Best Friends Foreva! (VAROITUS!)

Nanami näytti harvinaisen lyödyltä ja loi pahoittelevan katseen Keonia kohden. "Muistat varmaan sen eilisen viestin kädessäni? No, tässä on numeron omistaja, Kiya. Kiya, tässä on poikaystäväni Keon. Ja kyllä, deittaan ihmissutta.", Nanami loi katseensa lattiaan. Ehkä hän voisi samantien soittaa ja kertoa asiasta Bennetille, ja miksei sitten vaikka Heavenille? Hän varmasti saisi netistä jonkun vinkkinumeron Heavenille jonne voisi vinkata tästä synninpesästä.
"Lupaa ettet kerro, Kiya. Ihan tosi.", Nanami näytti jälleen siltä kun voisi oksentaa, itkeä, ja oksentaa sitten hieman lisää. Tulipas tästä päivästä raskas.

Keon riensi oitis Nanamin vierelle huomatessaan miten kurjalta tuo näytti ja kietoi kätensä tuon ympärille tukeakseen tuota. Samalla hän mietti millaisen sopan he olivat onnistuneet keittämään. Kun alunperin heidän oli tarkoitus pitää suhteensa mahdolisimman salaisena, mutta nyt siitä tiesivät jo hänen äitinsä ja joku labratyttö Helliltä. Kohta heidän suhteestaan tietäisi koko osavaltio.

Kiya tuijotti Keonia edelleen suu avonaisena, kunnes tokeni hieman. Hän suoristi ryhtinsä ja kokosi leukaluunsa roikkumasta. ”Coolia! Tai siis, en minä välttämättä deittailisi noin pahan hajuista miestä, mutta... Coolia. Äläkä huoli. Ei minulla ole mitään syytä kertoa tästä.”
Kiya katsoi Keonia ahnain silmin. Helvetti, hänhän opiskeli geenitutkijaksi, olisi todella mielenkiintoista päästä tutkimaan ihmissutta hieman lähemmin.

Nanami nosti katseensa Kiyaan kiitollisena, mutta kiitollisuus hälveni siinä samassa kun hän näki miten Kiya katsoi hänen poikaystäväänsä. Nanami tunnisti tuon ilmeen.
"Ehei neitiseni, älä kuvittelekkaan. Tämä näyte on minun.", Nanami virnisti hieman. Hän tarkoitti sen tietenkin vitsiksi, ja vilkaisi myös Keoniin nähdäkseen ettei toinen loukkaantuisi hänen tökeröstä vitsistään. Hän tiesi olevansa välillä hieman ajattelematon ja sanovansa mitä sylki suuhun toi. Noh, jos nyt tästä selvittäisiin niin eiköhän he selviäisi mistä tahansa.

Keon katsoi kaksikkoa epäuskoisena. Pidettiinkö häntä tosiaan jonain helvetin koeputkena? ”Ensinnäkään, minä en tosiaankaan ole kenenkään näyte. Olen sanonut sen jo Nanamille. Minun geenejäni ei kopeloida”, Keon sanoi viittoen käsillään, että homma oli käsitelty tällä puheella.
Kiya purskahti nauruun. ”Sori. Geenitutkija, mikä geenitutkija. Ihmissudet ovat meille hieman vieraita tapauksia. Tietysti ajatukseni kulkivat siihen suuntaan.”
Keon katsoi Kiyaa, jopa hieman pelokkaasti. ”Siin olenko minä joutunut samaan tilaan kahden hullun tiedemiehen kanssa?”
”Tiedenaisen, senkin karvainen idiootti”, Kiya sanoi tuimasti. ”Käsittääkseni minulle ei ole kasvanut vampyyrikisi muuttumiseni jälkeen mitään ylimääräistä.”

"Noniin noniin, rauhoitutaampas sitten molemmat. Muuten teen teistä molemmista hakkelusta. Olen edelleen pahoinvoiva ja sairas, kiitos vain.", nanami tuhahti ja tökkäsi Keonia kyynärpäällään kylkeen. Tuo oli koeputki, mutta Keon ei vain tiennyt sitä vielä. Jollakin keinolla, kuhan hänen olonsa helpottaisi, hän kyllä kävisi aiemman ideansa kimppuun.
"Nyt jos sallisitte, haluaisin sängypohjalleni takaisin tekemään kuolemaa.", Nanami olisi halunnut unohtaa koko tämän päivän, ja edellisenkin, jos olisi saanut valita.

