että oli olemassa paljon parempia miehiä kuin Daniel. Daphne oli sitä paitsi päässyt tutustumaan noihin parempiin vaihtoehtoihin. Daniel ei ollut mitään niihin tyyppeihin verrattuna.

Hänen oli kuitenkin ruvettava miettimään kuumeisesti minne veisi Daphnen. Daniel kävi harvoin ulkona, sillä yleensä hän uppoutui työhönsä. Työ merkitsi hänelle paljon. Se oli muutakin kuin vain mahdollisuus hankkia rahaa. Daniel oli juuri niitä vampyyreja, jotka elivät mahdollista pasifismia ja sopusointua varten. Hän halusi ehdottomasti tehdä kaiken voitavansa rauhan eteen. Vapaa-ajallaan hän tapaili niitä muutamia kavereitaan, mutta yleensä he pelasivat jotain älytöntä hologrammipeliä hänen kämpillään.
Danielin mieleen nousi nopeasi mielikuva siitä, millaista olisi jos Daphne tapaisi hänen kaverinsa. Nathanin. Zanen. Oliverin. Carterin. Roryn. Lizzyn. Vampyyrit olivat hyviä tyyppejä, mutta Daniel ei osannut kuvitella millään suloista Daphnea heidän sekaansa pelaamaan hologrammipelejä, syömässä sipsiä ja juomassa limsaa tai olutta. Ajatus oli ihmeellinen, mutta hieman absurdi. Danielin kaverit pitäisivät Daphnesta taatusti, mutta pitikö ylhäisön suojissa kasvanut nainen heistä.

Daniel tiesi menneensä ajatuksissaan jälleen asioiden edelle. Hän muistutti itseään siitä, että he olivat menossa vain kahville.
Sopivan paikan keksiminen tuotti tosiaan pientä päänvaivaa. Daniel oli tainnut käydä treffeillä viimeksi ennen the Hell instituteen menoa. Kyseisessä koulussa hän nimittäin tapasi Daphnen ja siitä lähtien hän oli haaveillut treffeistä tämän kanssa. Muut tytöt olisivat tuntuneet pelkiltä halvoilta korvikkeilta.

Samassa hänen mieleensä juolahti eräs paikka, joka saattaisi olla Daphnelle mieleen. Paikka sijaitsi aivan Hellin hallinnoiman kaupunginosan laitamilla ja sen omistaja oli vampyyri. Paikka olisi täydellinen. Siellä tarjoiltiin erillaisia kahveja, teetä ja leivonnaisia. Suurimman suosion vampyyrien keskuudessa olivat saaneet kuitenkin paikan mehevät veriletut. Siellä olisi taatusti vilskettä sellaisena ajankohtana. Paikka olisi rento, mutta ei liian intiimi. Se tuskin saisi Daphnea vaivaantuneesti.
”Tiedätkö Cakesin? Voitaisiin otta kahvia ja verilettuja. Miltä kuulostaa?” Danielin ilme oli toiveikas, mutta samalla todella onnellinen.
Daphnen olisi parempi miettiä kuinka paljon lupailee korviaan myöten ihastuneelle nuorelle miehelle.


Bennet vilkaisi syrjäsilmällä holhokkiaan, joka oli tavanomaisesta poiketen täysin hiljaa. Mies oli odottanut uutta kysymystulvaa nyt kun Cassey keskittyi omiin puuhiinsa. Tytöllä riitti kysymyksiä. Mikä ei tietenkään ollut huono asia tutkijalla. Tutkijan oli hyvä omata vahvaa tiedonjanoa, sillä se auttaisi työssä ja kyseenalaistaminen puolestaan johti varmoihin tuloksiin. Nanami oli tietysti käsittämättömän nuori, 1912 vuonna syntyneen vampyyrin silmissä. Luultavasti osaa tästä innokuudesta voi pistää suoraan vähäisen iän piikkiin. Nanamin vaitonaisuus sai Bennetin kuitenkin miettimään pitäisikö hänen huolestua vai olla iloinen.
Tunne vain vahvistui kun hän katseli tytön innostuksesta hehkuvia kasvoja. Bennet rupesi hiljalleen miettimään pitäisikö hänen tutkailla tarkemmin sitä, mitä koulutyttö puuhailee laboratoriossa omana aikanaan.

