Kuinka helppoa onkaan juonitella Draculan nenän alla? K-18

Lancelot tuhahti lähes ivallisesti Kayan sanoille. "Siivoa vaikka suullasi.", Hän hymyili kierosti. Hän käyttäisi vaikka tarvittaessa voimaa saadakseen pikku nartun siivoamaan. Hän ei sillä hetkellä edes jaksanut vaivautua miettimään miten tukkisi palvelijoiden suut, jos käyttäisi noita siivoamiseen. Tietysti hän voisi keksiä erinäisiä tekosyitä ja uhkauksia, tai tapattaa nuo.

Mutta hän sai enemmän tyydytystä siitä, että laittaisi Kayan siivoamaan. "Sinuun sattuu kohta vielä enemmän, jos et ala hommiin.", Lancelot hymyili lähes rauhoittavasti. Hänen pahantuulisuutensa kylkiäisenä alkoi tulla masennus, ja se sama vanha katumuksen pisto yritti hiipiä hänen mieleensä. Hänen teki lähestulkoon mieli itkeä ja pyytää anteeksi. Selittää Kayalle mistä hänen vihansa johtui.

Mutta eihän hän voisi sitä tehdä. Ei koskaan. Näin oli parempi. Hän tarvitsi jonkun, johon purkaa kaikki raivonsa.

Kaya otti pari askelta lähemmäs Lancelotia, noukki lattialta sen miehestä repimänsä ihonpalasen ja viskasi sen, tarkoituksenaan osua Lancelotia päähän sillä. ”Miten helvetissä, sinä idiootti kuvittelet, että saan veritahrat pois valkoiselta koko lattiamatolta nuolemalla! Miettisit ihan tosissaan tekemisiäsi, äläkä ryntäille sinne minne heppisi näyttää! Jonain päivänä jäät kinni ja voin vannoa, että olen paikalla silloin kun se tapahtuu ja isä vie sinulta Draculan arvon!”

Kaya halusi jo eroon Lancelotista. Hän oli väsynyt, lähinnä henkisesti. Hän halusi Terenjan luokseen ja itse mahdollisimman kauas Draculan linnasta, mielellään toiselle puolelle maapalloa, eikä minkäänlaista syytä palata takaisin tälle hullujen huoneelle.

Kaya ei ollut koskaan tuntenut paikkaa kodikseen. Se oli täydellinen tosiasia. Ilman Terenjaa hän olisi varmasti karannut paikalta ueseaan otteeseen.

”Luulisi, että sinulla olisi parempaa tekemistä tulevana Draculana, kuin vain rääkätä minua”, Kaya melkein nyyhkäisi.

Samassa vaatehuoneen ulkopuolella kävi ovi. Joku oli tullut Kayan huoneeseen. Hetkeä myöhemmin Francoisen ääni kuului huoneen puoleelta, tämä huhuili tytärtään. Omaan vaatehuoneeseensa vangitun tyttären huulille nousi julma hymy: ”Anna minulle yksikin syy huutaa, Lancelot. Huudan varmasti”.

Lancelot koppasi Kayan viskaaman lihan palasen, ja katsoi sitä irvistäen. Hän tunkin palasen taskuunsa ja huokaisi. "Sinä et taida alkuunkaan tietää, miksi vihaan sinua, ethän?", Lancelot hymyili lähes surullisesti. Hän oli selkeästi jatkamassa lausettaan, mies avasi jo suunsa, ja jos häntä ei olisi keskeytetty, hän olisi luultavasti möläyttänyt kaiken Kayalle. Ei nainen kuitenkaan olisi ymmärtänyt, korkeintaan nauranut hänelle.

Paniikki meinasi iskeä nuoreen perijään hänen tunnistaessaan isänsä äänen makuuhuoneen puolelta. Hän kuitenkin veti kasvoilleen pienen hymyn Kayan sanoille. "Älä huoli, en aio antaa sinulle syytä huutaa. En aio enää vierailla huoneessasi. Jätän sinut rauhaan.", Kaya saattoi kuvitella, että tämä lupaus johtui Lancelotin pelosta jäädä kiinni, mutta miehen silmistä näki että hän oli tehnyt päätöksensä.

