Best Friends Foreva! (VAROITUS!)

Keon kurtisti kulmiaan Nanamille hieman vihaisen näköisenä. Naaras tuntui vähättelevän tilannetta. Ihmissuden veri oli vampyyreille äärimäisen myrkyllistä ja jo pienien määrien tiedetään tappaneen. Hän nosti naaraan kuitenkin ammeesta sanomatta mitään ja kietoi tuon pyyhkeeseen, hieman vaivalloisesti, mutta ei suostunut kuuntelemaan vastaväitteitä. Kun Nanami oli tiukasti pyyhkeen sisällä, hän kantoi tuon makuuhuoneeseen.

Sängyllä hän hautasi tuon jokaisen mahdollisen peittoa muistuttavan asian alle. Nanami oli aivan liian tyyni tilanteeseen nähden. Käsittikö tuo tilannetta ollenkaan? Vai oliko tuo vajoamassa jonkinlaiseen shokkitilaan?
Keonin istuutuessa sängyn laidalle aivan Nanamin viereen, hän huomasi tärisevänsä pelosta. Istuessaan hän yritti peitellä parhaansa mukaan pyyhkeeseen muodostuvaa telttaa ja toivoi, että vampyyrinmyrkky palaisi mahdollisimman nopeasti pois hänen elimistöstään. Hän ei todellakaan harrastaisi Nanamin kanssa enää yhtään mitään. Tilanne oli jo muutenkin aivan riittävän paha.
”Millainen olo sinulla on?” hän kysyi ääni käheänä.

"Oksettava ja nälkäinen. En olekkaan kokenut tälläistä tunnetta sitten ihmisvuosieni.", Nanami mutisee kuin ohimennen samalla kun selaa tablettiaan. Kuten hän oli arvellutkin, tilanteeseen ei oikeastaan ollut muuta hoitoa kuin odottaa että Keonin veri palaisi pois hänen elimistöstään. Ihmisen veri saattaisi parantaa hänen oloaan ja ehkä auttaa prosessia nopeutumaan, mutta muutoin hän joutuisi kestämään tämän olon, kun ei voinut oksentaakkaan.
"Jos olisit niin ihana ja toisit minulle verta kaapista, Keon.", Nanami nostaa katseensa tabletistaan ja siirtää sen sivuun osoittaakseen huomiota myös ylihuolehtivalle poikaystävälleen. "Ja sen jälkeen voisit tulla viereeni."

Keon kurotti kätensä silittääkseen Nanamin hiuksia. Todellisuudessa hänen olisi tehnyt mieli ravata ympäri huonetta, tai lyödä tai repiä jotain, ihan vain koska ei osannut tehdä muutakaan. Naaras oli edelleen pelottavan tyyni.
Nanamin pyynnön kuullessaan, hän ampaisi kuin luoti keittiöön. Hän oli nähnyt muutamia kertoja, miten naaras oli valmistanut itselleen aterian. Hän nappasi jääkaapista oitis kaksi pussia ja kaatoi ne isoimpaan juomiseen soveltuvaan astiaan, jonka löysi. Hän sääti mikron asetukset niin, että verestä tulisi ruumiinlämpöistä.

Odottelun hän käytti etsiäkseen laukustaan puhtaat farkut, jotka hän sitten kiskoi ylleen, ilman boksereita.
Hetken kuluttua hän saattoi tassutella takaisin makuuhuoneeseen. Keon ojensi lämmittämänsä veren naaraalle ja jäi seisomaan sängyn viereen. Hän tarkkaili Nanamia huolestuneena, etsien tuosta kaikkia mahdollisia heikkouden, sairauden ja jopa kuolemisen merkkejä.