Bennet istui työtuolille erään suuren näytön eteen. Hän kurotti kätensä näppäimistölle ja muutamalla painalluksella heidän eteensä ilmestyi sama ilmakuva kuin se, jota Cassey oli näyttänyt heille aiemmin. Tuho oli järkyttävä. Se osa satamasta, joka oli rakennettu meren päälle oli käytännössä katsoen romahtanut suoraan mereen. Eikä se ollut edes kaikkein pahinta koko hävityksessä. Hän näki Terenja van Hellin ja Mimi Webin punaiset pisteet kartalla. Hänen ylhäisyytensä oli jo liikkunut hyvän matkaa pois tuhoalueelta, sen sijaan Web ei ollut liikkunut mihinkään. Bennet kosketti näytöllä kyseistä pistettä. Kosketusnäyttö reagoi ja toi esiin pienemmälle ruudulle, ison laajakuvanäytön viereen Mimin tiedot, sekä tämänhetkiset elintoiminnot. Bennetin huulilta karkasi tukahtunut tyrskähdyksen ja yllätyksen huudon sekoitus, kun hän näki nuoren kuvan. 1900-luvun alkupuolella syntynyt vampyyri ei vain ymmärtänyt nykyisiä muotivillityksiä ja hän ei ymmärtänyt miten Hell oli ottanut palkkalistoilleen tytön, jonka tukka muistuttaa värinsä puolesta hattaraa. Mies kuitenkin toipui järkytyksestään nopeasti ja piti omaa reaktiotaan naurettavana.
Hän vilkaisi vampyyrin elintoimintoja. Hellin asentamat sirut kaikkiin laillisiin vampyyreihin oli ohjelmoitu niin, että ne pystyivät tulkitsemaan vampyyreiden ruumista. Koska vampyyreiden sydän ei lyönyt, sen oli kiinnitettävä huomiota muihin seikkoihin. Tämä nuori vampyyri oli kauhuissaan. Se saattoi selittää sen, miksi hän ei liikkunut paikoiltaan.
Bennet hieroi leukaansa tarkastellessaan kuvia. Hänestä oli hämmästyttävää, että Hellin palkkalistoilla oli vampyyri joka pelkäsi niin ettei kyennyt liikkumaan. Toisaalta, Mimi oli pelkkä sihteeri, eikä kenttäagentti. Ehkä sille oli syynsä.

Kännykkä Bennetin taskussa rupesi soimaan. Miehen huulilta karkasi tyytymätön murahdus, kun hän kaivoi mokoman kapineen esiin taskustaan. Vastaamista seurasi lyhyt keskustelunpätkä, joka koostui lähinnä pelkistä murahduksista hänen puoleltaan. Lopulta Bennet ojensi luurin Nanamille. ”Se on sinulle.”


Lancelot ei omaksi onnekseen atellut omin päin Draculan huoneen ovista sisään. Se mitä hän olisi silloin nähnyt olisi saattanut olla tulevalle kuninkaalle aivan yhtä suuri hämmästys ja pettymys kuin Kayan kotiinpaluu.

Elämäänsä väsynyt ja huolien murtama Dracula oli painanut päänsä Victorian syliin hakien naisesta edes jonkinlaista lohtua kärsimyksiinsä. Kukaan muu ei saanut nähdä sitä, kuinka väsynyt Francoise Dracula XIII todellisuudessa oli. Ei edes hänen perheenjäsenenstä. Victoria oli ainoa, joka sai nähdä tämän puolen vampyyrien hallitsijasta. Nainen istui pöydän reunalla hieroen sormillaan miehen niskaa. Francoise ei sitä nähnyt, mutta naisen huulilla kareili voitonriemuinen hymy.
Tietysti Dracula toivoi koko sydämestään, että nainen josta hän saattoi hakea kaipaamansa tuen olisi ollut Alexandru. Ensimmäisestä vaimosta ei kuitenkaan siinä mielentilassa ollut tukemaan yhtikäs ketään. Ja Francoisen tilassa, korvaamattoman vaimon, korvikekkin tuntui riittävältä. Näin hän sai haluamansa ja syvästi kaipaamansa lämmön ja lohdutuksen.
Alexandrun ruvetessa hiljalleen vajoamaan omaan kurjuuteensa, Francoise oli ruvennut kiinnittämään huomiota yhä suuremmissa määrin ihanaan tyttäreensä. Nyt kun tytärkin oli viety häneltä, hänelle ei ollut jäänyt jäljelle enää mitään. Oliko siis mikään ihme, kun tumma kaunotar tarjosi lohduttavaa syliään, että Dracula tarttui siihen. Näitä hetkiä oli ruvennut tulemaan yhä useammin, mitä pidempään Kayan etsinnät jatkuivat.