Päätös ei tietenkään tarkoittanut sitä, että Lancelot lopettaisi sisarensa piinaamisen. Ehei. Hän kiduttaisi tätä henkisesti aina mahdollisuuden saadessaan, ennenkuin keksisi tavan päästä tuosta lopullisesti eroon. Lancelotin oli vain.. Parempi alkaa käyttäytyä kuin oikea tuleva Dracula, ja ehkäpä Aurelia löytäisi keinon rauhoitella hänen tulista luonnettaan.

"Menehän nyt, Isä kutsuu, sisko.", Lancelot hymähti pienesti, ilkikurisesti. Hän otti yhden vaatehuoneen ripustimissa roikkuneen kauniin, hailakan taivaan sinisen mekon käteensä, ojensi sen sisarelleen, avasi vaatehuoneen oven pikaisella liikkeellä tyrkäten Kayan ulos. Lancelot itse piiloutui vaatehuoneeseen siksi aikaa.

Kaya oli jo sanomassa jotain vastaan, kun Lancelot jo tyrkkäsi hänet ulos vaatehuoneesta. Kuullessaan isänsä huudon, tyttö hiippaili kylpyhuoneeseen: ”Isä? Olen juuri menossa suihkuun!” Kaya huusi Francoiselle. Tyttö halusi kaikki merkit Lancelotista pois itsestään. Veren suunsa ympärillä ja vaalean limaisen nesteen haaroiltaan. Loppujen lopuksi, sillä hetkellä nuori nainen oli kuin kuka tahansa raiskattu nainen. Hän tunsi itsensä likaiseksi ja syylliseksi. Lancelot oli onnistunut tavoitteessaan. Ruumiillinen kipu oli jo kadonnut, mutta henkinen tuska katoaisi tuskin koskaan. ”Odota minua olohuoneessani isä! Tulen pian!”

Kaya vain toivoi, että Lancelot älyäisi käyttää makuuhuoneessa sijaitsevaa palveluskunnan ovea ja livistää paikalta mahdollisimman nopeasti.



Aurelia oli Lancelotin huoneessa. Hän oli päättänyt tuoda kukkia myös miehensä huoneeseen. Palvelijat auttoivat naista siivoamaan huoneen, sillä välin kun Aurelia suoristi Dianan tuomat paketit miehen oleskeluhuoneen pöydälle ja asetti kukkavaasin keskelle pöytää. Aurelia avasi miehen huoneen verhot ja toivoi, että nämä pikku järjestelyt piristäisivät hänen tulevaa aviomiestään edes hieman.

Lancelot livahti huoneesta mahdollisimman pian todettuaan reitin olevan selvä. Nämä palveluskunnan ovet olivat käytännöllisiä. Lancelot riisui matkallaan verisen takkinsa yltään, ja riiputti sitä loukkaantuneen olkansa päällä, peitelläkseen sen. Jos joku näkisi hänet nyt, he näksiviät vain merkkejä itkusta miehen paidan miehustalla.

Päästyään oman huoneensa turvaan Lancelot hätkähti Aureliaa. Hän ei ollut odottanut naisen olevan täällä. Hänen hartiansa haava oli alkanut umpeutumaan hitaasti, liian hitaasti, ja kipu oli melkoinen. "Aurelia.", Lancelot totesi hämmentyneenä. "Mitä sinä teet?", Lancelot oli edelleen poissa tolaltaan äitinsä kanssa tapahtuneesta, sekä läheltä-piti tilanteesta juuri hetkeä aiemmin, eikä mies oikein osannut reagoida.

Sen enempää ajattelematta, Lancelot astui Aurelian eteen, ja kietoi kätensä tämän ympärille, vetäen naisen tiukkaan halaukseen. Hän kaipasi lohtua, sekä verta. Jos hän saisi hieman verta kihlatultaan, hänen haavansa paranisi paljon nopeammin. Takki putosi miehen käsistä, paljastaen haavan hänen olassaan.
"Aurelia..Saanko..vain hieman..", Mies mutisi lähes nälkäisesti huohottaen Aurelian korvaan. Hän ei oikeastaan edes odottanut lupaa, kun hänen kätensä kävivät jo sivelemään kihlatun kaulaa, kuin mittaillen mihin purisi.

