Best Friends Foreva! (VAROITUS!)

Nanami vilkaisee alas peittonsa alle ja huomaa tosiaan olevansa pukeissa. Aiemmat tunnit ovat yhtä sumua hänen aivoisaan. "Näemmä.", Hän hymyilee hassusti, kuumehoureisena ja kikattaakin hieman. "Hän näki minut alasti.", Nanami kikatti. Hän ei tiennyt mitä oli meneillään. Miksi hän kikatti? Eihän tässä ollut mitään hauskaa. Nanami tunsi näkevänsä värejä ilmassa pyöreilemässä Keonin takana ja hänen katseensa tuijotti tyhjää hölmönä.

Hälytyskellot rupesivat jälleen soimaan Keonin päässä, kun Nanami rupesi kikattamaan ilman syytyä. Naaras ei ollut tähän mennessä vaikuttanut mitenkään päin kikatteluun taipuvaiselta tyypiltä. Uros kohottautui istumaan ja tarkasteli hämärässä Nanamin kasvoja. Silmät näyttivät hieman liian tyhjiltä, ollakseen tuon silmät.
Hän nielaisi ja ryhtyi silittelemään toisen tukkaa. ”En usko, että äitiä on juurikaan haitannut sinun alasti näkemisesi.”
Samassa Marla asteli makuuhuoneeseen tarjotin käsissään. ”Mitenkäs täällä voidaan?”
”Ei kovin hyvin”, Keon vastasi ääni paksuna huolesta.

Nanami ojensi kättään tarttuakseen johonkin minkä vain hän itse saattoi nähdä kiitos hänen kuumehourujensa. Typerä hymy koristi hänen kasvojaan kun Nanami ojensi kättään ties mitä kohti. Sängyn kulmassa Shui inahti levottomana ja luimisteli korviaan. Nanami hihitti äänelle ja käpertyi tiukemmin peittoon, tuijottaen hölmösti eteensä.

Keon seurasi huolehtuneena tyttöystävänsä puuhia. Hänen äitinsä laski tarjottimen yöpöydälle. Siinä oli lasillinen vettä, mukillinen verta, sekä pienellä lautasella jonkinlainen valikoima lääkkeitä.
”Sainoisin, että tyttöystävälläsi on kuumeesta johtuvia hallusinaatioita”, Marla sanoi nopean tarkkailun jälkeen. ”Väistähän sitten.”
Keonin äiti tuli sängyn viereen, mutta ei tällä kertaa istuutunut. ”No niin pikkuinen, sinun on noustava nyt istumaan, jotta voin antaa sinulle hieman lääkkeitä”, Marla sanoi rauhallisella äänellä, artikuloiden sanansa hieman liiankin tarkasti. Tarvittaessa hän auttaisi Nanamin istumaan. Seuraavaksi hän otti ensimmäisen pillerin lautaselta ja vesilasin käsiinsä. ”Nyt kun otat nämä niin olosi helpottuu. Minulla on sinulle myös verta, joka sinun täytyy juoda.”

Nanami nousee heikosti istumaan hölmö hymy yhä huulillaan. Hän katsoi pöhkösti pilleriä Marlan käsissä ja kallisti päätään, avasi suunsa ja työnsi kielensä ulos jotta Marla voisi asettaa pillerin hänen kielelleen. Alati tuo tyhjä hölmö hymy koristi neidon kasvoja. Jos Nanami olisi hengittänyt, hänen hengityksensä olisi luultavasti ollut raskasta. Hänen olonsa oli hyvin heikko, Nanami tunsi tärisevänsä muttei ymmärtänyt miksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja tyhjäksi, aivan kuin hän olisi kellunut painottomuudessa.

Marla oli vähällä pyöräyttää silmiään. Hän kuitenkin asetti pillerin Nanamin suuhun ja antoi vettä päälle. Hän toisti saman muiden lääkkeiden kanssa. Seuraavaksi hän antoi naaraalle mukillisen verta ja sanoi; ”Tämän jälkeen sinä nukut. Minä ja Keon pysymme poissa häiritsemästä. Nukut niin kauan kuin sinua vain nukuttaa. Se helpottaa oloasi, etkä joudu tietoisesti kestämään aivan kaikkea myrkytyksestäsi.”