Koputus havahdutti miehen omasta maailmastaan. Hänen huulensa kiristyivät viivaksi ärtymyksen vuoksi. Victoria sipaisi lempeästi miehen hiuksia, mutta vetäytyi sitten kuten tällaisessa tilanteessa oli säädyllistä. Hän kuitenkin kuiskasi jotain miehen korvaan, ennen kuin asteli istumaan sohvalle huoneen laidalle. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Francoisen kulmat kohosivat hiusrajaan asti, kun Lancelot marssi sisään. Mies ei keksinyt syytä, jonka vuoksi poika olisi voinut tulla uudestaan isänsä huoneseen. Ellei sitten...
Vastaus tarjoiltiin Draculalle hopealautasella. Siltä se ainakin tuntui. Kymmenet ajatukset syöksyivät miehen päähän ja sotkeutuivat keskenään. Sekavassa mielentilassaan hän ei ehtinyt kiinnittää huomiota Victoriaan, joka irvisti rumasti istumapaikaltaan. Lancelot eivästikään ollut ainoa, jota Kayan paluu ei ilahduttanut.
Francoisen kasvoilta sen sijaan kuvastui puhdasta hämmennystä. Hiljalleen toivo alkoi kuitenkin välkkyä hämmennyksen naamion takaa. Epäusko ja toivo taistelivat hänen mielessään, aivan kuin voitto olisi merkinnyt elämää ja kuolemaa. Lukuisten pettymysten jälkeen Francoise ei suostunut uskomaan uutiseen ennen kuin pystyi näkemään ja koskettamaan rakasta tytärtään.
”Toivon totisesti ettet pilaile Lancelot”, Francoise sanoi samalla kun hänen silmänsä kaventuivat epäluuloisesti. ”Missä hän on?”


Vartija kurtisti kulmiaan Lancelotin komennolle. Käsky oli ennen kaikkea varomaton. Mies päätti toimia niin kuin parhaaksi näki ja hälyytti paikalle pienen joukon vartijoita. Jos muukalainen yrittäisi jotain, heillä olisi joukkoja pistämään tälle kampoihin. Sen tehtyään mies palasi parkkihalliin.

”Neiti van Hell on toimitettava välittömästi pääjohtajan työhuoneeseen. Käsky tuli suoraan Lancelot van Helliltä.”
Vartijan kumppanit katselivat häntä kummissaan. Kaya van Hellin katoaminen oli tosiaan pistänyt koko suvun sekaisin, kun käskyä muukalaisen sanojen varmistamisesta ei tullut. Kun apujoukot saapuivat, he piirrittivät E:n ja limusiinin.

”'Prinsessa' halutaan kuljetettavan ylös. Haluamme kuitenkin varmistaa hänen henkilöllisyytensä ennen kuin viemme hänet eteenpäin omiensa luo”, yksi vartijoista sanoi kohdistaen sanansa E:lle.
Toinen vartijoista kohitti kädessään pientä laitetta, jonka tarkoitus on analysoida vampyyrien DNA:ta. Pieni pisara verta ja kone kertoisi kaiken, mitä henkilöstä oli tietämisen arvoista.

Mikäli E antaa luvan yksi vartijoista astuu eteenpäin ottamaan näytettä.


Kaya makaa edelleen tiedottomassa tilassa limusiinin takapenkillä. Prinsessa ei näytä reagoivan mitenkään itseään ympäröiviin tapahtumiin.

Daphne tiesi olevan hyvin mahdollista, että oli herättänyt virheellistä toivoa Danielin sydämessä. Mutta se harva kerta kun Daphne jotain itse päätti, hän myös tekisi sen eikä tekisi enään U-käännöksiä, vaikka mikä tulisi. Daphne oli ehkä hieman itsekäs, kun oli yllättäen ehdottanut tapaamista. Ainakin hän ajatteli itseään hieman itsekkäänä, kun katseli Danielin toiveikasta olemusta. Mutta Daphne kaipasi seuraa ja hän myös halusi jonkun, jolle kertoa miltä hänestä oikeasti tuntuu.. Ja nyt kun Kaya oli kadoksissa, koska vaikka Daniel olikin tiedottanut häntä Kayan sijainnin mahdollisesta löytymisestä niin siitäkään ei ollut varmuutta Daphne saanut. Sitäpaitsi Daniel vain nyt tuntui sopivimmalta vaihtoehdolta.. Se ei todellakaan tarkoittaisi, että Daniel olisi joku Kayan korvike. Ei ollenkaan. Daniel oli aivan toista maata kuin Kaya. Siitä nuori neiti oli sataprosenttisen varma. Ehkä Daphne kaipaisi juuri Danielin kaltaisen henkilön elämäänsä.