”Ah, Lancelot!” Aurelia oli juuri saanut viimeiset verot avattua. ”A-anteeksi, toin kukkia ja ajattelin avata verhot”. Tuttuun tapaan Aurelia perääntyi hieman peloissaan ja painoi katseensa maahan, hieman punastuen. Aivan kuin hän olisi pieni lapsi, joka oli juuri jäänyt kiinni jostain viattomasta pahanteosta.

Nainen henkäisi kuuluvasti, lähes vinkaisten, kun mies veti hänet syliinsä. Tottuneesti tuleva vaimo kietoi kätensä kuitenkin Lanceloti ympärille ja halasi tätä. Samassa hän huomasi repeytyneen haavan miehen hartiassa. ”Lancelot! Mitä sinulle on tapahtunut?” tulevan, nuoren vaimon äänestä kuulsi selvä järkytys. Hän ei voinut käsittää miten perijä olisi voinut haavoittua tuolla tavalla tarkoin vartioidussa Draculan linnassa.

Aurelia yritti pyristellä vapaaksi miehensä otteesta voidakseen katsoa haavaa paremmin, mutta luultavasti turhaan. Lancelotin pyytäessä verta hänen kaulastaan Aurelia sulki silmänsä ja käänsi päätään niin, että miehen olisi helpompi juoda hänen kaulastaan. Jo ennen kuin Lancelotin hampaat edes koskettivat hänen kaulaansa, tämä tärisi. Vapisi aivan hienoisesti tietäessään mitä oli tulossa. Nainen upotti sormensa miehen paidan selkämykseen ja puristi tätä tiukemmin itseään vasten.

"Kiitos..", Ääni oli vain hento kiuskaus verrattuna miehen yleensä arvokkaaseen puhetapaan. Hän painoi hampaansa vasten Aurelian kaulaa, puhkaisi ihon ja nautti veren mausta joka täytti hänen suunsa. Lancelot joi varovasti, ottaen vain sen mitä tarvitsi, ennenkuin veti hampaansa irti, nuolaisten vielä viimeisetkin haavoista tihkuvat pisarat.

Ruokailtuaan hän tunsi olonsa kohenevan huomattavasti. Lancelot pyyhki suutaan kämmenselällään ja katsahti kohti kattoa. "Anteeksi, Aurelia. En ole oikein oma itseni tänään.", Mies hymyili heikosti ja suuntasi sitten sohvalle, rojahtaen siihen istumaan. Ei, hän ei todellakaan tuntenut olevansa oma itsensä viime aikoina.

Aurelia ynähti pienesti, tuntiessaan miehensä hampaiden uppoavan ihonsa lävitse. Seuraavaksi hän päästi pitkän vapisevan huokauksen tuntiessaan myrkyn vaikutukset kehossaan. Hän puristi Lancelotia tiukemmin itseään vasten, mutta päästi tämän irti kun mies oli saanut tarpeekseen. Aurelia yritti saada itsensä kuriin nopeasti, huomatessaan huohottavansa pienesti. Kevyesti hän kosketti kevyesti kaulaansa siitä kohtaan, josta Lancelot oli häntä purrut.

”Ei se mitään Lancelot”, nainen sanoi ääni hieman väristen. Hän asteli istumaan sohvalle, sen toiseen päähän hänen ja miehensä väliin jäädessä pieni tyhjä tila. ”Mitä sinulle on tapahtunut? Haavasi ei näyttänyt pieneltä”.

Aureli kurottaa kättään Lancelotia kohti tarkoituksenaan tarttua miestä kädestä. Hän halusi olla hyvä, tukeva vaimo vaikka ei siinä aina onnistunutkaan ja vaikka pelkäsikin ajoittain tulevaa aviomiestään kuollakseen. Hän ei kuitenkaan voinut paeta kohtaloaan Draculan vaimona, joten hänen oli hyväksyttävä se.