Keon ei olisi halunnut lähteä naaraan viereltä. Hän olisi haluunnut pysyä tuon vierellä loppuun asti, jos se oli edessä. Poika katsoi äitiään murtuneena.
Marla huomasi sen. ”Näemmä Keon jää kanssasi tänne, mutta sinun pitää siitä huolimatta nukkua”, naaras sanoi silmiään pyöräyttäen. ”Keon, katso, että hän juo kaiken.”
Keon nyökkäsi.

Nanami nieli pillerit kuuliaisesti kuin aivoton mielisairaala potilas. Hän otti verimukillisen kiltisti käsiinsä ja joi hitaasti, niin että hieman verta valui pitkin hänen suupieltään alas leualle. Hän ei ymmärtänyt miksei hänen kehonsa toiminut niinkuin hän halusi. Saatuaan mukinsa tyhjäksi Nanami asettui kiltisti takaisin vuoteeseen makuulle. Hänen päänsä painoi ainakin tonnin, mutta veri helpotti hänen oloaan hieman. Kun Marla sanoi Keonin jäävän, Nanamin kasvoille syttyi hieman aidompi hymy. Hän käpertyi omalle puolelleen sänkyä odottaen että Keon asettuisi hänen taakseen. Nanami tosin ehti nukahtaa ennenkuin Keon laskeutuisi edes sänkyyn.

Keon pyyhkäisi nopeasti Nanamin suupielestä valuvan veripisaran pois peukalollaan. Muutoin hän katseli vain tyytyväisenä, miten toinen söi, hitaasti, mutta mitä ilmeisemmin hyvällä halulla. Voisiko se olla merkki paranemisesta?
Hänen äitinsä oli ehtinyt jo livahtaa takaisin toiselle puolelle asuntoa, mitä ilmeisimmin jatkamaan keittiön siivoamis operaatiotaan. Nanami saisi todennäköisimmin sätkyn kun heräisi ja tajuaisi mitä hänen asunnossaan tapahtui.
Uros asettui aivan kiinni Nanamiin, kun tuo asettui viimein makuulleen. Hän veti naaraan kiinni itseensä ja silitteli tuon päätä. Stressi rupesi vaikuttamaan hänenkin elimistössään ja nyt, rauhallisen hetken myötä, hänkin nukahti hetken kuluttua.

Kun Keon heräsi, huoneessa oli jo pimeää, mikä tarkoitti sitä, että he olivat nukkuneet koko päivän. Kaksitoista tuntia tai enemmänkin. Seuraavaksi hänen tietoisuutensa muistutti, miksi he nukkuivat. Pelon kouriessa Keonin sisuskaluja, hän ryhtyi tarkastamaan oliko toinen vielä hengissä.

Nanamin puhelin alkoi soimaan kymmenen aikoihin illalla. Puhelimen ääni kuulosti maailmanlopulta Nanamin korvissa ja tuo vaikeiroi hetken unissaan ennenkuin puhelimen ääni veti hänet pois unen maailmasta. Hänen olonsa oli hieman parempi, ainakin hän kykeni ajattelemaan hieman selkeämmin, vaikka hänen vatsassaan velloi edelleen väkevä pahoinvointi.
Hitaasti hän kurottaa puhelintaan kohti joka lakkaa soimasta ennenkuin Nanami saa sitä käsiinsä. Turhautuneisuus väistää pian tietään kun Nanami tajuaa kellon. "Jumaliste!", Nanami pomppasi ylös istumaan ja heikotus pyyhkäisee hänen ylitseen voimakkaasti. Nanami ei edes huomaa Keonia takanaan vaan nappaa pahoinvoinnistaan huolimatta puhelimen käsiinsä ja näpyttelee äkkiä Bennetin numeron voidakseen soittaa ja kertoa.. Niin, mitä? Pilaantunut veri, se oli hänen paras vaihtoehtonsa.
"Hei, Kingston tässä. Olen pahoillani etten soittanut aiemmin, olen sairaana. Join ilmeisesti pilaantunutta verta, olen ollut lähestulkoon tajuton koko illan.", Nanami sopertaisi heikkona kunhan Bennet vastaisi.