Daphne oli elämänsä aikana tapaillut poikia jonkun verran. Mutta osa heistä, jotka Daphne on tavannut on ollut aatelispoikia, jotka ovat niin itseään täynnä. Sellaisten miesten seurassa neiti kyllästyy helposti. Ei Daphnella ollut mitään hyvää itsevarmuutta omaavia vastaan, mutta siihen pisteeseen milloin se menee vain itsensä ajatteluun niin se vain on Daphnesta kuvottavaa. Varsinkin tilanteissa, joissa toistakin pitäisi ajattella. Mutta onneksi poikkeuksia oli olemassa. Daphne ei oikein osannut ajatella rakkaus-elämäänsä ennen kuin olisi selvittänyt hieman asioita. Ja vampyyrit rakastuvat ainoastaan kerran elämässään, joten on se ihan oleellista, että Daphne haluisi olla todella varovainen kehen rakastuu.

Vaikka aatelistossa oleskelussa on totta kai hyvät puolensa, niin kuten kaikessa siinä on varjopuolensa. Kaikki on yleensä niin järjestelmällistä ja etukäteen suunniteltua. Joskus Daphnesta on vain hauskaa pitää vähän vaihtelua ja tehdä jotakin ei-suunniteltua.
Kun Daphne kuuli Danielin antaman vaihtoehdon. Daphne halusi tahallaan näyttää hieman miettiliäältä ja sulki hetkeksi silmänsä ja pisti oikean kätensä etusormen ja peukalon leukansa alle. Meni pari minuuttia ennekuin Daphne viimein vastasi:
''Hyvä on.'' Daphne nyökkäsi. ''Missä tavataan?''

Jos Bennet tosiaan olisi tutkaillut Nanamin muistiinpanoja tämän yksityisistä kokeista, mies luultavasti yllättyisi suuresti. Nanami ei puuhaillut mitään pieniä kokeita, vaan koitti tosissaan luoda kokonaan uuden rodun. Neitokainen ei vain vielä ollut onnistunut löytämään tekijää, jolla saisi hankkeensa toteutettua. Häneltä puuttui se jokin, ja se luultavasti oli tarpeeksi vahva DNA, josta hän pystyisi karsimaan tiettyjä ominaisuuksia pois.

Mutta se joutuisi luultavasti vielä odottamaan. Hän ei luultavasti saisi mitenkään hankittua vanhan vampyyrin verta käsiinsä ihan noin vain, kävelemällä sellaisen luokse ja pyytämällä. Siltikään into joka neidin silmissä paistoi, ei muuttunut miksikään. Hän halusi päästä tutkimaan vanhan vampyyrin verta ja DNA:ta. Nanami havahtui yllättäen ajatuksistaan Bennetin ojentaessa hänelle puhelinta. Neito kallisti epävarmana päätään ja tarttui sitten puhelimeen ja nosti sen korvalleen. "Nanami Kingston."


"Alhaalla, parkkipaikalla.", Lancelot vastasi nopeasti ja tajusi samalla, ettei ollut tarkistanut tämän 'prinsessan' henkilökkisyyttä ennen tänne ryntäämistään. Mitä jos 'prinsessa' ei olisikaan oikea? Hän saisi tosiaan tuta Isänsä raivon.. Pieni epäillys ja pelko käväisivät nuoren perijän mielessä, mutta pienin ponnisteluin hän sai ne työnnettyä mielestään ja pidettyään itsensä rauhallisella ja kasvonsa edelleen pienen yllättyneen näköisenä. Kuinka hän olikin ollut niin hölmö? Hän ei voinut muuta kuin toivoa että kyseinen prinsessa tosiaan oli Kaya, ei siksi että halusi 'siskonsa' takaisin vaan siksi että ei halunnut omaa asemaansa yhtään huonommaksi.