”Voit kertoa minulle, Lance”, Aurelia hieman arasteli sanoa miehensä lempinimen, miettien loukkaantuisiko tämä tästä.

Lancelot nojasi päätään sohvan selkänojaan, tuijottaen kattoa. Hänen silmänsä kuitenkin kääntyivät Aurelian suuntaan naisen liikkuessa, ja seurasivat tämän menoa aina sohvalle asti. Hän ei kääntänyt päätään, vaikka Aurelia istuikin hänen viereensä, mutta silmät sentään katsoivat kihlatun suuntaan.

Nuori perijä hymyili hieman kuullessaan naisen kutsuvan häntä sillä lempinimellä, jolla harvat häntä uskalsivat nimittää. "Ei mitään ihmeellistä. Pieni nahistelu vain.", Lancelot ei voinut kertoa tulevalle vaimolleen tekemisistään, eikä hän myöskään oikein voinut kertoa turhanpäiväisiä valheita, joista voisi jäädä kiinni. Yksikin väärä kysymys väärältä henkilöltä, ja hänen tulevaisuutensa seuraavana Draculana voitaisiin unohtaa.

"Älä huolehdi, Aurelia. Se ei ole mitään vakavaa.", Lancelot kohotti toisen kätensä, sen josta Aurelia oli tarttunut, ja silitti sillä tulevan vaimonsa poskea. "Kiihotuitko, kun purin sinua?", Nuori perijä virnisti ilkikurisesti, halutessaan nähdä kihlattunsa punastuvan. Hän tiesi, ettei Aurelia ollut kovin hyvä puhumaan siitä, mitä itse halusi, ja tälläiset puheet saisivat varmasti naisen punastumaan. Joskus Lancelot mietti, oliko Aurelia tosiaan niin viaton kuin miltä tämä vaikutti päällepäin.

Aurelia kurtisti pienesti kulmiaan. Vai, ei mitään vakavaa? Nainen mietti kuumeisesti mitä oli mahdollisesti tapahtunut, varsinkin kun mies ei suostunut kertomaan. Toisaalta, tämä suhtautui asiaan niin kevyesti, että mitään vakavaa tuskin oli tapahtunut.

Samassa mies esitti kysymyksensä ja nainen tosiaan punastui. Hän painoi päänsä ja katsoi toiseen suuntaan. Hän ei todellakaan ollut tottunut puhumaan tällaisesta yhtään kenenkään kanssa. Toisaalta, ehkä hänen pitäisi oppia avautumaan miehelle. Hän oli kyllä kiihottunut, eikä pelkästään vampyyreiden hampaista purkautuvan myrkkymäisen aineen vuoksi. Aurelia oli tavattoman kokematon kaikessa, mutta Lancelotin käyttämä pieni väkivalta kiihotti häntä aina. Mies oli kaiken järjen mukaan huomannut sen.

Aurelia yritti avata suutaan monta kertaa, vastatakseen, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Lopulta hän sulki suunsa ja nyökkäsi, kasvot niin punaisina, kuin se kalpealle vampyyrille oli vain mahdollista. Ääneen hän tuskin pystyisi koskaan kiihottumistaan myöntämään.

Lancelot naurahti kihlattunsa reaktiolle tuon painaessa päänsä ja loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen nyökättyään. Lancelot ei voinut itselleen mitään, hänen piti saada hieman kiusata kokematonta kihlattuaan. Voisi kai sanoa, että sillä hetkellä Lancelot tosiaan tunsi rakastavansa tätä naista.

"Älä nolostu, kultaseni. Jos sinä haluat jotain, sinun pitää vain pyytää.", Lancelot otti hieman paremman istuma-asennon sohvalla, siirtäen kätensä Aurelian poskelta tuon leuan alle, kohottaen naisen kasvot ylös päin. "Jos pyydät kiltisti, voin ehkä auttaakkin sinua.", Lancelot veti Aureliaa itseään kohti tuon leuasta pitäen, ja painaen suudelman naisen huulille.