Keon valpastui ja synkkeni oitis Nanamin ottaessa puheeksi sängynpohjan ja kuolemisen. Hänen katseensa kääntyi ja lukittui surkeaan olemukseen.
”Hetkinen...” Kiyalla meni hetken aikaa laskea asiat yhteen. Pieni ihmettelevä ajatus kuitenkin huomautti, että hänen olisi pitänyt tajuta tämä heti. Tietenkin selitys oli ollut ontuva. Nuorilla vampyyreilla ei vain voinut mennä veri pilalle tuosta noin vain. Heidän verenjanonsa huomioon ottaen se oli sula mahdottomus. ”Sinä et syönytkään pilaantunutta verta. Sinä purit häntä.” Kiya osoitti sormellaan suoraan Keoniin, kasvoillaan kauhistunut ilme. Nanami kuolisi.
Tiedon tajuaminen ei aiheuttanut Kiyassa mitääns suurta hätäännystä. Eihän hän tuntenut toista riittävän hyvin, että tieto olisi saanut paniikin vellomaan hänen sisällään. Mutta olihan tieto nyt hyvin surullinen.

Keon mulkaisi Kiya ja hänen kurkustaan karkasi murina. He tuskin kaipasivat tällaista muistuttelua tässä vaiheessa.
”Minusta sinun olisi syytä poistua”, Keon sanoi venytellen sanojaan uhkaavasti.
”Älä uhoa minulle susipoika”, Kiya sanoi silmiään siristellen. ”Mutta en minä jää teitä vaivaamaan. Tökkää häneen kanyylilla veripussi, niin kuolema on ainakin helpompi kestää.”
Kiya marssi ulos asunnosta selkä jäykkänä ja taakseen katsomatta.

Nanami katsoo äimänä keskustelua, taikka uhittelua, joka käytiin hänen uuden kaverinsa ja poikaystävänsä kesken. Miten..Siis.. Joo, nyt riitti. Nanami päästi turhautuneen ärinän ja huokauksen sekaisen äänen suustaan ja viittoi käsillään kattoa kuin olisi kysynyt jumalalta miksi tuo piinasi häntä, kääntyi kannoillaan ja tömisteli kohti makuuhuonettaan mutisten tarkoituksellisen kovaan ääneen kakaroista ja paiskasi loppujen lopuksi oven vielä kiinni perässään. Jos hän kuolisi, hän haluaisi ainakin kuolla sitten rauhassa, ei tälläisten idioottimaisten riitojen keskellä.

Keon seurasi Kiyan marssia ulos, katse naulittuna vampyyrinaaraan selkään. Hän olisi voinut repiä mokoman nartun pään irti juurineen. Ärsyttävä tapaus. Niin täynnä itseään. Keonin oli helppo muistaa miksi hän ei pitänyt vampyyreista.
Vasta kun toinen naaras oli kadonnut, hän tajusi myös Nanamin lähteneen huoneesta ovet paukkuen. Keon tunsi omantunnonpistoksen. Helvetti, naaras oli vakavasti sairas ja tässä hän vain uhitteli muille, kun hänen olisi pitänyt olla tukemassa toista.
”Nanami.” Keon kutsui naarasta tuskastuneena ja asteli oven taakse. Hän seisahtui oven taakse ja valmistautui koputtamaan, mutta epäröi. ”Nanami, kjarena, anteeksi.”

"Mene pois! Haluan mököttää rauhassa!", Nanami oli heittäytynyt vuoteelleen ja tuijotti vihaisena seinää. Olipa tässä tosiaan mahtava päivä. Nanami tunsi olonsa muuttuvan entistä huonommaksi. Ehkäpä hän vain menisi jälleen untenmaille ja heräisi toivonmukaan vasta kun hän olisi terve. Kaikkein vähiten hän halusi vihoitella Keonille, mutta tuo oli mennyt hieman liian pitkälle alkaessaan uhitella Kiyalle. Nyt Nanamilla ei luultavasti olisi enää kaveria, ja pahimmassa tapauksessa Kiya voisi suuttuneena kertoa jollekkulle Keonista. Toisaalta, toivottavasti se joku jolle Kiya kertoisi, tulisi vasta sen jälkeen jos ja kun hän selviäisi tai kuolisi. Nanami ei kaivannut enää lainkaan ongelmia ja murheita.
"Senkin törppö..", Nanami mumisi tyynyään vasten ja murjotti.