Nanami otti veren kiitollisena vastaan ja ruokaili koko määrän yhdellä kulauksella. Tyhjennettyään astian Nanami laski sen yöpöydälle, tuntien olonsa vain hitusen paremmaksi. Häntä väsytti, oksetti, heikotti. Nanami käpertyi vuoteessaan peittojensa alle ja kääntyi kohti Keonia ja ojensi väsyneesti kättään toista kohti. "Tule viereeni?", Häntä kylmäsi hieman. Olisiko hänellä kuumetta? Nanamia hymyilytti. Aivan kuin hän olisi ollut jälleen ihminen, heikko sellainen. Nanami ei oikein pitänyt olostaan, eikä hän uskonut että uni olisi kovin fiksua. Vai olisiko? Hän ei tiennyt.

Keon vaihtoi hermostuneesti painoaan jalalta toiselle ja katseli tarkkaavaisesti kun tuo söi. Näyttikö naaras tavallista kalpeammalta. Luoja, hän ei haluaisin, että tuo kuolisi. He olivat alun alkaenkin tienneet, että heidän suhteensa oli vaikea. Mutta ilmeisesti kummallakaan ei ollut tullut mieleen, että se voisi olla hengenvaarallinen toiselle. Keon ei antaisi ikinä itselleen anteeksi tätä.

Nanamin pyytäessä häntä viereensä, uros epäröi hetken. Tosin, ei hän voisi aiheuttaa ainakaan enempää vahinkoa.
Niinmpä uros lähestulkoon hiipi vuoteen viereen ja asettui varovaisesti kyljelleen aivan sen reunalle. Hänen katseensa tarkkaili edelleen naarasta, aivan kuin tuo voisi kuolla sekunnilla minä hyvänsä.
”Tarvitsetko vielä jotain?”

"Sinut viereeni, senkin höpsö. Tule tänne viereeni sieltä kaukaa. Usko nyt, en minä kuole. Minulla on aivan liikaa tekemistä voidakseni kuolla.", Nanami yritti hymyillä rauhoittavasti, mutta onnistui lähinnä hymyilemään väsyneesti. Häntä oksetti hetki hetkeltä enemmän, ja oli aivan kamalaa ettei hän voinut oksentaa helpottaakseen oloaan. Nanami muisti kyllä lapsena kuinka hän oli ollut kipeänä ja kuinka oksentaminen oli helpottanut hänen oloaan. Vampyyrina olossa oli myös huonot puolensa. Pelko alkoi kyllä oikeastaan kaihertaa Nanamin sisuksia pikkuhiljaa. Mutta Keonin vuoksi hänen olisi oltava vahva.

Keon hivuttautui lähemmäs Nanamia ja kietoi naaraan kainaloonsa aivan itseään vasten. Eikä hän voinut sille mitään, että tuon kommentti hymyilytti häntä hieman. Vai, liian kiire kuolla. Tavallisesti kiireet loppuivat siihen paikkaan.
”En halunnut, että sinulle käy näin”, Keon kuiskasi ääni käheänä silitellessään naaraan hiuksia. ”En tosiaankaan.”
Uros huomaa ruumiinsa vapisevan. Helvetti, hän käyttäytyi kuin naaras. Tärisi ja vouhotti, kun hänen pitäisi olla vahva. Nanamihan se tässä oli hengenvaarassa eikä hän. Hän voisi murtua sitten kun kukaan ei olisi näkemässä. Kun tämä olisi ohi. Nyt hänen pitäisi yrittää helpottaa Nanamin oloa kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Samassa hän ryhtyi varmistamaan, että Nanami oli varmasti hyvin peitelty.

"Ei tämä ollut sinun syysi. Minähän sinua purin.", Nanami toteaa unisesti käpertyessään lähemmäs Keonin lämmintä ruumista. Häntä väsytti toden teolla ja hänen olonsa oli entistä heikompi. Mitä jos hän kuitenkin kuolisi? Hän ei saisi toteuttaa tutkimuksiaan koskaan loppuun. Entä miten hän kykenisi menemään töihin huomenna? Hän ei tosiaankaan olisi luultavasti vielä kunnossa tarpeeksi työskennelläkseen, mutta minkä tekosyyn hän voisi antaa Bennetille sairaudestaan? Pilaantunutta verta? Ehkä.. Hän miettisi sitä myöhemmin.. Nyt hän halusi nukkua.

