Best Friends Foreva! (VAROITUS!)

Keon kuunteli Nanamin lyhyttä palopuhetta kulmat kurtussa, suupielet alaspäin väännettyinä ja kyynärpäähänsä nojaten. Loppujenlopuksi hän ei ollenkaan pitänyt ideasta, että joutuisi leikkimään koe-eläintä. Ajatuskin siitä sai hänen olonsa ahdistuneeksi ja jopa likaiseksi. Lisäksi Nanamin sanat saivat häntä ajattelemaan kaikenmaailman näytteenottoneuloja yksityisyyden loukkaamisena.
Ei hän varsinaisesti pelännyt moisia pikkujuttuja, mutta liekö tämä johtunut siitä, että ihmissudet olivat vältelleet aina kaikenlaisia lääkäreitä. Tosin, vain ihmislääkäreitä, jotka saattaisivat järkyttyä siitä, mitä heidän sisältään saattaisi löytyä. Sen jälkeen ihmissusi todennäköisesti myytäisiin jollekin tieteelliselle tutkimuslaitokselle.
”Kuulehan kultaseni, käsittääkseni me seurustelemme. Kai? Tai sellainen mielikuva minulla on ollut. Minä en ole sinun labrarottasi”, Keon sanoi ilme vakavana. ”En pidä ajatuksesta, että sorkit geenenjäni yhtää millään tavalla.
Nyreästä olemuksestaan huolimatta, hän kietoi pitkän kätensä naaraan takapuolen ympäri ja kiskaisi tuota näin lähemmäs itseään. Hän laski pään Nanamin rintojen väliin ja hengitti vampyyrin tuoksua sisäänsä. ”Haluat tuskin nähdä kun ihmissusi suuttuu, enkä minä halua vahingoittaa sinua, joten voisit ainakin kuvitella varoittavasi minua hyvissä ajoin niin pääsen karkuun.”

"En minä aio sorkkia sinun geenejäsi.", Nanami laski rauhoittelevat kätensä Keonin hiuksiin ja tuon selälle, silitellen miestä rauhoittavasti. "Minä vain..haluan käyttää sinun geenejäsi. Kuulostaa tökeröltä, mutta en tarkoita sitä mitenkään pahalla tavalla.", Nanami huokaisi kun ei tuntunut löytävän sanoja millä selittää mitä oikein halusi.
"Mietippä sitä tällä tavalla; kuvittele että olemme olleet yhdessä jo joitain vuosia. Haluamme, mutta emme voi niitä saada. Mutta mitäpäs jos se kuitenkin olisi mahdollista? Entä jos olisin keksinyt keinon jolla voisimme saada lapsia?", Nanami toivoi selittäneensä ideansa tarpeeksi hyvin. Hän ei luultavasti tarvitsisi loppujen lopuksi muuta kuin hieman siemennestettä Keonilta, munasoluja itseltään, ja keinohedelmöitys saattaisi olla pelkästään siinä. Hänen pitäisi tosin testata tätä teoriaa ensin ennenkuin lähtisi soveltamaan sitä varsinaisesti.
"Mutta jos silti tuntuu siltä ettet halua auttaa minua, yritän varoittaa ajoissa.", Nanami hymähti.

Keon sulki silmänsä kun naaras vei kätensä ja sormensa hänen hiuksiinsa ja selälleen. Hänen kurkunperältään kantautui matala, tyytyväinen, kehräämistä muistuttava murina. Sen sävy kuitenkin muuttui hieman uhkaavaksi, kun Nanami puhui geenien käyttämisestä.
Mutta vasta kun naaras mainitsi lapset ja niiden hankinnan, hän vetäytyi niin, että näki Nanamin kasvot. Hänen ilmeensä oli epäuskoinen ja se saattoi vaikuttaa siltä kuin naaras olisi puhunut ufojen sieppaamisesta. Hän ei ollut miettinyt vielä mitään sellaista kuin jälkeläiset. He olivat olleet yhdessä vasta häviävän vähän aikaa, kun otti huomioon kummankin oletetun eliniän. Keon ei ollut koskaan varsinaisesti miettinyt ollenkaan jälkeläisten saamista, joten Nanamin puhe niistä tuntui vähintäänkin absurdilta.