Puhelimen soidessa, Keon olisi voinut heittää sen seinään niin, että se olisi hajonnut pieniksi palasiksi. Sitten hän olisi voinut mennä ja repiä soittajan pään harteiltaan. Nanami oli sairas, ei häntä saanut häiritä.
Naaras taisi olla toista mieltä. Tuo nimittäin ponkaisi ylös sellaisella vauhdilla, että olisi voinut luulla hänen viimein parantuneen. Keon ei kuitenkaan voinut mitään ylitseen hyökyvälle huojennukselleen. Nanami oli edelleen elossa ja ilmeisesti jopa hieman parempi kuin aamuyöllä. Eihän se tietenkään tarkoittanut, että tämä kidutus olisi ohi tai ettei naaras voisi edelleen kuolla. Keon uskalsi silti olla edes hieman onnellisempi.

Kun Nanami näppäili puhelintaan, uros asetti huolehtivaisesti peiton tuon harteille ja veti rakkaansa syliinsä, ihan vain ollakseen lähellä. Hän piti kuitenkin suunsa kiinni, kun naaras nosti puhelimen korvalleen.

Bennet vastasi nopeasti ja hänen äänensä kuulosti kireältä. ”Miten helvetissä sinä onnistuit juomaan pilaantunutta verta Kingston?” oli miehen ensimmäinen kommentti. ”No, mutta yritä sulatella se ja ilmoittele kauan joudut olemaan levossa. Ei nämä työt täällä mihinkään karkaa. Kyllähän minä tiedän, että olet tunnollinen tyttö.”

Nanami oli onnellinen tuntiessaan kuinka Keon painautui hänen selkäänsä vasten ja veti hänen syliinsä.
"Kyllä, en yhtään tajua miten onnistuin.. Olen pahoillani, joudun olemaan ainakin tämän ja huomisen poissa.", Nanami kuulosti erittäin murtuneelta siitä että joutui ottamaan vapaata. "Ilmoitan kyllä jos tilanne muuttuu. Hei hei.", Nanami huokaisee ja viskaa puhelimen yöpöydälleen ja nojaa sitten takaraivonsa vasten Keonin olkaa. "Heippa.", Hän hymyili väsyneesti vaikka olikin nukkunut ties kuinka kauan. Häntä oksetti. "Näyttää siltä että tästä tuli pitkä viikonloppu. Eikö sinun kuitenkin pitäisi olla töissä?", Nanami oli hieman huolissaan, hän ei halunnut olla esteenä Keonin työnteolle. Samassa hän sai etäisen hämärän muistikuvan siitä että asunnossa oli joku muukin. Nanami katsoo ympärilleen huoneessaan ja toteaa sen olevan siisti. "Mitä..?"

Nanamin puhuessa edelleen puhelimessa, Keon hieroin kasvojaan tuon takaraivoon ihan vain voidakseen tuntea tuon pehmeät hiukset kasvoillaan. Kun naaras lopetti puhelunsa hän oli tyytyväinen siihen, että sai tuon takaisin itselleen.
”Hei vain. Millainen vointi?” Keon kysyi huolestuneena, kietoen kätensä tiukiemmin toisen ympärile. Hän silitti samalla kädellään Nanamin hiuksia. ”Tänään minulla on vapaata ja uskoisin, että saamme äitini kanssa juonittua minulle huomisen vapaata. Niin, et tainnut tietää, että olen töissä isälläni.”

Keon ei näe, että Nanami katseli ympärilleen huoneessa ja toisen hämmennys sai paniikin iskemään urokseen.
”Mitä ”mitä”? Mikä hätänä?” Keon hyppäsi sängystä Nanamin eteen ja veti tuon kasvot käsiensä väliin etsien jälleen jonkilaista muutosta tuon kunnossa.

Nanami lähes säikähtää Keonin reaktiota ja tuijottaa miestä kuin tuo olisi tullut hulluksi. "Keon, rauhoitu.", Nanami saa hymyiltyä, vaikkakin hymy kuvastaa hänen huonoa vointiaan. "Kaikki on ihan hyvin, paitsi jos jatkat tuota touhotusta niin kiskon sinulta korvat päästä ja teen itselleni uuden pannan.", Nanami virnisti heikosti ja tökkäsi miestä sormellaan otsaan lempeästi. "Olen vain hämmentynyt siitä että mitä täällä on tapahtunut. Missä kaikki.. tavarani ovat?", Tavaroilla tarkoitettiin sotkua. Nanamilla ei ollut juuri mitään muistikuvia mitä aiemmin oli tapahtunut, ei sen jälkeen kun hän on ensimmäisen kerran mennyt nukkumaan. Hatara kuumehouruinen muisto ainoastaan siitä etteivät he välttämättä olleet kahden, eikä Nanami tiennyt oliko sekään totta.