Keon veti Nanamia lähemmäs itseään, kun naaras puolestaan hivuttautui häntä vasten.
”Mutta minä olen se, joka olen vaaraksi sinulle”, Keon vastasi masentuneena. ”Minulle ei aiheutunut tästä tilanteesta minkäänlaista hengenvaaraa ja sinähän vain olit oma itsesi. Tällaista ei olisi tapahtunut jos me... Olisimme samaa lajia.”

Keon olonsa oli täydellisen voimaton. Mitä hän voisi tehdä? Olisiko hänellä muita vaihtoehtoja, kuin vain toisen olon helpottaminen.
Samassa hullu idea pälkähti hänen päähänsä. Tosin, ei se tilanteen huomioonottaen ollut niin hullu kuin olisi voinut olettaa. Aina kun hän tunsi olonsa epätietoiseksi, hän hakeutui tasan yhden hekilön luokse.
”Nanami... Tuota, voisinko minä... Käydä soittamassa yhden puhelun?” Keon kysyi varovaisesti. ”Saatan tietää jonkun, joka ehkä osaisi auttaa.”

"Mm-mm.", Nanamin vastaukset olivat lähinnä unisia muminoita. Hän ei oikeastaan tiennyt puoliakaan siitä mitä hänen ympärillään enää tapahtui. Kuume nousi ja hänen olonsa heikkeni, ei kuitenkaan tappavasti. Nanami tulisi olemaan ainakin seuraavan päivän vielä heikossa kunnossa ennenkuin hänen olonsa alkaisi helpottamaan. Nanami ei ollut edes huomannut Shuin kömpineen sänkyyn hänen jalkoihinsa nukkumaan.

Keon nielaisi, kun Nanami ei vastannut hänelle kunnolla. Pelko puristui jälleen hänen sisuskalujensa ympärille. Toinen huolestuttava seikka oli, että naaraan ruumiinlämpö tuntui nousevan. Tuon iho tuntui jopa melkein lämpimältä Keonin kättä vasten. Kuolisiko naaras nyt? Uskaltaisko hän lähteä ollenkaan toisen viereltä. Toisaalta, hän lähtisi vain hetkeksi ja puhelu saattaisi tosiaan auttaa.
Varovaisesti hän irrottautui Nanamista ja nousi vuoteesta. Koko ajan naarasta tarkkaillen, hän hiipi ulos makuuhuoneesta.

Kännykkä löytyi niiden farkkujen taskusta, jotka hänellä oli ollut päällään ennen kylpyhetkeä. Keon valitsi numeron pikavalikosta.
Kun se oli hoidettu, hän hiipi takaisin Nanamin viereen vuoteeseen. Hän piti naaraan lähellään, mutta ei uskaltanut itse ummistaa silmiään.
Kahden tunnin kuluttua ovikello soi.

Ovikellon ääni kuuluu unen läpi kuin sumusta. Nanami havaitsee äänen muttei kykene reagoimaan siihen. Hän tunsi olevansa samaan aikaan hereillä ja samaan aikaan unessa. Jokainen hänen raajansa tuntui painavan vähintään tonnin ja silmäluomet kaksi. Ovikello.. Hänen pitäisi nousta avaamaan ovi. Oliko hän missannut työpäivän? Olisiko oven takana Bennet valmiina raivoamaan hänelle? Nanami ei muistanut tapahtumia muutaman tunnin takaa, eikä hän kyennyt nousemaan sängystä.