E hymyili ja kumarsi syvään, samalla hellästi ohjaten Kayan eteenpäin.
"Hän on teidän, herra. Minä olen vain alhainen yhtiösielu joka sattui pelastamaan Neiti Kayan teollisuus alueelta, alue oli niin.. Vaarallinen" E näytti huolestuneelta Kayan puolesta ja pakitti kuljettajansa luokse, niin että ei vaikuttaisi mitenkään uhalta.

Samaanaikaan hän kehräsi mielessään.

Daniel puristi kätensä hermostuneeseen nyrkkiin Daphnen miettiessä hänen ehdotustaan. Jos hänen sydämensä olisi lyönyt, se olisi saattanut hyvinkin räjähtää jännityksen vuoksi. Sen sijaan nuoren valvojan vatsassa velloi epämiellyttävä tunne, joka pyri ylös hänen kurkkuaan pitkin. Hänen kurkkunsa kuivui ja tuntui lähinnä siltä, kuin hänen nieluunsa olisi kasvanut jostain hämmästyttävästä syystä kaktus.
Oli täysin ymmärrettävää, että Daphne mietti ehdotusta. Kaunis, kastanjanruskea hiuksinen nainen oli taatusti tottunut kynttiläillallisiin ja välkkyviin kristalleihin. Tavallinen kahvilta näytti tuon silmistä varmasti suorastaan rahvaanomaiselta. Danielilla ei kuitenkaan ollut varaa tarjota naiselle mitään parempaa.

Hätäänys vaihtui helpotukseen, minkä saattoi helposti nähdä kun nuoren vampyyrimiehen kasvot rentoutuvat ja rupeavat loistamaan innostuksesta. Hänen olisi voinut kuvitella huokaisevan helpotuksesta ja ihastuksesta, mutta synnynnäisellä vampyyrilla ei ollut sellaista refleksiä.
”Hienoa...”

Daniel oli jo jatkamassa, mutta hänen rannelähettimensä piippasi. Mikä tarkoitti sitä, että hänen olisi ollut parasta olla parhaillaan valvomossa.
”Anteeksi Daphne”, hän sanoi hymyillen pahoittelevasti. Kun mies avasi viestin pienelle hologramminäytölle hänen silmänsä laajenivat puhtaasta hämmästyksestä. Viestiä ei ollut tarkoitettu varsinaisesti hänelle. Kuitenkin kaikki tietoliikenne, jota Hellin New Yorkin toimipisteessä tapahtui, kulki valvomon, eli hänen kauttaan. Tämä kyseinen ilmoitus oli suunnattu vartijoille ja agenteille. Daniel vilkaisi Daphnen suuntaan luettuaan viestin.
Nainen haluaisi varmasti kuulla mitä oli meneillään, mutta viestin kertominen saattaisi peruuttaa heidän treffiinsä... Tapaamisensa. Daniel joutui miettimään nyt tarkkaan, halusiko hän valehdella Daphnelle ja menettää tämän lopullisesti, joskus ennalta määrittelemättömällä hetkellä. Vai haluaisiko hän antaa tämän päivän mennä sivu suun ja toivoa, että Daphne ehdottaisi uusinta tapaamista mahdollisimman pian.
Daniel punnitsi vaihtoehtoja ja totesi, että hänen oli parempi kertoa Daphnelle nyt. Jos hän ensin saisi naisen ja menettäisi tämän sitten, luoja, se varmaan tappaisi hänet.
”Tuota, Daphne...” Daniel kääntyi takaisin toisen puoleen. ”Kaya on taidettu löytää... Hänet on ilmeisesti tuotu juuri tänne.”


Nanami kuulee langan toisesta päästä tohtori Kardosin heleän äänen. ”Hei Nanami. Tohtori Kardos tässä. Sinä katosit ennen kuin ehdimme tutkia kokeemme tuloksia. Sitten sain kuulla kautta rantain, että Bennet ryösti sinut kesken kaiken. Ajattelin soittaa sinulle kokeen tulokset.”
Kardos odotti pienen hetken Nanamin mahdollista vastausta. ”Veri oli likaantunut ja sekoittunut muun veren kanssa. Sen lisäksi puhdistaminen tahrii DNA:ta entisestään. Varmuudella voimme kuitenkin sanoa, että tapahtumapaikalla on ollut joku draculaperheen jäsen. Hyvin todennäköisesti se on ollut Kaya van Hell. Loppu on rekisteröimätöntä DNA:ta, eli laittomia vampyyreita.”