Keon muuttui nopeasti lyödyn koiranpennun oloiseksi ja vetäytyi hieman kauemmas. Hän ei voinut mitään sille, että todennäköisesti sekoaisi huolesta hetkenä minä hyvänsä. Ei ollut helppoa katsella ihmissutena vieressää kun rakas kärsi ja kun oli epävarmaa, selviäisikö tuo hengissä koettelemuksistaan.
Nanamin puhuessa Keon vilkaisi ympärilleen. Hänen äitinsä ei ollut siis malttanut pysyä poissa makuuhuoneestakaan. Nyt kun uroksen huomio oli kiinnittinnyt muuallekin kuin Nanamiin, hän saattoi aistia ilmassa tuoksun, joka sai veden herahtamaan hänen kielelleen. Äiti oli tehnyt lasagnea.
”Äiti on todennäköisesti siivonnut asuntosi lattiasta kattoon sillä aikaa kun me olemme nukkuneet”, Keon sanoi, miettien samalla miten saisi ruokaa ilman, että hänen täytyisi poistua Nanamin viereltä. Naaras tosin menettäisi todennäköisesti hermonsa hänen kanssaan, mutta sille ei nyt vain voinut mitään. Ihmissudet olivat uskollisia. ”Sinuna huolestuisin siitä, mitä muualla asunnossa on tapahtunut.”

Keonin sanat saavat Nanamin silmät laajenemaan kauhusta. Hänen asuntonsa.. siivottu? Nanamin asunto oli tosiaan ollut ehkä jonkinlaisen siivouksen tarpeessa, mutta muistinsa ansiosta kaaos oli lähinnä hallittua. Nanami oli tiennyt missä mikäkin tavara oli, eikä siksi nähnyt tarvetta edes yrittää pitää asuntoaan siistinä. Eikä hän olisi osannut. Siivous ei ja organisointi eivät olleet hänen vahvimpia puoliaan. Pahoinvoinnistaan huolimatta Nanami pujahtaa Keonin ohi voidakseen rynnätä tutkailemaan asuntonsa 'tuhoja'. Hänen labransa! Hänen kaikki muistiinpanonsa ja kokeensa!

Keonilla meni sekunnin murto-osa tajuta, että Nanami livahti hänen ohitseen. Seuraava murto-osa meni siihen, että hän nappasi tyttöystäävänsä vyötäisiltä kiinni ja kellisti tuon takaisin sänkyyn, puoliksi itsensä alle. Hän lukitsi Nanamin jalat oman, vahvan reitensä alle ja ranteet kämmenen sisään tuon pään yläpuolelle.
”Sinä et muuten mene minnekkään”, uros murahti tyytymättömänä tuima katse naullittuna naaraan silmiin. ”Sinä ehdit vilkuilla äidin aikaansaamia tuhoja sitten kun olet parempi. Minä en ota enää mitään riskejä sen suhteen, että saatan menettää sinut.”

Nanami vingahti avuttomasti joutuessaan itseään suuremman miehen alle vailla mahdollisuutta paeta. Hänen kotinsa.. Hänen kaikki tärkeät muistiinpanonsa. Nanami katsoo tyytymättömänä mutta alistettuna Keonia takaisin silmiin ja mutristaa huuliaan kuin kiukutteleva lapsi. "Käyttäydyt kuin olisin kuolemassa, enkä minä ole. Hölmö.", Nanami ei kuitenkaan voinut mitään hymylle joka kaarsi lopulta hänen huuliaan. "Olet ihan kuin leimaantumassa oleva vampyyri.", Sanat tulivat ulos suusta ennenkuin Nanami edes tajusi niitä sanoneensa. Hetken hän katsoo hölmistyneenä Keonia ja muistaa, että tämä aihe piti välttää, ihan vain siksi että hän saisi itse unohtaa sen.