Keonin olisi tehnyt mieli rynnätä sisään siitä huolimatta, että Nanami ilmoitti haluavansa olla rauhassa. Hän halusi olla lähellä tuota nyt kun heidän yhteinen aikansa oli mitä ilmeisemmin käymässä hyvin rajalliseksi. Ei hän halunnut olla suljettuna toiseen huoneeseen. Silti, hän sai syyttää tästä ainoastaan itseään.
Keon pidätteli itseään, hyvin vaivoin, syöksymästä läpi ovesta ja asteli sen sijaan takaisin keittiöön. Hän huomasi Kiyan jättämän ostoskassin pöydällä. Noh, ilman Kiyaa Nanamilta olisi hyvinkin saattanut loppua ravinto. Ilmeisesti Keon saisi kiittää sitä vampyyrinarttua ainakin tästä. Vittu.

Keon sulloi pussin niine hyvineen jääkaappiin ja totesi, että kun hänen täytyi nyt joka tapauksessa olla erossa Nanamista niin ainakin hän voisi syödä. Uros ryhtyi lämmittämään lasagnen jäänteitä.

Mutistuaan ties kuinka kauan kirouksia voimattomasti vasten tyynyään, Nanami nukahti levottomaan uneen.

Kun hän heräsi seuraavan kerran, hän oli vuoteessaan yhä yksin. Päivänvalo siivilöityi jotenkuten verhojen lävitse mistä Nanami saattoi päätellä että oli nukkunut joitakin tunteja. Hänen olonsa oli.. oliko se parempi? Hän tunsi nälkää, mikä oli kai hyvä merkki? Aikaisemmin hän oli syönyt vain koska se oli ollut hyväksi, mutta nyt hän tunsi myös nälkää eikä pelkästään pahoinvointia. Olikohan Keon suuttunut ja lähtenyt? Nanami nousi hitaasti sängystä kuin tunnustellen oloaan. Häntä pelotti avata makuuhuoneensa ovi. Mitä jos asunto olisi tyhjä? Jos Keonkin olisi lähtenyt ja hylännyt hänet? Saanut tarpeeksi hänestä?

Kaikki pelot joita Nanami oli tuntenut ennen koko tätä fiaskoa palasivat vyöryen hänen mieleensä. Leimaantuminen, eroaminen, hylkääminen.. Kaikki tuntui kouristelevan hänen vatsaansa pahoinvoinnin tavoin. Hitaasti, epävarmoin käsin Nanami avasi makuuhuoneensa oven. "Keon?"

Keon oli istunut suurimman osan aamusta keittiönpöydän ääressä. Hän joutui kuitenkin nousemaan avaamaan oven äidilleen. Luojan kiitos, tuo hillitsi tällä kertaa uteliaisuutensa, eikä ruvennut kyselemään miksi Keon ei ollut Nanamin kanssa. Vaikka Keon uskoi itsestään näkyvän kilometrien päähän ettei hän pitänyt tästä järjestelystä. Lopun aikaa hän pyrki pysymään pois äitinsä tieltä. Se ei tosin ollut vaikeaa kun emo keskittyi tänään siivoamaan vessaan ja jatkamaan pyykinpesua.
Silloin Keon oli siirtynyt sohvalle makoilemaan. Häntä ei ollut nukuttanut. Senkun vain tuijotteli kattoa ja yritti kuullostella makuuhuoneen tapahtumia, josko saisi selville koska Nanami heräisi. Tosin hänen äitinsä siivoamisesta lähtevät äänet, häiritsivät tätä yritystä hiukan.

Kun Keon kuuli makuuhuoneen oven narahtavan ja Nanamin kutsuvan itseään, hän ponkaisi salamana ylös sohvalta ja ryntäsi naaraan luokse.
”Miten voit?”

Nanami oli tosiaan iloinen huomatessaan Keonin olevan vielä paikalla. Hymy kaartui tahtomattaankin neidon huulille tämän tuijottaessa epäuskoisena Keonia. "Paremmin.. Anteeksi se aiempi, olen pahoillani, oikeesti.", Nanami katsoi lattialle jalkoihinsa. Häntä hävetti tosiaan että hän oli mennyt olemaan niin typerä. Siis, koko päivän. Hänen piti olla fiksu, hän opiskeli sentään geenitutkijaksi, joten miksi hän käyttäytyi kuin paraskin idiootti?
Kuullessaan siivouksen äänet Nanami kuitenkin jähmettyi. Hitto, Keonin äiti taisi olla paikalla. Miten ihmeessä he voisivat keskustella yhtään mistään jos Keonin äiti puuhastelisi kämpässä? Ja miksi ihmeessä hän edes siivosi pyytämättä? Nanami saattoi vain huokaista väsyneesti päänsä sisällä. Häntä kyrsi, mutta hän ei tosiaankaan halunnut aloittaa uutta riitaa yhtään kenenkään kanssa. Sen sijaan Nanami loi kasvoilleen jonkinsorttisen hymyn ja siirtyi Keonin ohitse keittiöön voidakseen syödä.