Ovikellon soidessa Keon hivuttautui ensin varovaisesti pois Nanamin vierestä ja juoksi sitten ovelle. Helpotus hyökyi hänen ylitseen kun hän näki oven takana tutut kasvot. Äidin läsnäolo tuntui jo itsessään auttavan tilannetta. Keonia nolotti hieman myöntää, että vaikka hän oli yli kuusikymmentä vuotias mies, hän turvautui yhä useammin äitiinsä.
”Tänne sinä siis katoat aika ajoin?” Marla Hughes sanoi kurkistellessaan sisälle Nanamin asuntoon.
”Jep.” Keon tunsi punan kohoavan poskilleen.
Hänen äitinsä asteli sisään muitta mutkitta ja ryhtyi riisumaan kamelinväristä villakangastakkiaan. ”No, mikä täällä on sitten ongelmana?” hän kysyi ripustaessaan takkia säntillisesti henkarille. ”Et suostunut kertomaan puhelimessa mitään senkin hulttio.”

Keon sulki asunnonoven äitinsä perässä ja jäi sitten seisomaan päätään rapsutellen. Ei ollut ihan helppoa kertoa äidille, että seurusteli vampyyrin kanssa. Nyt hänen olisi vain pakko kertoa, koska Nanamin laji selviäisi ensimmäisenä ja sitten heräisi kysymykset siitä, mitä Keon teki vampyyrin kanssa.
”Tuota... Minä seurustelen”, Keon päätti aloittaa helpommasta.
”Mitä?” Marla näytti puulla päähän lyödyltä. ”Mistä lähtien?”
”Vasta vähän aikaan, mutta älä vielä innostu”, Keon sanoi ja valmistautui juoksemaan karkuun kun äiti kuulisi varsinaisen uutisen. ”Nimittäin... Tyttöystävänionvampyyri.”
”Mitä? En saanut mitään selvää. Puhu kunnolla.”
”Tyttöystäväni... On vampyyri.”

Hetken aikaa äiti näytti siltä kuin olisi voinut pyörtyä. Keon mietti, joutuisiko hän kohta hoivaamaan kahta tajutonta naista. Ajatus ei varsinaisesti houkutellut häntä.
Marla sai kuitenkin nopeasti koottua itsensä ja näytti ryhdistäytyvän. ”Vai niin.”
Keonin teki mieli vajota maanalle.
”Ja sinä pyysit minut tänne koska?”
Nyt hänen olisi myönnettävä äidilleen, että oli harrastanut seksiä vampyyrin kanssa. ”Me tuota... Kylvimme ja siinä kävi niin, että hän puri minua.”
Marlan silmät laajenivat aavistuksen hämmästyksestä. Aivan kuin hän ei olisi uskonut yhdenkään vampyyrin olevan niin tyhmä, että purisi ihmissutta.
”Missä tyttö on?”
”Makuuhuoneessa. Tuolla noin.”
”Kuinka paljon hän joi?”
”Ilmeisesti hän ei varsinaisesti juonut vaan sai vain ensimmäiset pisarat.”
Seuraavaksi Keon joutui katsomaan, kun hänen äitinsä pyyhälsi Nanamin makuuhuoneeseen jättäen poikansa seisomaan eteiseen hölmistyneenä.

Marla näki sotkuisen sängyn ja sen keskellä valtavan peittovuoren, jonka alta todennäköisesti paljastuisi myrkytyksen saanut vampyyri. Hän pyöritteli silmiään ja asteli lähemmäs vuodetta.

Vieraan naisen ääni kaikuu eteisestä Nanamin korviin. Hän liikahtaa kuin unissaan hieman ja käpertyy tiukemmin peittojen alle. Ääni kuulosti samaan aikaan miellyttävältä että hieman pelottavalta. Miksi Keon kertoisi jollekkin heidän seurustelustaan? Vai kuuliko hän omiaan? Nanami ei tiennyt mikä oli unta ja mikä oli todellista. Hän tunnisti uuden hajun makuuhuoneessaan ja kuuli lähestyvät askeleet. Hän tuntee kuin Shui katsoo uutta vierasta tulijaa ja nousee hieman puolustaakseen emäntäänsä jos sille tulisi tarvetta.