Jos joskus joku oli epäillyt Lancelotilla olevan hieman mielenterveydellisiä ongelmia, niin nyt ne olivat varmasti melko selkeät. Miehen persoona tuntui heittävän kuperkeikkaa tuon tuosta, sadistista lämpimään, rakastavaan sulhaseen ja siitä taas arvokkaaseen Draculan perilliseen.

Jos mahdollista Aurelia punastui entisestään, Lancelotin tavallaan käskiessä tuota pyytämään makamaan kanssaan. Naisen kädet puristuivat nyrkkiin hänen sylissään ja tämä näytti muutenkin vaikealta. Tilanne ei todellakaan ollut hänelle helppo. Aurealia ei voinut mitään sille, että oli niin siveä. Seksi ujostutti häntä, samoin siitä puhuminen.

Aurelia kuitenkin huokaisi pitkään ja nautinnollisesti Lancen suudellessa häntä. Tuntui kuin edellisestä illasta olisi ikuisuus. Vaistomaisesti hän nojautui lähemmäs miestä, siirtäen kätensä kevyesti tämän reidelle. Enempää hän ei uskaltanu vielä tehdä. Aurelialta tämä ei tullut luonnostaan. Jokainen liike oli haparoiva, kokeileva ja pelokas. Hän ei tiennyt ärsyttäisikö se mahdollisesti Lancelotia, vai pitikö tämä vain siitä.

Nuori nainen rupesi jälleen kevyesti huohottamaan suudelman kiihottaessa häntä entistä enemmän.

Lancelot lopetti suudelman hieman liian lyhyeen, jättäien kihlattunsa mahdollisesti janoamaan lisää. Toisella kädellään nuori perijä tarttui Aurelian käteen jonka nainen oli varovasti laskenut hänen reidelleen, ja kuljetti kevyesti Aurelian käden omille haaroilleen. "Sinun täytyy sanoa mitä haluat, Aurelia, muuten en tiedä mitä tehdä.", Lancelot selvästi kiusoitteli naista.

Vaikka hän olikin juuri raiskannut Kayan, vaikutti siltä, että hänen miehinen osansa oli jo valmis uusintaan. Nuorena se oli vielä helppoa, selvästi. Luultavasti vampyyrinä oli vaikutti asiaan, sekä Kayan hampaista lähtenyt myrkky, joka saattoi edelleen vaikuttaa Lancelotin elimistössä.

Oikeasti hän vain halusi kiusata tulevaa vaimoaa, kaikki muu mikä tuli siinä ohessa oli vain ylimääräistä plussaa. Hän halusi kerrankin nähdä, mitä kaikkea hänen kihlattunsa keksisi, jos tuon käskisi tekemään kaiken itse.

Aurelia ynähti pienesti, kuin vastalauseeksi, kun Lancelot vetäytyi kauemmas. Nainen kosketti huuliaan, kuin epäuskoisena siitä, että häntä oli juuri suudeltu. Samassa hän tajusi, mienne mies oli hänen kätensä vienyt. Lancelot tuntui kuumalta ja kovalta naisen kättä vasten, jopa housujen kankaan lävitse.

Kun mies melkein vaati häntä sanomaan, mitä hän halusi miehen itselleen tekevän, nainen punastui uudelleen ja käänsi katseensa pois. Siitä huolimatta, miten Lancelot oli onnistunut häntä kiihottamaan, tilanne muuttui koko ajan tukalammaksi ja tukalammaksi. Miksi mies ei voisi vain ottaa häntä niin kuin aiemmin. Aurelia ei halunnut puhua omista haluistaan, se oli kiusallista.

Aurelia riuhtaisi itsensä seisomaan ja oli jo melkein lähdössä huoneesta nolona, mutta jäikin seisomaan paikoilleen hetkeksi. Hän huohotti edelleen. Lancelotin suudelman vaikutukset saivat naisen pysymään paikallaan ja jopa riisumaan jakkutakkinsa. Aurelia pudotti sen lattialle, potkaisi korkokengät pois jalastaan, nosti kapean mekkonsa helmoja niin että saattoi istuutua sohvalle, jalat levällään. Táurelia nosti toisen jalkansa koukkuun sohvalle ja jätti toisen lepäämään sohvan laidan yli niin, että hänen varpaansa hipoivat mattoa. Nainen nojasi aavistuksen taaksepäin sohvalla niin, että sohvan selkänoja painui aavistuksen hänen yläselkäänsä. Puinen selkänoja jättäisi varmasti mustelmia, jos nainen antautuisi siinä asennossa miehelleen, mutta nainen ei siitä tuntunut piittaavan, kun oli juuri saanut hieman rohkeutta.