Keon huokaisi helpotuksesta ja rentoutui silmiinnähden kuullessaan Nanamin vastauksen. ”Hyvä.” Hän ei uskaltanut toivoa, että tämä kaikki olisi viimein ohi. Vastahan myrkytyksestä oli kulunut reilu vuorokausi. Hänen äitinsä oli sanonut, että menisi ainakin kaksi, ennen kuin koko tilanne olisi selvillä. He voisivat vain odottaa, mutta olivat ajallisesti ylittäneen jo puolen välin.
Keon huomasi, miten Nanamin mieliala laski jo ennestään, hänen äitinsä kolistellessa kylpyhuoneessa. Häntä rupesi oitis kaduttamaan se, että oli soittanut äidilleen, joka ei varmasti lähtisi kirveelläkään ennen kuin tilanne lauekaisi jollain tavalla. Ja olisihan hänen pitänyt osata olettaa, että siivoushullu kotirouva ei osaisi olla pistämättä moppiaan toisten asuntoon, jos havaitsi sen likaiseksi.
Tosin, jos Nanamin kunto tosiaan lähtisi kohoamaan, äiti saattaisi lopulta lähteä ihan vapaaehtoisesti jos hieman vihjaisi.

Nanamin laahustaessa keittiöön, Keon livahti puolestaan kylpyhuoneeseen. Siellä haisivat pesuaineet, eikä Keon voinut olla laittamatta merkille kuinka kaakelit kiilsivät. Marla kuurasi parhaillaan ammetta. Pyykkikone pyöri hiljaa huristen.
”Äiti. Nanami heräsi.”
Marla kohotti katseensa työstään ja pyyhkäisi käsivarrellaan hikeä otsaltaan. ”Vai niin, mikä vointi hänellä on?”
”Kuulemma ihan hyvä. Eikä hän näytä enää niin sairaalta.” Kai.
”Vai niin.”
”Tuota... Olisiko mitenkään mahdollista, että saisimme olla rauhassa nyt kun tilanne näyttää rauhoittuneen.”
Marla kohotti kulmaansa suutaan muikistaen. Äiti oli selvästi tyytymätön, mutta taisi ymmärtää yskän sillä hän sanoi: ”Hyvä on, jos uskotte selviävänne.”
”Kiitos äiti.”
Marla nousi seisomaan ja taputti pentuaan poskelleen. ”Kyllähän minä ymmärrän. Mutta jos nyt selvittiin säikähdyksellä, teidän on mietittävä jatkossa tarkkaan miten toimitte ettei tällaisia yllätyksiä tule uudestaan vastaan.”
Keon nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.
”Ja muista syödä.”

Keon saattoi äitinsä kärsimättömänä ovesta ulos ja etsi sitten Nanamin käsiinsä asunnosta. ”Äiti lähti.”

Nanami lämmitti itselleen kaksi pussillista verta, ja alkoi nauttimaan aamiaisestaan, vai päivällisestään, vai miksi tätä nyt sitten olisikaan kutsunut, sillä aikaa kun Keon oli luikahtanut ties minne. Ah, tämä oli hiljaista ja rauhallista aikaa, ainakin hetken, ennenkuin hän tarkensi korviaan ja alkoi kuunnella hiljaista puheen sorinaa kylpyhuoneensa puolelta. Noh, ehkä tämä vielä tästä. Hänen olonsa tuntui paremmalta, eihän hän tosiaan ollut kuin saanut suuhunsa muutaman pisaran Keonin verta.
Keonin palatessa keittiöön Nanami soi tuolle hymyn, joka oli tosiaan aito. Vai oli siivoushullu lähtenyt, sehän sopi. Nyt he voisivat viettää aikaa yhdessä, eikä häntä häiritsisi niin paljoa Marlan läsnäolo. Nanami halusi kyllä tutustua kunnolla Keonin perheeseen, sitten kun siihen olisi aika. "Niinkö, harmillista.", Nanami ei voinut olla peittelemättä pientä hymyään.