Marla vilkaisi koiraa vain ohimennen ja piti olemuksensa mahdollisimman rauhallisena, jotta eläin ei tuntisi sitä uhkaavaksi. Hän asteli vuoteen viereen ja rupesi kaivamaan potilasta niiden alta. Mitä Keon oikein oli ajatellut kun hän oli haudannut tytön kaiken tämän alle. Äiti ryhtyi oitis viskomaan päällimmäisiä peitteitä pois.
Ja kuinka ollakkaan sieltä paljastui pieni vampyyrinainen.
Ja tuolla näytti olevan korkea kuume. Marla huokaisi. Jos Keonin sanomiset pitivät paikkansa, tämä vampyyri ei välttämättä kuolisi, mutta olisi pari päivää hyvinkin tuskainen ja kuumeinen. Eikä tuon kohtalo selviäisi kuin vasta sen parin päivän kuluttua. Siihen asti he saattoivat vain helpottaa vampyyrin oloa.
”Keon! Etsi lähin apteekki ja hae sieltä kuume, närästys ja pahoinvointilääkkeitä!” Marla sanoi pojalleen, joka oli tullut makuuhuoneen ovenpieleen seisomaan. ”Ja mielellään niin pian kuin mahdollista.”
”Selvä.”
”Ja käy ruokakaupssa. Meidän on oltava täällä todennäköisesti jonkin aikaa.”
”Okei.”

Tietenkään Marla ei varsinaisesti hyppinyt riemusta Keonin tyttöystävävalinnan vuoksi, mutta eihän hän voinut ainokaiseltaan kieltääkään mitään. Nyt hän voisi vain tehdä parhaansa vampyyrin olon parantamiseksi ja rauhoittaa poikaansa, joka todennäköisesti kiipeäisi kohta pitkin seiniä.
Marla istuutuu sängynreunalle.
”Hei siellä, oletko hereillä? Millainen vointi sinulla on?” hän kysyi lempeästi paljastaen vampyyria vielä hieman enemmän peiton alta.

Nanami tuntee kuinka peitteet katoavat hiljalleen hänen yltään. Viileys palaa vähitellen ja hän alkaa hytististä kylmästä. Kuuluiko hänen tuntea kylmää? Eikö hän ollutkaan vampyyri? Kuume sai Nanamin sekoittamaan menneen ja nykyisyyden, uskomaan kaiken olleen vain unta. Hänhän oli ihminen, mikä ihme sai hänet kuvittelemaan että hän olisi vampyyri?
Lempeä ääni kuitenkin tunkeutuu houseen läpi ja Nanami taistelee raottaakseen silmiään. Täysin vieraat kasvot, täysin vieras, mutta kuitenkin jotenkin etäisesti tuttu tuoksu. Kuka tämä nainen oli. Nanami siristää raotettuja silmiään. Ja nyökkää hieman osoittaakseen olevansa hereillä.
"Heikko, väsynyt. Tahtoisin oksentaa.", Nanamin sanat ovat melkein yhtä hiljaisia kuin kuiskaus. Silmäkulmastaan hän näkee Shuin joka kyyristelee lähistöllä epäilevänä. "Hys, poika, rauha.", Nanami mutisee koiralle rauhoitellakseen tuota. Shui tekee työtä käskettyä ja asettuu makaamaan, kuitenkin valppaana. Emäntä ei ollut terve.
"Kuka sinä olet?", Nanami siirtää utuisen huomionsa takaisin lempeä ääniseen naiseen.

Marla hymyili pienelle naaraalle ja pyyhkäisi tuon hiukset pois kasvoilta. ”Olen Keonin äiti. Nimeni on Marla. Tulin auttamaan, mutta en ole yhtään varma kuinka paljon voin tehdä. Suoraan sanottuna, olen ollut hyvin vähän tekemisissä vampyyreiden kanssa.”
Marla ryhtyi asettelemaan peittoja hieman paremmin Nanamin päälle. Nopeasti hän huomasi puuhastelunsa ohella, että vampyyrinaaras oli mitä ilmeisemmin täysin alasti peittojen alla, pelkkään pyyhkeeseen käärittynä.
”Se ajattelematon poika”, äiti mutisti tyytymättömänä. Eihän sairasta voinut jättää sänkyyn märän pyyhkeen kanssa.