”Tule päälleni”, Aurelia kuiskasi, tuskin lainkaan kuuluvalla äänellä ja levitti käsiään. ”Ota minut”. Nainen punasteli edelleen vahvasti ja oli nolona, mutta hän uskalsi edes kuiskata jotain ääneen.

Nuori perijä seurasi kihlattunsa liikkeitä mielenkiinnolla odottaen, mitä tulisi tapahtumaan. Hän ajatteli Aurelian jo luovuttaneen ja lähtevän hänen kiusoitteluaan karkuun, mutta sitten hento nainen alkoikin jo riisumaan ja pian tuo olikin sohvalla jälleen, valmiina ottamaan vastaan Lancelotin.

Kevyt virnistys levisi miehen huulille, ja tämä avasi housunsa, päästäen miehuutensa esille. Lancelot siirtyi Aurelian jalkojen väliin, asettaen itsensä valmiiksi, mutta ennenkuin mies työntyi sisään, tämä kumartui ja painoi päänsä vasten Aurelian kaulaa. "Juuri noin, hyvä tyttö.", Kuin palkkioksi sanoistaan Aurelia sai näykkäyksen kaulaansa ja korvan lehdelleen, samalla kun Lancelot työntyi naisen sisään.

Nuori perijä ei ollut mitenkään helläkätinen, kuten ei aiemminkaan. Hän otti sen mitä halusi, ja antoi samalla Aurelialle sen mitä nainen halusi. Olihan tuo itse häntä pyytänyt. Jonain päivänä Lancelot pakottaisi naisen tekemään kaiken työn itse, mutta toistaiseksi tämä sai riitää. Ei liikaa makeaa mahan täydeltä, niinhän?

Aurelia henkäisi kevyesti miehen tullessa hänen päälleen. Hän kietoi kätensä tämän ympärille. Pieni vakerrus karkasi naisen huulilta, kun Lancelot näykkäisi häntä. Hän painoi päänsä miehen kaulan mutkaan ja nuuhki samalla tämän ihoa. Nainen uskaltautui jopa nuolaisemaan pienesti Lancelotin viileää, sileää ihoa.

Miehen työntyessä häneen, Aurelia voihkaisi jo kuuluvasti ja hänen ruumiinsta taipui kaarelle Lancelotin alla, sohvan kovan käsinojan painautuessaan hänen selkäänsä. Aurelia ei ollut pyytänyt mitään hellää, rakastavaa yhdessä oloa. Himonsa rohkaisemana, sitä sen kummemmin ajattelematta nainen upotti omat, valkoiset, esiin työntyneet hampaansa miehen kaulaan. Veren maku suorastaan tulvahti hänen suuhunsa. Samalla hänen oma kaulansa oli paljastunut paremmin Lancelotille.

Lancelot ähkäisi hiljaisesti tuntiessaan nautinnon valtaavan itsensä jälleen hänen työntyessään kihlattuunsa. Sillä hetkellä jos koskaan, hän tunsi että tämä nainen oli juuri se, jonka hän halusi vaimokseen. Miksi? Aurelia ei kuitenkaan ollut sitä tyyppiä, josta Lancelot piti. Jos Lancelotilta olisi kysytty, hän ei olisi osannut vastata mitään.

Nautinnollinen huokaus, pikemminkin voihkaisu, karkasi miehen huulilta hänen tuntiessa Aurelian hampaiden puhkovan ihonsa ja tuntiessaan myrkyn valuvan jälleen sisälleen. Aurelia parka saattaisi joutua kestämään aikamoista höykytystä, ennenkuin vain jokin aikaa sitten tyydytyksen saavuttanut vampyyri tyydyttyisi uudestaan.