Keon kurtisti kulmiaan. ”Se ei edelleenkään ole varmaa. Vai onko sinusta tullut yht'äkkiä ihmissudenveren asiantuntija?” Keon totesi lähes moittivasti. ”Minä en ainakaan halua ottaa mitään riskejä.”
Uros painoi päänsä alas puskeakseen päätään hyvin koiramaisesti Nanamin poskea vasten. ”Sinä saat selittää minulle tuon leimaantumisen sitten kun olet paremmassa kunnossa. Mutta minä en ole muuta kuin kiintynyt ihmissusi”, hän sanoi, miettien uskaltaisiko höllätä otteitaan. ”Me saatamme olla siinä vaiheessa hieman raivostuttavia.”

Samassa makuuhuoneen ovi aukesi ja Keonin äiti asteli sisään kantaen jälleen tarjotinta. ”Täällä ollaan ilmeisesti hereillä”, Marla sanoi hymyillen sädehtivästi. ”Mikä sinulla on vointi pikkuinen?”
Keon kierähti nopeasti pois Nanamin päältä omalle puolelleen sänkyä ja pyrki näyttämään mahdollisimman viattomalta.

Nanami ei vastannut mitään Keonin huomatukselle että saisi kertoa leimaantumisesta myöhemmin. Hän mielellään välttelisi asiasta puhumisesta ja asian ajattelua niin pitkään kuin se vain olisi mahdollista. Ennenkuin Nanami ehti edes avata suutaan, Keonin äiti pamahtaakin jo sisään. Nanami katsoo lähes kauhistuneena lempeän oloista naista eikä muista lainkaan kuka tuo oikein on, mutta Keonin reaktiosta oli helppo päätellä.
"Öö, hieman parempi. En ole enää kuumeinen.", Nanami toteaa ujostellen ja kohottautuu istumaan polvet ristissä. Nyt hän myös huomaa omaavansa vaatteet. Hänellä oli t-paita ja verkkarit jalassa. Missä vaiheessa hän oli pukeutunut?

Marla kantoi tarjottimen jälleen yöpöydälle, josta edellinen kattaus on kadonnut jossain vaiheessa päivän myötä. Siihen oli lastattu jälleen täsmälleen samat asiat kuin aamulla. ”Hyvä. Minun tietopohjani perusteella tässä vaiheessa on kuitenkin hyvin paha sanoa yhtään mitään siitä, selviydytkö sinä lopulta tästä”, hän sanoi kaunistelematta asioita yhtään sen enempää, mikä sai Keonin murisemaan.
”Keon älä murise. Mene keittiöön ottamaan itsellesi syötävää”, äiti totesi tuimasti pennulleen.
Uros näytti entistä synkemmältä, mutta ei väittänyt vastaankaan vaan nousi ylös astellakseen keittiöön.

Marla puolestaan istuutui sängyn reunalle ja tarkkaili Nanamin kasvoja. Ihmissusiemolla oli yllään suorat, lämpimänharmaat housut ja muhkea, smaragdinvihreä kashmirvillapaita. Kastanjanruskeat hiukset oli nostettu takaraivolle hiusneulojen avulla.
”Sinä näytät kyllä hieman paremmalta, mutta kuten sanoin, vielä emme voi sanoa mitään. Sanoisin, että huomenna näihin aikoihin olemme varmoja siitä, miten sinun käy. Vointisi voi romahtaa vielä täysin, mutta yritetään ehkäistä sitä edes hieman”, Marla sanoi. Hän otti tarjottimelta lautasen ja vesilasin ojentaakseen ne Nanamille. ”Tämän jälkeen saat taas hieman verta."

Nanami hymyilee kiitollisena Marlalle ja ottaa lautasen vastaan ja katsoo erinäisiä pillereitä ennenkuin heilauttaa kaikki suuhunsa kerralla. Hän ottaa vettä palanpainikkeeksi ja laskee lautasen sitten takaisin tarjottimelle ja lasin myös. "Kiitos.", Nanami toivoi todellakin ettei hänen kuntonsa romahtaisi enää uudestaan. Pahoinvointi oli yhtä paha kuin aiemmin, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut vielä sen pahempi olo kuin aikaisemminkaan. Nanami katsoi verimukillista nälkäisenä ja lähes odotti että saisi luvan juoda sen.