Marla asteli kaapille, jonka oletti olevan vaatekaappi. Hän otti sieltä esiin t-paidan, verkkarit ja alushousut.
”Tehdäänpä sinun olosi mukavammaksi. Nouse hetkeksi ylös niin laitetaan sinulle vaatteet päälle ja minä vaihdan nopeasti sinulle kuivat lakanat. Voit siksi aikaa kääriytyä vaikka tuonne sohvalle. Ei tee hyvää maata märissä lakanoissa.”

Nanami katsoi Marlaa kuin tuo olisi kasvattanut toisen pään ja kysynyt aivan mahdottomia. Nousta ylös ja pukeutua? Nanami voihkaisi hiljaisesti ja yritti kääriytyä paremmin kosteaan pyyhkeeseensä kuin ei olisi halunnut nousta, niinkuin ei halunnutkaan. Lisäksi hän ei ollut aivan halusiko Keonin äidin näkevän hänet alasti. Mutta Marla oli oikeassa, hänen täytyisi pukeutua kuiviin vaatteisiin. Hänellä oli kylmä näissä kosteissa pyyhkeissä ja lakanoissa. Hitaasti, hyvin hitaasti Nanami hivuttautui istumaan ja sitten sängyn reunalle, puristaen pyyhettä rintaansa vasten. Häntä huimasi ylös noustessa, joten Nanamin täytyi tehdä se todella hitaasti. Kumpa hän voisi vain oksentaa.

Marla katseli hetken aikaa Nanamin touhuja ja pudisteli sitten päätään. Hän astahti nuoren naaraan viereen ja laski tuon vaatteet sängynreunalle. Tuo näytti siltä, kuin pyörtyisi minä hetkenä hyvänsä.
”Annahan minä autan”, hän sanoi napaten ensimmäiseksi pyyhkeen toisen päältä. ”Äläkä huoli, sinulla ei ole mitään sellaista, jota minä en olisi jo nähnyt peiliin katsoessani.”

Seuraavaksi Marla otti t-paidan ja auttoi sen Nanamin päälle, jotta tämä ujostelisi edes hieman vähemmän. Seuraavaksi hän auttoi naaraan päälle alushousut ja verkkarit. Hän kietoi tuon tiukasti yhteen huopaan ja ohjasi sohvalle nukkumaan.
”Hetki niin pääset omaan sänkyysi lepäämään”, Marla sanoi pyyhkäisten uudelleen hiukset pois naaraan kasvoilta. ”Ja luulen, että Keon on myös pian täällä.”

Marla asteli takaisin makuhuoneeseen. Ensimmäiseksi hän avasi ikkunan. Hän voisi tuulettaa huoneen nopeasti ennen kuin saisi vuoteen valmiiksi. Hän repi lakanat pois sotkuisesta sängystä, jätti ne toistaiseksi lattialle, josta hän kiikuttaisi ne mahdollisimman pian pyykkiin. Hän löysi kaapista puhtaat lakanat, jolla rupesi sijaamaan vuodetta millin tarkasti. Kun sänky oli valmis hän kiikutti lakanat odottamaan pesua ja yöpöydällä olleet mukit tiskiin.
Viimein hän asteli takaisin Nanamin luo. ”No niin, autetaanpa sinut sitten takaisin sänkyyn”, Marla sanoi.