Keon oli tiuskaisemassa jo takaisin jotain idean hulluudesta, mutta puri kuitenkin nopeasti kieltään. Eihän hän kuitenkaan halunnut loukata naarasta. Ja voihan olla, että naaraat miettivät jälkeläisiä paljon enemmän kuin urokset. Heillehän sellainen taisi olla ihan luonnollista.
”Kjarena, muistatko kun puhuimme aikaisemmin, että katsoisimme tätä meidän juttuamme päivä kerrallaan?” Keon aloitti rauhallisesti ja mahdollisimman sovittelevalla äänellä. ”Suoraan sanottuna, minä en ole vielä edes kuvitellut jälkeläisten hankintaa. Yhtään missään muodossa. Sen lisäksi meidän tilanteemme on niin ainutlaatuinen, että eikö tuollaisen puheen voisi jättää... Tuota, myöhemmäksi?”
Vaikka vuosikymmeniä myöhemmäksi?

Nanami katsoo miestä ja kohottaa toista kulmaansa aivan kuin olisi katsonut maailman tyhmintä olentoa. "Yhtään siinä aloita, en minä sanonut että olemme hankkimassa lapsia. Sanoin että kuvittelle että haluaisimme sellaisia joskus. Ja entä muut joilla saattaisi tulla vastaan samanlainen tilanne? Voisin auttaa heitäkin.", Nanami huokaisi ja kohottautui istumaan. Jotenkin oli vaikeaa katsoa miestä josta välitti niin paljon teilaamassa kaikki hänen ideansa. Hän tosiaan halusi lapsia, ehkä, joskus. Mutta ajatustasolla vasta. Ei hän heti aikonut ruveta työstämään itselleen lapsia kunhan Keon vain näyttäisi peukkua. Ei se homma ihan niin mennyt. Hän ajatteli tätä aivan puhtaasti vielä tieteelliseltä kannalta, hän vain oli yrittänyt muotoilla asian niin että Keoninkin kaltainen paksukallo saattaisi ymmärtää koko geenimanipuloinnin hienouden.
"En tosiaan sano että aiomme hankkia mitään lapsia heti huomenna. Yritin vain saada sinut näkemään, että geenimanipulaatiolla on myös hieno puolensa..", Nanami rohajti takaisin selälleen vuoteelle ja huokaisi. Miten ihmeessä hän saisi tämän paksukalloisen ihmissuden ymmärtämään?

Keon päästi tuskastuneen ähkäisyn. Ei hän ollut missään nimessä halunnut suututtaa Nanamia, minkä hän mitä ilmeisemmin oli onnistunut tekemään. Miksi hän ei ollut koskaan keskittynyt ymmärtämään naaraita, eikä vain siihen, miten saisi heidät laukemaan mahdollisimman monesti. Sellaisista taidoista olisi ollut hyötyä nyt.
Se vähä, mitä Keon oli ymmärtänyt niin, jälkeläiset olivat suurimmalle osalle naaraista arka paikka. Silloin ei kaiketi pitäisi laukoa tyhmiä kommentteja tai omia mielipiteitään suoraan. Sen verran hän tiesi kuitenkin Nanamista, että tuolle työstä puhuminen oli arka paikka. Voisiko olla, että Nanamissa yhdistyisivät nämä molemmat? Pitäisikö hänen varoa kokonaan aiheita, joissa puhuttiin koeputkista tai lapsista tai koeputkilapsista?
Keonin ei olisi pitänyt kommentoida geenien sorkkimista mitenkään.
Nyt hän saisi yrittää lepytellä naarastaan.

”Kjarena”, Keon sanoi niin hunajaisella äänellä kuin se vain oli mahdollista. Hän hivuttautui takaisin naaraan viereen, pujotti kätensä tuon selän alle, vetääkseen tuon lähemmäs. Samalla hän nosti toisen kämmenensä Nanamin pehmeälle vatsalle ja piirteli muka vaivihkaan koukeroita vaalealle iholle. ”Myönnän, että yhteisen hyvän ajatteleminen on hienoa, koska meidän kaltaisiamme hulluja on varmasti olemassa muitakin. Enkä sano, että geenitutkimus ja niiden sorkkiminen on täysin pahasta. Teet varmasti hienoa työtä, vaikka minun älykkyysosamääräni ei riitäkään sen tajuamiseen. Mutta minua inhottaa ajatus joutumisesta mikroskoopin alle. Etkö voisi etsiä jotain toista luovuttajaa, joka tekisi homman mielellään? Ei sillä, että en haluaisi auttaa, mutta.. Noh, edelleen se mikroskooppi ja ne koeputket.”
Keon tunsi itsensä lirkuttelijaksi ja paskiaiseksi, mutta ei hän halunnut riidelläkkään. Ja hän varoi tietoisesti mainitsemasta lapsia. Moinen ajatus ahdisti häntä. Hänhän oli vasta kuusikymmentä vuotias.