Aurelia yritti parhaansa mukaan pidätellä askeliaan. Todellisuudessa hän olisi halunnut juosta pitkin rakennuksen käytäviä, kunnes olisi viimein löytänyt aviomiehensä.
Aurelia oli hahvahtunut ahdistavaan tunteeseen kesken leikin, jota hän oli leikkinyt pikku-Cassien kanssa. Hän tiesi heti mistä tuntemus johtui. Suora yhteys Lancelotiin kertoi vaimolle, ettei miehellä ollut kaikki hyvin. Aurelian reaktio oli ollut refleksinomainen. Hän oli jättänyt Alexandrun ja Cassien Draculan omistamaan kattohuoneistoon ja lähtenyt pää kolmantena jalkana etsimään miestään. Aurelia uskoi Lancelotin pitävän häntä täytenä idioottina tämän jälkeen, mutta hän ei vain voinut sivuuttaa tunnettaan. Hänen kumppaninsa tarvitsi häntä. Niinpä, sen sijaan, että olisi kääntynyt kannoillaan ja palannut tärähtäneen anoppinsa ja pienen kälynsä luo, hän enti Lancelotia.

Miehen jäljittäminen oli tosin naurettavan helppoa, olivathan he juoneet toistensa verta. Heidän elimistönsä vetivät toisiaan puoleensa kuin mageetit.


Victoria nousi paikaltaan ja asteli Francoisen takana kohoavan ikkunana ääreen. Naisen kasvoille oli noussut ilmeettömyyden naamio, jonka takana vellovia tuntemuksia oli mahdotonta lukea. Dracula sen sijaan oli kuin avoin kirja. Niillä risteili toivo, kauhu, epävarmuus, sekä lukuisia muita tuntemuksia, jotka hävisivät hienovaraisuudessaan dominoivimpien alle.
”Onko tämä nyt varmaa Lancelot? Onko se varmasti Kaya?” Vampyyrirodun hallitsijan ääni oli kiihkeä. Siitä tulvi lävitse tarve tietää.


Yksi vartijoista siirtyy eteenpäin ottamaan vastaan van Hellin prinsessan velton ruumiin. Toinen puolestaan ryhtyi ottamaan koetta naisen keskisormen päästä. Pieni laite piippaa ilmoittaen olevansa valmis.
”Positiivinen. Tämä nainen on tosiaankin Kaya van Hell.”

Turvallisuusvastaavien joukossa kulki kohahdus, ennen kuin he ryhtyivät toimimaan. Naisen vastaan ottanut vartija lähtee kuljettamaan tätä kohti hissejä. Näytteenoton suorittanut kääntyy puolestaan E:n puoleen.
”Teidän on parempi tulla mukaamme. Uskoaksemme draculaperhe haluaa tavata hänet, joka toi heidän kadonneen jäsenensä kotiin.” Vampyyri viittoi E:tä seuramaan kumppaniaan hissille

Kayan mieli tasapainoilee jossain tiedostamisen ja tiedottomuuden välimaastossa. Hän huomasi ruumiinsa tuntevan, mutta oli itse liian väsynyt avatakseen silmiään. Joku siirsi häntä. Hänet hivutettiin ulos autosta. Seuraavaksi pistävä tunne lävisti jonkun hänen sormensa päistä. Kaya yritti kasata aatuksiaan, jotta saisi enemmän informaatiota ympäröivästä maailmastaan. Hän vannoi hirvittävänsä munistaan sen kusipään, joka oli antanut hänelle sitä tyrmäävää kaasua. Sen vuoksi hän oli edelleen aivan pihalla. Menisi varmasti tovi, ennen kuin hänen ruumiinsa toimisi viimein normaalisti.

E ja Kaya saavat saattueekseen kuuden turvamiehen ryhmän. Viisi heistä tarkkaili prinsessan palauttanutta herrasmiestä herkeämättä, kun yksi keskittyi kantamaan tiedotonta naista käsivarsillaan.
Hissi vei seurueen ylimpään kerrokseen, josta he siirtyivät kävelemään kohti Draculalle varattua toimistoa. Turvamiehistä korkeimmassa asemassa oleva, se joka oli ottanut DNA-näytteen, koputti oveen.
”Saatamme Kaya van Hellia.”