”Hyvä tyttö”, Marla sanoi ottaen lautasen ja lasin Nanamilta. Hän asetti ne säntillisesti tarjottimelle omille paikoilleen ja ojensi sitten mukin tuolle. ”Minä menen yöksi kotiin. Keonin isä kiipeää varmaan parhaillaan seiniä pitkin. Mutta tulen varhain aamulla takaisin huolehtimaan sinusta. Keon todennäköisesti pysyy täällä. En usko, että maailmassa on juuri nyt mitään mahtia, joka saisi hänet pois luotasi. Joten et joudu olemaan yksin.”
Samassa Marla jo nousikin ylös. ”Minä taidan tästä sitten lähteä. Lepää mahdollisimman paljon ja anna hyvän veren ja lääkkeiden tehdä tehtäväänsä.”

"Kiitos.", Nanami toteaa uudelleen ja otti verimukillisen käsiinsä ja joi suuren kulauksen ja tunsi kuinka veri valui alas hänen kurkkuaan ja helpotti hieman hänen oloaan. Oksetus, vatsakipu ja vellova olo eivät kuitenkaan poistuneet. Nanami oli tyytyväinen että Keonin äiti lähtisi pian, sillä tämä ei ollenkaan mennyt niin kuin Nanami olisi heidän ensitapaamiseltaan toivonut. Miksi ihmeessä hänen oli pitänyt mennä puremaan Keonia? Heidän mukava yhteinen aikansa meni täysin pilalle kiitos hänen typerän tekonsa. Nanami olisi voinut lyödä itseään ja kovaa. Kaikki meni pilalle, hän jäi töissä jälkeen ja yhteinen aika Keonin kanssa oli pelkkää hulluntouhua. Nanami olisi halunnut itkeä, muttei kehannut Marlan edessä.

”Selvä sitten. Yritä levätä”, Marla sanoi ja asteli ulos makuuhuoneesta.
Keon hotki lasagnea ruokapöydän ääressä, sillä tiesi, että saisi emoltaan pitkin korvia, jos söisi muualla. Hän tosin halusi jo takaisin Nanamin luokse.
”Minä lähden nyt. Tulen aamulla takaisin”, Marla sanoi pennulleen saman kuin tuon tyttöystävälle hetki sitten. ”Soita, jos tilanne muuttuu, niin tulen viivana. Käykö?”
Keon nyökkäsi, koska ei voinut puhua suu täynnä ruokaa.
”Käyn kaupassa ja tuon ruokatarpeita niin, että pärjäät täällä.” Marla asteli Keonin luo ja silitti lempeästi tuon hiuksia. Oli kamalaa nähdä kuinka oma pentu kärsi, vaikka Keon pitikin tyyntä ulkokuorta. Kaiken lisäksi hän ei voinut sanoa pennulleen, että kaikki järjestyisi. Koska siitä ei ollut takuita. ”Koeta pärjätä.”
”Kyllä äiti”, Keon sanoi saatuaan nielaistuksi suurimman osan viimeisimmästä haarukallisestaan.
”Äläkä puhu ruoka suussa”, Marla sanoi lähes nauraen ja taputti pentuaan poskelle.

Keon hiipi takaisin makuuhuoneeseen kun hänen äitinsä oli lähtenyt siltä varalta, että Nanami nukkui taas. Hän asettui sänkyyn tuon viereen ja veti naaraan jälleen kiinni itseensä. ”Nukutko?”

Nanami tyhjensi verimukillisensa ja asettui makuulle sänkyyn. Miksei hän voinut vain oksentaa pahaa oloaan pois? Vampyyrinä olossa oli näköjään myös huonoja puolia, vaikka Nanami yrittikin usein unohtaa sellaiset. Hän ei ollut enää ihminen, eikä hän halunnutkaan olla. Hän ei missään nimessä tahtonut takaisin siihen mitä oli joskus ollut. Hän tuijotti seinää ja kuunteli kuinka Keon ja hänen äitinsä keskustelivat. Perhana, uskoivatko nuo todella että hän kuolisi? Ajatus pelotti, pelotti kovasti ja nyt kun hän oli hetken yksin Nanami saattoi antaa kyyneleiden valua poskilleen ja tyynylleen. Hän ei olettanut Keonin ryntäävän takaisin saman tien kun ovi sulkeutui Marlan takana. Nanami yritti parhaansa mukaan piilottaa kasvonsa tyynyynsä.
"En.", Hän vastasi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman tyynenä. Keon ei saisi nähdä että häntä pelotti, sillä Keon oli tarpeeksi hermoheikko jo muutenkin.