"Sinä et mahtuisi mikroskoopin alle vaikka haluaisit.", Nanami toteaa kuivasti sarkastiseen sävyyn. Hän ymmärsi kyllä Keonin vastahakoisuuden, hän ei vain voinut sietää sitä miten toinen yritti lepytellä häntä ja saada aiheen mahdollisimman pian loppumaan. "Kerro toki jos sinulla on joku ihmissusi kaveri joka luovuttaisi siemennestettään mielellään käyttööni, otan häneen yhteyttä.", Nanami katsoo tuimasti Keonia ja tietää siinä samassa menneensä liian pitkälle kun saa suunsa kiinni. Ei helvetti. Miksi hänen noin piti sanoa? Toki, hän tarkoitti sitä, hän ottaisi kyllä kaiken avun vastaan jos Keon ei sitä suostuisi hänelle antamaan, mutta olisi kaiketi ollut toisia tapoja ilmaista asia..

"Äh, anteeksi, en tarkoittanut. Olen vain vihainen ja pahoinvoiva.", Nanami yritti korjata ja pelastaa tilannetta, jos se suinkaan oli enää mahdollista.

Keonin kulmat menivät vihaiseen kurttuun Nanamin sanojen vuoksi. Sen lisäksi hänen rinnasta rupesi kumpuamaan vihainen, mustasukkainen murina. Sormien liike seisahtui oitis ja käsi jäi vain lepäämään vatsalle, painavana ja omistavana. Jo pelkästään Nanamin ja toisen uroksen siemennesteen ajatteleminen sai hänet näkemään punaista. Helvetti, yhdelläkään uroksella ei ollut oikeutta koskea hänen naaraaseensa pitkällä tikullakaan. Ehkei toisen luovuttajan ehdottaminen ei ollut kovinkaan hyvä idea. He saisivat tästä aikaan ilmiriidan. Silti Keon tuijotti naarasta tummin silmin, kuin sanoakseen tuon menneen askeleen liian pitkälle.

Tosin, Nanami näytti itsekkin tajuavan sen ja vetosi nopeasti tilaansa. Sanat eivät tosin juurikaan lämmittäneet Keonia, sillä anteeksipyyntö tuntui pikemminkin keinolta lopettaa riita.
Toisaalta, ei hänelläkään ollut mitään syytä jatkaa sitä. He tulisivat joka tapauksessa taistelemaan tämän aiheen tiimoilta aina, elleivät sitten löytäisi jotain kultaista kompromissia, joka kelpaisi molemmille. Juuri nyt se tuntui mahdottomalta, mutta ehkä ajan kanssa.

”Sinun pitäisi varmaan levätä.” Uroksen äänensävy oli viileämpi kuin hän oli aluksi ajatellut. Hän yskäisi vaivaantuneena ja kohotti kätensä raapimaan takaraivoa. Pitäisi varmaan yrittää uudestaan ja tällä kertaa vähän lempeämmin. ”Stressi saattaa pahentaa tilaasi.”

Niimpä niin, jo pelkkä murinan kuuleminen kertoi Keonin vihasta ja sai Nanamin hätkähtämään. Hän oli jo kertaalleen nähnyt miehen tempperamentin, eikä hän tosiaankaan halunnut nähdä sitä uudestaan. Onneksi hän tosiaan osasi sotkea kaikki asiansa. Aivan kuin viimeiset 24-tuntia eivät olisi olleet tarpeeksi pahoja jo ilman tätä. Nanami pelkäsi, hän pelkäsi Keonin menetystä sekä tuon raivoa.