Myös Lancelot upotti hampaansa Aurelian kaulaan, nauttien tuosta tunteesta, kun he purivat toisiaan saman aikaisesti, miehen työntöjen muuttuessa rajummiksi ja nopeammiksi.

Aurelia voihki ja ynisi Lancelotin kaulaa vasten niin, että hänen juomisensa häiriytyi sen verran, että miehen verta valui hänen, leualleen ja kaulalleen. Hän tunsi miehen hampaat jälleen puhkovan hänen ihonsa. Se sai naisen huokaamaan. Uusi ainos vampyyrin myrkkyä pääsi hänen kehoonsa ja sai hänen ruumiinsa melkein liekehtimään.

Lopulta nainen irrotti hampaansa Lancelotin ihosta, voihkien tämän nimeä yhä uudelleen ja uudelleen. Käsinoja pureutui Aurelian selkään ikävästi, mutta juuri nyt se ei haitannut. Hän kiskoi mekkoaan ylemmäs vyötärölle, ettei sen helma estäisi Lancelotia työntymästä hänen sisälleen.

Lancelot ei heti kyennyt lopettamaan puremistaan, vaikka jossain mielensä perukoilla tiesi ettei hän saisi juoda liikaa kihlatustaan, ettei tuo tulisi heikoksi. Lopulta mies sai taisteltua itsensä kanssa ja irroitettua hampaansa Aureliasta, nuollen kuitenkin haavaa.

Hän työntyi sisälle Aureliaan koko pituudellaan, hakkaavasti, kiskoen naista lanteista lähemmäs itseään, vaikka se ei oikein ollut mahdollista. Lopulta Lancelot kaappasi Aurelian syliinsä, kaatuen samalla itse taaksepäin selälleen sohvalle, Aurelian nyt ollen miehen päällä.

Tämä ei kuitenkaan saanut nuorta perijää häiriintymään rytmissään, vaan tuo aloitti samantien uudestaan takovan rytminsä.

Aurelia päästi yllättyneen äännähdyksen, miehen vetäessä hänet päälleensä. Lancelot pääsi nyt paremmin ja entistä syvemmälle hänen sisäänsä. Aurelia voihki entistä lujempaa, tajutessaan kuitenkin nopeasti mitä teki ja peitti kädellään suunsa, toivoen sen vaimentavan hänen voihkettaan edes hieman. Aurelian oli pakko laskea toinen jalkansa lattialle, ollakseen tukevammin miehensä sylissä. Näin hän saattoi jopa kokeilla liikkua itsekkin miehen päällä. Lantion liikkeet olivat haparoivia ja arkoja, mutta hän sai sovitettua ne helposti Lancelotin selvään rytmiin.

Haparoivin kädenliikkein Aurelia riisui mekkonsa, vetäen sen päänsä yli, jolloin hän oli rintaliivejään lukuunottamatta täysin alasti kihlattunsa päällä. Päällään ollessaan nainen saattoi nojautua niin, että Lancelotin pää oli hänen rintojensa välissä. Kankaan suojaamat rinnat hankasivat miehen kasvoja rytmissä tämän omien työntöjen tahdissa, naisen ottaessa tukea miehen takana olevasta käsinojasta.

Lancelot ynähteli nautinnostaan. Kun Aurelia toi rintansa hänen kasvoilleen, mies ei voinut muuta kuin näykkiä niitä niin, että iho rikkoutui vain hieman, jolloin Lancelot sai nuolla pienet veripisarat pois niistä. Hän oli ajautumassa eläimellisten himojensa valtaan, puristaen Aurelian lanteita sormissaan.

Hän vaati alati vain nopeampaa tahtia, paiskaten Aurelian lähes joka kerralla alas asti syliinsä rajusti. Hän huohotti voimakkaasti, eikä loppuhuipennus ollutkaan niin kaukana kuin Lancelot oli luullut.

Aurelia melkein kiljahti Lancelton näykkiessä hänen rintojaan. Naisen oli pakko pitää silmänsä suljettuina. Huoneen valot tuntuivat aivan liian kirkkailta hänen silmiinsä. Lancelotin rajuus tuntui lähes taivaalliselta. Eikä Aurelia rikkoutunut vaikka välillä tuntuikin siltä. Hän nautti, täysin siemauksin.