Nanami antaa vastahakoisesti Marlan pukea itsensä ja siirtyy sohvalle nukkumaan siksi aikaa kunnes Marla olisi valmis hänen sänkynsä kanssa. Tuntui jotenkin hyvin nololta että Keonin äiti tapasi hänet tässä kunnossa, ja Nanami tiesi kotinsa olevan täysi kaaos. Hän oli täydellisen organisoitunut olemaan epäorganisoitunut. Nanamin koti kuvasti hänen mieltään; hän oli kaaottinen joten hänen kotinsa oli myös kaaottinen. Hänen labraosuutensa oli ehkä kaikkein siistein ja sekin täysi kaaos. Muistioita siellä täällä.. Nanamilla välähti siinä samassa. Jos Keonin äiti näkisi hänen tutkimuspaperinsa, hän saisi luultavasti heittää hyvästit suhteelleen Keonin kanssa. Marla ei varmana antaisi lapsensa seurustella hullun tiedemiehen kanssa.

Nanami olisi halunnut nousta piilottamaan kokeensa, mutta hänen olonsa oli aivan liian heikko. Hän nukahti melkein samantien sohvalle. Nanami heräsi jälleen kun Marla tuli hakemaan hänet uudestaan sänkyyn. "Kiitos.", Nanami mutisi nolostellen noustessaan hitaasti ja varovaisesti ylös. "Olen pahoillani että tapaamme näin."

Marla tarttui kiinni Nanamiin, jotta saattoi tukea tuon kävelyä lyhyellä matkalla.
”No, olisin minäkin toivonut hieman toisenlaista ensikohtaamista”, Keonin äiti sanoi mahdollisimman lempeästi. Tai toisenlaista tyttöystävää pojalleen, hän lisäsi ajatuksissaan. ”Mutta emmeköhän me selviä tästä. Tutustutaan paremmin sitten kun saadaan sinut kuntoon.”
Ohjattuaan toisen säntillisesti pedattuun sänkyyn, hän asettaa tuon päälle yhden peiton ja asetteli sen mahdollisimman tiiviisti. Seuraavan peitteen hän laski naaraan päälle vain puoliksi. Nanamilla oli taatusti kylmä, mutta kuumeen pitäisi päästä laskemaan, eikä se kaikella todennäköisyydellä onnistuisi jos toista haudettaisiin peittojen alla.

Aurinko alkoi kivuta talviselle taivaalle, joten Marla laski makuuhuoneen rullaverhot alas ja sulki avaamansa ikkunan.
”Tarvitsetko jotain? Oletko... Hmm... Ravinnut itseäsi?”

"Ei kiitos, voin hieman paremmin.", Nanami ei todellisesti voinut lainkaan paremmin, mutta hän ei halunnut vaivata Keonin äitiä enempää kuin oli oikeasti jo vaivannut. Hän tiesi että tästä tulisi hankaluuksia, eikä hän tosiaankaan olisi ollut vielä valmis tapaamaan Keonin äitiä, mutta ehkä tämä oli kuitenkin parempi hoitaa jo nyt pois alta. Ehkä he voisivat vielä ystävystyä, ja ehkä.. ehkä hän saisi lisää DNA näytteitä. Ajatus saa Nanamin hymyilemään. Hän kaipasi jo takaisin kokeidensa luokse, hänellä oli idea kehitteillä joka saattaisi jopa toimia.

"Söin jonkin aikaa sitten, kiitos.", Nanami yrittää hymyillä rauhoittavasti. Hän ei kyennyt muistamaan kuinka kauan hänen ateriastaan oli, eikä hän kyennyt muistamaan paljonko hänellä oli verta kaapissaan.

Marla nyökkäsi naaraan vastaukselle. ”Selvä. Minä jätän sinut sitten lepäämään. Olen aivan tuossa oven takana, jos tarvitset jotain niin huuda.”
Ihmissusiemo jätti nuoren potilaansa rauhaan ja asteli olohuoneeseen, sulkien oven suurimmaksi osaksi perässään. Hän jätti sen raolleen varmuuden vuoksi, jotta varmasti kuulisi kun häntä tarvittaisiin.
Katseltuaan hetken aikaa ympäri asunnossa, kotirouva totesi, että kyllä hänelle tekemistä löytyisi. Nuori vampyyri näytti kerrassaan toivottomalta sottapytyltä.