Niimpä neito teki sen ainoan asian jonka pystyi: käänsi kylkeä ja selkänsä Keonille. Hän ei tiennyt mitä muutakaan voisi asialle tehdä. Hän oli jo pyytänyt anteeksi, ja se ei ollut riittänyt. Suhdeasiat olivat edelleen hänelle sekavia ja uusia, ja tuntui siltä että hänen täytyi oppia jokaikinen kivulias virhe kantapään kautta. Miksei tälläisiä tilanteita varten ollut koulutusta? Keonilla luultavasti oli ollut kumppaneita enemmän kuin Nanami jaksaisi laskea, joten olisihan miehen pitänyt varmaan jo oppia kuinka suhteessa käyttäydytään. Miksi asioiden piti ylipäätänsä olla samaan aikaan niin mustavalkoisia ja samalla niin helvetin hankalia?
Nanami ei voinut kuin epäillä, olisiko hänestä tälläiseen seurusteluun sittenkään. Ehkä hänet vain oli luotu olemaan yksin, kuolemaan yksin nälkäisenä niinkuin hän olisi ihmisenä kuollut. Ehkä hän vain oli pitkittänyt omaa tuskaansa haluamalla ehdottomasti muuttua vampyyriksi? Ajatus oli hyvinkin pelottava, tavallista pelottavampi, ja samalla niin..rauhallinen. Se tuntui kuin vanhalta ystävältä jonka tapaa vuosien päästä uudestaan.
Nanamin koko keho tärisi, helpotuksesta, pelosta. Kaikesta, kenties.

Keon pyöräytti silmiään turhautuneena, Nanamin kääntäessä selkänsä hänelle. Ilmeisesti hänkin oli nyt möhlinyt. Harmi vain ettei hän voinut luontaisille reaktioilleen mitään. Hän oli ihmissusi, mikä oli yhtä kuin impulsiivinen. Kaikki voimakkaista tunnereaktioista olivat täysin vaistonvaraisia ja rehellisiä. Jotkut saattaisivat olla jopa tyytyväisiä siitä. Tosin se hankaloitti myös monia tilanteita.
Pitäisikö hänen varata aika jollekkin vihanhallinta kurssille? Saisiko hän sillä tunteitaan hieman kuriin tai ainakin sen verran ettei murisisi jokaiselle vastaan tulevalle urokselle.

Keon hivuttautui Nanamin selkää vasten ja ainakin yritti halata naarasta takaapäin. Ei hän halunnut riidellä. Eikä varsinkaan rasittaa Nanamia, kun tuon elimistö oli muutenkin koetuksella. Hän painoi nenänsä naisen niskaan ja hieroi sitä pehmeää ihoa, sekä tukkaa vasten.
”Anteeki kjarena. En minä halua sinun kanssasi riidellä”, Keon kuiskasi lempeästi. ”Enkä minä halua sinun työtäsi pilkata tai vähätellä. Minä en vain ymmärrä aivan kaikkea. Ja lisäksi pyydän anteeksi vielä tuota ihmissuden tempperamenttiani. Ei minu pitäisi sinulle murista.”

Nanami olisi halunnut käpertyä tiukemmin Keonia vasten tuntiesaan halauksen, ja samalla hän olisi halunnut juosta karkuun. Nanami syytti näistä ristiriitaisista tunteistaan sairaana oloaan. Se oli varmasti syy kaikkeen. Hänen pitäisi nyt rauhoittua, katsoa asiaa rationaalisesti, tieteen kannalta. Neitokainen sulki silmänsä ja kuvitteli hengittävänsä syvään, sisään, ulos. Hän muunsi päässään suhteensa jonkinlaisiksi numeroiksi ja tieteellisiksi kiemuroiksi ja alkoi nopeasti availemaan kiemuroiden solmuja mielessään. Se tuntui helpottavan, hän tunsi hiljakseen oloaan paremmaksi ja levollisemmaksi ja saattoi rentoutua vasten Keonia. Kaikki todennäköisyydet olivat heidän suhdettaan vastaan, mutta ehkä tulossa oli vielä erilaisia muuttujia, joita hän ei osannut lisätä yhtälöön, jotka lopulta saisivat kaiken toimimaan.

"En minäkään halua riidellä. Se on vain tämä huono oloni, se saa minut päästäni hassuksi ja äreäksi. Anteeksi.", Nanami kiepsahti ympäri Keonia vasten ja hautasi kasvonsa toisen kaulalla. Mies tuoksui niin jumalattoman hyvälle ollakseen ihmissusi, että Nanami olisi voinut syödä toisen suihinsa. Ellei olisi jo aiemmasta kokemuksesta tiennyt ettei se kannattanut edes leikillään. Kyllä he varmasti selviäisivät tästä, eikö? Jollain konstilla. Nanami piti Keonista valtavasti, pelottavan paljon, eikä millään olisi halunnut luopua tästä suhteesta ilman taisteluja.