"Ai, hei tohtori Kardos.", Nanami tervehtii iloisesti puhelimeen ja kääntää hieman selkäänsä Bennetille jotta saisi keskusteltua rauhassa. Hän nyökyttelee päätään Kardosin puhuessa ja into sen kuin kasvaa hänessä. "Niinkö tosiaan? Hienoa!", Nanami hyvästelee Kardosin saatuaan puhelun päätökseen ja ojentaa sitten hyvin tärkeänä puhelinta takaisin Bennetille, aivan kuin hän olisi ollut korkeammassa arvossa ja Bennet hänen assistenttinsa. "Tohtori Kardos soitti kertoakseen DNA tutkimuksen tulokset. Varmuudella voidaan sanoa paikalla olleen Draculan perheen jäsen, ja mitä luultavimmin itse Kaya van Hell.", Nanami kertoo tärkeänä Bennetille, ja tekee samalla itselleen uudet muistiinpanot. Hän oli hyvin kiireinen pikku harjoittelija.



"Henkilöllisyyttä tarkastetaan parhaillaan, Isä. Saamme varman tiedon aivan näillä hetkillä, mutta uskon vahvasti että se on Kaya.", Lancelot ei voinut tietää varmasti sanojensa totuudenmukaisuutta, mutta hän uskoi heidän turvatiiminsä olevan fiksumpia ja rauhallisempia kuin mitä hän itse oli. Kayan ilmestyminen kuvioihin sekoittaisi jälleen kaiken. Lancelot pystyi tuntemaan kuinka hänen hampaansa pureutuivat tosiaan vastaan hänen kiristellessään hampaitaan. Hän toivoi sen näyttävän ulkoisesti siltä kuin hän olisi huolissaan ja innoissaan ja varuillaan Kayasta, vaikka hän totisesti toivoi että se narttu olisi kuollut sinne mistä hänet olikin löydetty. Hän tosiaan halusi tavata Kayan pelastajan ja "kiittää" tuota prinsessan kotiin tuomisesta. Lancelotin kulmat ovat aikeissa kurtistua kuin varkain ilmentääkseen vihaa jota tuo tunsi sisällään, mutta Lancelot saa kasvojensa lihakset hallintaan ennenkuin mitään peruuttamatonta ehtii tapahtua. Odotahan vain, pikku prinsessa, kyllä minä sinut vielä päiviltä päästän. Petomainen, kylmäkiskoinen hymy ilmenee ainoastaan Lancelotin mielessä. Hänen kasvonsa pysyvät edelleen ihmetykseen jähmettyneinä, kun oveen koputetaan.

Nuori perijä säpsähtää ja käännähtää kannoillaan kohti ovea. Sanat jotka kuultavat oven läpi saavat hänet tuntemaan itsensä voimattomaksi. Saatana, se oli oikeasti Kaya. Lancelot halusi uskoa sokeasti siihen että vartijat tosiaan olivat tarkistaneet naisen henkilöllisyyden. Hän luo lyhyen silmäyksen Isäänsä, kuin odottaen tuon seuraavaa reaktiota ja tekoa.

Daphne huokaisi ja nyökkäsi sitten Danielille. Nyt hänen pitäisi saada vain työvuoronsa päätökseen ja sen jälkeen voi taas miettiä muita asioita. Daphne käänsikin itsensä takaisin arkistoon päin. Sillä ainakaan hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Daphne kuuli tutun rannehälyttimen piippauksen, se sai hänessä jonkin ironisen tunteen aikaan. Siitä ei ollut kovinkaan kauan, kun hänenkin rannettaan koristi sellainen. Nyt rannekellon sijaan hänen käteensä on sijoitettu siru. Itse hän oli tämän aiheuttanut, mutta toisaalta tämäkään jakso ei kestänyt ikuisuutta.

Daphne oletti Danielin lähteneen samalla hetkellä, kun rannelähetin oli piipannut, vaikka hän ei kuullutkaan toisen lähtevän. Hetken kuluttua punatukkainen neitonen kuuli Danielin suusta taikasanat. Se sai hänen ajatuksenkulkunsa pysähtymään hetkeksi, aivan kuin aika olisi pysähtynyt siihen paikkaan. Mitä hän nyt tekisi? Daphne ei halunnut antaa Kayan nähdä häntä, varsinkaan tässä paikassa.
''S-Sehän on hienoa.'' Daphne sanoi kääntymättä Danielin puoleen, hänen äänensä tuntui myös hieman värähtelevän. Tähän hän ei ollut valmistaunut.