Lauetessaan Aurelia todella kiljahti. Hän ponnahti kunnolla istumaan miehen päälle peittäen suunsa molemmilla käsillään. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hytkyi jälleen. Laukeamisen kourissa Lancelotin työnnöt tuntuivat jopa melkein kipeiltä. Lopulta nainen vajosi miehensä syliin voimattomana liikkumaan. Lancelot saattoi seuraavina hetkinä tehdä hänelle mitä tahtoi, eikä naisesta olisi häntä vastustamaan.

Lancelot huomasi Aurelian vajoavan syliinsä lauettuaan, mutta mies itse ei ollut vielä aivan valmis. Hän ei ollut kaukana, mutta ei tarpeeksi lähellä kuitenkaan. Lancelot kampesi itsensä istumaan, pidellen Aurelian sylissään, ja tuettuaan selkänsä kunnolla käsinojaa vasten, hän jatkoi työntöjään kunnes laukesi itse.

Lauetessaan nuori perijä huudahti nautinnollisesti ja puristi kihlattuaan sylissään lähes rusentavalla voimalla, ennenkuin valahti rennoksi, huohottaen. Lancelot kääntyi sohvalla niin, että sai tuettua selkänsä selkänojaa vasten, pidellen kuitenkin Aurelian koko ajan sylissään, kuin suojellakseen tätä kaikelta maailman pahuudelta.

Lancelot riiputti päätään vasten kihlattunsa kaulaa, puristaen silmiään kiinni. Maailma tuntui kieppuvan hänen ympärillään, ja se meinasi saada miehen hieman pahoinvoivaksi.

Aurelia ynisi pienesti, ilmeisen naurinnollisesti, Lancelotin vielä jatkaessa. Hän antoi miehen nostella itseään vapaasti, kunnes tämäkin laukesti. Nainen huokaisi pienesti tuntiessaan miehen laukeavan sisäänsä. Vai vihkaa hän suuteli miehen korvanlehteä lepuuttessaan ruumistaan miehen sylissä. Hän antoi miehen halata itseään rusentavasti ja vain huokaisi.

”Jatkuuko tämä samanlaisena kun menemme naimisiin?” kysymys oli juolahtanut naisen turtaan päähän vaivihkaa ja yhtä salaa se luikahti ulos naisen huulilta. Aurelia tunsi olonsa liian hyväksi miettiäkseen likkaa sanomisiaan.

Kevyesti hän siveli etusormellaan Lancelotin rintakehää, tekemättä elettäkään noustakseen ylös tämän sylistä.

Lancelot hämmästyi hieman Aurelian sanoista, mutta miehen huulille kaartuva hymy ei ollut ivallinen, vaan pikemminkin huvittunut. "Jatkuu, minä lupaan.", Lancelot taisi olla vieläkin hieman huumaantunut myrkystä elimistössään, tai sitten mies oli muuten vain vinksahtanut päästään lopullisesti, sillä hän kuiskasi Aurelian korvaan jotain, mitä ei olisi koskaan uskonut itsekkään sanovansa; "Rakastan sinua.."

Se lipsahti hänen huuliltaan luontevasti, ja vaikka mies ei tiennytkään tarkoittavansa sitä todella, hän ei välittänyt vaikka kuulikin itsensä sanovan jotain niin omituista. Viimeiset päivät olivat olleet hyvin rankkoja nuorelle perijälle, ja Aurelia oli ainoa joka oli tarjonnut hänelle lohtua. Ehkä hän todella rakasti tätä naista, ehkä hän vain kuvitteli sen huumassaan.

"Tiedätkö, äitini sekoitti minut Isään, ja eilen..hän sanoi että olen samanlainen kuin se pikkunarttu.. se sattui..", Lancelot halusi purkaa tunteitaan jollekkin, ainoalle johon luotti. Siltä se ainakin tuntui. Ainoastaan Aurelia ei kääntäisi hänelle selkäänsä.