Keon kurtisti kulmiaan hieman kun Nanami ei heti kääntynytkään hänen puoleensa. Hän alkoi silitellä hellästi naaraan selkärangan linjaa lepytelläkseen toista edes vähän.
Hän henkäisi yllättyneenä kun naaras yht äkkiä kiepsahti häen kaulaansa ja painautui kiinni. Se sai kuitenkin hymyn nousemaan hänen huulilleen. Hän otti naaraan syleilyynsä ja painoi tuon ruumiin entistä tiukemmin omaansa vasten. Samalla hän upotti kasvonsa Nanamin hiuksiin. Myös Keon piti Nanamin tuoksusta. Eivät vampyyrit haisseet kuolemalle ja verelle, naaras tuoksui hyvvälle.
”Ja minä yritän hillitä mustasukkaisuuttani ja muita ärhentelyitäni, mutta anna anteeksi, jos niitä tulee. En voi niille mitään. Ne ovat impulsseja”, Keon sanoi hieroessaan kasvojaan Nanamin hiuksiin. Sanojensa painoksi hän suukotti vielä naaraan otsaa.

Impulssit.. Ne olivat virhekoodeja, bugeja, yhtälössä. Niistä olisi päästävä eroon, tai niitä olisi ainakin kyettävä hallitsemaan ja hillitsemään. Vampyyrit eivät ehkä olleet parhain geeni lisättäväksi jos mietittiin impulssien hallintaa, mutta jotenkin.. Suukko jonka Nanami tunsi otsallaan tuntui hyvinkin kaukaiselta. Hän ajelehti syvemmälle omiin ajatuksiinsa ja keskitti herpaantumattoman keskittymisensä siihen. Se tuntui hyvältä, antaa numeroiden ja yhtälöiden viedä mukanaan. Hän tutkaili muistojaan kuin kirjan sivuja, tarkasteli muistikuvia uusilta kannoilta ja kävi läpi viimeisten viikkojen tapahtumia. Kyllä tämä ehkä tästä. Jossain vaiheessa Keonin oli pakko haluta perustaa perhe, ja jos Nanamilla ei siihen mennessä olisi ongelmaan ratkaisua..noh, Keon saattaisi haluta vaihtaa hänet kykeneväisempään yksilöön. Keon ei ehkä itse ymmärtänyt sitä vielä, mutta tulevaisuudessa se olisi hyvinkin mahdollista.

Nanamin huulet liikkuivat äänettömien sanojen tahtiin. Hän puhui itsekseen päänsä sisällä, "kirjoitti" uusia muistiinpanoja ajatuksiinsa ja kävi hyvinkin tieteellistä keskustelua itsensä kanssa. Hän mutristi hieman kalpeita huuliaan ja mutisi hieman jotain, ennenkuin ihmissuden tuottama ruumiinlämpö toi häntä hieman lähemmäs maanpintaa. Kuuma iho hänen omaa kylmyyttään vasten sai Nanamin tokenemaan omista ajatuksistaan ja heräämään jälleen todellisuuteen ja nykyhetkeen. "Niin.", Hän vastaa Keonin aiempiin anteeksipyyntöihin ja toteamuksiin impulsseista, vaikkakin sanoista oli kulunut jo hyvän aikaa. "Niille ei voi mitään.", Vielä.

Keon silitteli edelleen Nanamin selkärankaa. Hetken kuluttua hän alkoi ihmettelemään kun tuo ei sanonut mitään hänen anteeksipyyntöönsä. Ihmissuden kulmat kurtistuivat aavistuksen kokoon, hänen kummastellessaan tätä asiaa. Hän ei ollut ainakaan oppinut pitämään naaraan hiljaisista hehtkistä. Ne tarkoittivat yleensä sitä, että tuo juoni jotain. Tai juoni ja juoni. Teki uusia suunnitelmia. Keon yhdisti sen vain nopeasti juonimiseen heidän viimeisimmän keskustelun pohjalta.
Kun naaras tuntui havahtuvan hereille ja vastasi hänelle Keon totesi; ”Ajattelin ensin kysyä mitä päässäsi oikein liikkuu, mutta totetesin sitten etten haluakaan tietää, joten vaihdetaan mieluummin puheenaihetta. Onko sinulla nälkä?”