Kun Keon tuli takaisin hänen äitinsä oli ehtinyt avata ikkunan, laittaa pyykkikoneen pyörimään, tiskata ja parhaillaan hän hinkkasi Nanamin liettä puhtaaksi. Uros ei voinut olla miettimättä, mitä hänen tyttöystävänsä sanoisi kun näkisi mitä hänen äitinsä oli saanut aikaiseksi.
Nyt kun äiti oli paikalla, Keon ei jättänyt kevyttä toppatakkiaan lojumaan vaan ripusti sen henkariin. Sitten hän kantoi kauppakassin keittiön pöydälle.
”Miten hän voi?” hän kysyi varovaisesti äitinsä selältä.
”Heikkona”, Marla vastasi, jatkaen puuhaansa kunnes hella kiilteli. Hän viskasi nopealla ranneliikkeellä käyttämänsä sienen tiskialtaaseen, joka oli täynnä saippuavettä. ”Tyttöystäväsi on varsinainen sottapytty.”
”En kiellä”, Keon sanoi, yrittäen pitää esiin pyrkivän hymynsä kurissa.
Marla kääntyi poikaansa kohti nostaen kätensä ristiin rinnalleen. ”Kuka tämä vampyyri on? Miten te tapasitte? Mistä sait ylipäätänsä päähäsi ruveta seurustelemaan hänen kanssaan?”
”Äiti.”
”Keon.”
Keon tunsi itsensä jälleen kymmenvuotiaaksi. ”Nanami on se, joka pelasti henkeni. Tarvitseeko minun tarkentaa loppua?”
Marlan vihreät silmät laajenivat hämmästyksestä, joka vaihtui nopeasti ymmärrykseksi ja siitä lempeydeksi. ”Ymmärrän. Ja siinä tapauksessa minulla ei ole mitään häntä vastaan, kunhan olet varovainen.”
”Selvä äiti.”
”Menehän nyt katsomaan kjarenaasi.” Marla hymyili lempeästi pojalleen.

Keon oli helpottunut, mutta ei kovin yllättynyt äitinsä mielenmuutoksesta. Hänen olisi pitänyt sanoa heti ensimmäiseksi, että Nanami oli se, jonka ansiosta tuolla oli vielä poika.
Keon livahti sisään makuuhuoneeseen ja hiipi istumaan sängynreunalle. Huone tuoksui raikkaammalta, mihin hänen äidillään oli mitä ilmeisemmin oma osuutensa.
”Hei kjarena. Minä tässä”, Keon sanoi kumartuen antamaan pehmeän suukon Nanamin poskelle.

Nanami ehti nukahtaa jälleen nanosekunnissa uudelleen. Hän kuuli unen sumun läpi etäisesti kuinka joku hääräili hänen asunnossaan. Uni kuitenkin haalisti äänet kuulumattomiin.
Lempeä ääni ja suudelma saivat Nanamin kuitenkin jälleen heräämään. Kauanko hän oli nukkunut? Miksi hänen huoneensa tuoksui tältä? Nanami raottaa silmiään ja kohtaa Keonin katseen. "Hei, komistus.", Nanami hymyili kuumehouruisena ja ojensi heikosti kättään peittonsa alta ottaakseen Keonin kädestä kiinni. "Missä olit?"

Keon hymyili huojentuneena kun Nanami vastasi hänelle. Todellisuudessa hän oli pelännyt pahinta koko kauppareissunsa ajan. Nyt huoli tuntui hellittävän hiukan kun toinen oli edelleen elossa, vaikkakaan ei voimissaan.
Hän tarttui naaraan käteen ja puristi sitä hellästi, painaen oman otsansa toisen kuumeiselle ohimolle. ”Äitini, joka tuntuu ajoittain luulevan olevansa joku luutnantti tai jotain vastaavaa, lähetti minut ostoksille apteekkiin ja ruokakauppaan. Hän uskoo joidenkin lääkkeiden helpottavan oloasi”, Keon kuiskasi. ”Hän on näemmä pukenut sinut poissaollessani.”