Keon pudisteli päätään huvittuneena astellessaan istumaan pöydän ääreen. ”Rontti, voisit yrittää esittää olevasi edes vähän pahoillasi. Hän tuli auttamaan sinua varta vasten”, Keon sanoi pörröttäen Nanamin hiuksia. Hän ei voinut uskoa kuinka onnellinen olikaan kun naaras istui pöydän ääressä juomassa verta. Uskaltaisiko hän tosiaan toivoa, että tämä kidutus olisi viimeinkin ohi.
”Ihan tosissaan. Millainen vointi sinulla oikeasti on?” Keon kysyi vakavoittuen hieman. ”Äiti jätti ne lääkkeet tännne, jos luulet niiden voivan helpottaa vähäsen.”

"No sori, mutta tämä ei oikeasti ole se kuinka toivoin ensitapaamisemme menevän.", Nanami naurahti hieman ja yritti näyttää mukamas pahoittelevalta. Hän siemaisi vertaan ja nautiskeli verestään sen hetken kun rauhaa riitti. Keon rikkoikin rauhan alkamalla jälleen ylihoivaavaksi.
"Keon, minä voin oikeasti paremmin. Minua kuvottaa vielä mutta ei enää yhtä pahasti kuin aikaisemmin. Usko pois.", Nanami huokaisi hieman ja katsoi Keonia kasvoillaan ilme joka sanoi 'osaat olla ärsyttävä halutessasi ja lakkaa hoivaamasta minua'.

Keon uskaltautui hymyilemään hieman. ”Anteeksi, että soitin äidilleni ja siitä, että hän sotki asuntosi lattuasta kattoon”, Keon sanoi irvistäen hieman ja nojautui suukottamaan Nanamin otsaa. ”Ja anteeksi että hössötän kuin mikäkin emo, mutta olen ihan tosissani huolissani sinusta.”
Keon vei lempeästi kätensä naaraan niiskaan ja kietoi sormensa tuon hiuksiin. Näin hän saattoi vetää heidän päänä yhteen ja painaa oman otsansa toista vasten. ”En kestä ajatusta, että saattaisin menettää sinut. Se saa minut aivan sekopäiseksi huolesta.”
Samassa Keon suukotti lempeästi naaraan nenän päätä.

"Mmh.", Nanami totesi lempeästi ja nautti yhteisestä ajasta. "Äitisi tosiaan sotki hienon järjestykseni.", Hän virnisti hieman ja nautiskeli sitten Keonin lempeästä kosketuksesta ihollaan ja niskassaan. Kun tuo kuitenkin meni mainitsemaan viimeiset sanansa, leimaantuminen lävähti neon valon lailla välkkymään jälleen Nanamin mielessä ja sai hänen ruumiinsa jännittymään. Sitäkö tämä voisi olla? Oikeasti? Eiväthän he olleet tunteneet vielä edes niin kauaa.. Eijei, nyt ei ollut aika ajatella sitä. Mene pois mene pois mene pois.
"Hassu.", Oli ainoa mitä Nanami kykeni sanomaan.

Keon nauroi ja vetäytyi hieman voidakseen jälleen pörröttää Nanamin tukkaa. ”Itse olet.”
Samassa hän muisti aiemmin saamansa tekstiviestin. Helvetti, hänen olisi pitänyt vastata siihen. Hyde varmaan ihmettelisi miksi hän ei ollut töihin, vaikka asia olisikin selvä hänen isälleen. ”Voi helvetti”, Keon murahti ja ryhtyi kaivamaan puhelintaan esiin housujensa taskusta. Saatuaan sen hän ryhtyi oitis naputtelemaan viestiä.

Sori äijä. Oli tilanne päällä. Olen poissa maisemista ja tavoittamattomissa pari päivää, mutta kunnossa ollaan. Nähdään maanantaina.
-K.

Huokaisten Keon sulloin kännykän takaisin taskuunsa ja hieroi kasvojaan. Olipa tästä tosiaan tullut varsinainen sotku.

Nanami kallistaa päätään kuullessaan Keonin kiroilevan ja katsoo ihmeissään kuinka toinen näpyttelee tekstiviestiä. "Mikä nyt tuli?", Nanami nojasi kyynärpäätään pöytään ja päätä kämmeneensä ja tuijotti Keonia kunnes tuo oli valmis viestinsä kanssa. "Enkai minä vain estänyt sinua tekemästä mitään tärkeää?", Nanami ei voinut olla tuntematta itseään esteeksi Keonille.

Keon saa melkein heti vastauksen.
Eipä sitten hätiä. Nautiskele vapaistasi, maanantaihin sitten!
-H

Keon vilkaisi Nanamia ja hymyili lopulta lempeästi. ”Ei hätää. Ystäväni laittoi minulle aikaisemmin viestiä ja kysyi tarvitsenko kyytiä töihin. Olin unohtanut vastata, joten tein sen nyt”, hän selitti. ”Kerroin hänelle, että olen muutaman päivän vapaalla.”
Samassa puhelin värisi merkkinä siitä, että Hyde oli vastannut hänen viestiinsä. Keon vilkaisi sitä vain nopeasti ja huokaisi helpotuksesta. Todennäköisesti Hyde ei ihmettelisi asiaa sen enempää. ”Tilanne hoidettu.”

Nyt Keon saattoi kiinnittää huomionta taas kokonaan parantuvaan tyttöystäväänsä. ”Haluaisitko tehdä jotain nyt kun olosi on parempi?”

"En oikeastaan tiedä, voisin vain..löhötä. Oloni on sen verta vielä huono etten oikeastaan jaksaisi tehdä muuta kuin maata. Korkeintaan jaksaisin tehdä muistiinpanoja uudesta ideastani..", Nanami mutisi unelmoiva katse silmissään. Tosissaan, hän voisi mielellään maata sängyssä ja tehdä muistiinpanoja tabletilleen, hän hioisi ideaansa ja kehittelisi erilaisia suunnitelmia sen toteuttamiseen. Mikäli tämä idea toimisi, hän voisi hyvinkin aloittaa kokeet jo vuoden taikka kahden päästä. Nanami oli kovin luottavainen tähän ideaansa. Hullunkiilto alkoi syttyä neitokaisen silmiin hänen sumpliessaan.

Keon kurtisti kulmiaan kun hän katseli naaraan unelmoivaa ilmettä. Hän tiesi tarkalleen kuinka toinen eli työllee geenien parissa. Olihan hän saanut kokea sen omissa nahoissaan kun oli suostunut luovuttamaan tuolle omaa vertaan tutkimuksia varten. Tosin, hän ei aikonut olla edelleenkään mikään koeputki ja naaras saisi hänen puolestaan tajuta sen mahdollisimman pian. Se yksi kerta oli ollut ainoa poikkeus.
”En ollut ajatellutkaan päästää sinua tekemäään mitään, mikä vaatisi muuta kuin ehdotonta paikallaan oloa”, hän sanoi. Keon ei ottaisi mitään riskejä, että Nanamin kunto yht'äkkiä romahtaisi. ”Äläkä vaan kerro, mistä tuo sinun ilmeesi johtuu. Minä en tosiaankaan halua mitä sinä suunnittelet tekeväsi niillä pikku koeputkillasi.”
Keon virnisti. Hän nousi ylös ja nappasi naaraan nopeasti käsivarsilleen. ”Ja nyt sinä pikku potilas menet sänkyyn lepäämään. Tässä on ollut ihan riittävästi ylhäällä oloa yhdelle päivälle.”
Niinpä Keon lähti kantamaan naarastaan vuoteeseen. Hän asetti tuon hellästi omalle paikalleen ja asettui itse omalleen, vetäen peiton heidän kummankin päälleen.

Nanami huudahti yllättyneenä kun hänet niin yllättäen kaapattiin syliin. Nanami takertui kuin hengenhädässä Keonin kaulaan aivan kuin olisi pelännyt miehen aikovan viskata hänet huoneen poikki sänkyynkannon sijasta. Päästyään mukavasti ja turvallisesti vuoteeseen Nanami kääntyi kyljelleen kohti Keonia vakava ilme kasvoillaan.
"Sinun on ymmärrettävä että työni on osa minua. Ja jos minä saan päähäni jotain, mitä yleensä totetutan sen keinolla millä hyvällä. Uskomusteni vuoksi.", Nanamin puhuessa hänen ilmeensä leppeni hetki hetkeltä. Hän tosiaan tekisi kaikkensa.
"Joten loppujenlopuksi sinun on helpompi vain suostua kaikkiin hulluihin pyyntöihini, pääset helpommalla.", Nanami virnisti ilkikurisesti. Hän vitsaili vain puoliksi.