Nanami oli jo aikeissa avata suunsa ja selostaa ajatuksensa hyvinkin yksityiskohtaisesti ja luultavasti kaikille muille kuin itselleen sekavasti, mutta sulki suunsa kuullessaan ettei Keon halunnutkaan tietää. Noh, toisen moka jos ei tahtonut tietää hänen mahtavia ajatuksiaan. Nanami kohautti tälle olkaansa ja siirsi sitten katseensa kohti miehen kasvoja. "On kyllä, nyt kun mainitsit asiasta.", Leikillään neitokainen vei nenänsä lähelle Keonin kaulaa ja nuuhkaisi. "Harmi että olet myrkyllinen, ruokailisin sinusta muuten useamminkin.", Nanami virnisti ja vetäytyi hieman taaemmas jotta Keon saattaisi edes hänen hymystään arvata että hän vitsaili, jos ei äänensävy sitä riittänyt kertomaan. Saattoi olla vielä liiankin aikaista pilailla asialla, mutta Nanami tunsi olonsa sen verran jo helpottuneeksi että saattoi unohtaa olleensa kuoleman kielissä vain tunteja aiemmin.

Keon painoi kulmansa entistä syvempään kurttuun ja katsoi Nanamia kuin moittiva emo pentujaan, kun toinen nuuski hänen kaulaansa. Sitten hän antoi vielä kevyen luunapin naaraan otsaan. ”Älä edes vitsaile tuosta”, hän murahti tyytymättömänä. Hän ei halunnut ajatellakaan mistä he olivat parhaillaan selviämässä.
Hän nousi sängystä ketterästi varmistaen, että naaras olisi varmasti visusti peiton alla ja lähti tassuttelemaan keittiöön. ”Pysy siinä. Minä tuon sinulle jääkaapista ruokaa. Lämmitän sen.”

Keon tallusteli keittiöön ja suoraan jääkaapille. Kun hän näki hyllyllä lepäävän, folioon käärityn lasangen, hänen omakin vatsansa kurahti kuuluvasti. Hän oli syönyt Nanamin sairastumisen jälkeen huonosti ja se tuntui. Niinpä, samalla kun hän annosteli naaraalle verta lasiin, hän lämmitti itselleen ruokaa.
Pian hän palasikin makuuhuoneeseen Nanamin ruumiinlämpöinen veri ja oma lautanen mukanaan. ”Täällä olisi.”

Nanami katsoi juurikin aivan kuin moitittu pentu murjottaen Keonin toruja. Hänhän se tässä sairas oli, kai hän nyt sai silloin vitsailla jos hän itse halusi. Hän jäi kuitenkin kiltisti peittonsa alle murjottamaan kädet puuskassa ja siirsi odotellessaan huomionsa Shuihin. Uros näytti rauhalliselta mutta surkealta. Se ei ollut tainnut päästä lenkille koko aikana..? Ajatus sai Nanamin kauhistumaan. Voi hänen pientä poikaansa, joutunut olemaan sisällä ja vielä varmasti nälässäkin koko tämän ajan! Nanami oli jostain syystä aivan varma ettei kukaan ollut edes muistanut hänen rakkaan lemmikkinsä olemassa oloa koko tänä aikana kun oli ollut sairaana. Niimpä Nanami sujahti ulos vuoteesta ja pukeutui vähin äänin. Shui katsoi laiskasti vuoteelta eikä tehnyt elettäkään liikahtaakseen.

"Noniin, poika, mennään lenkille.", Nanami oli juuri saanut puettua ylleen kun Keon palasi huoneeseen. Nanami katsoi miestä "voi-helvetti-jäin-kiinni-pahanteosta" ilmeellä samalla kun hänen kätensä olivat suuren koirasuden korvalla josta hän oli yrittänyt hellästi nykiä lemmikkiään ylös vuoteesta. "Ööö.."

Keon huomasi heti, että Nanami oli ylhäällä sängystä ja vaatteet päällä. Lisäksi tuo näytti siltä kuin olisi jäänyt kiinni murretusta pankkiholvista nyrkin kokoinen timantti käsissään. Vilkaistessaan koiraa hän laski nopeasti yksi plus yksi.
”Sinä”, hän katsoi Nanamia syyttävästi. ”Menet takaisin sänkyyn. Nyt. Minä vien Shuin pihalle. En ota mitään riskejä ennen kuin sinä olet sataprosenttisesti kunnossa.”

Keon asteli sisään huoneeseen ja laski kantamuksensa yöpöydälle, valmistautuen riitelemään Nanamin kanssa tästäkin. Naaras tuskin suhtautuisi sopuisasti tähän.

"Edes hetkeksi?", Nanami katsoi kuin aneleva pentu konsanaan Keonia. Hän kaipasi ulkoilmaa ja pientä piristävää kävelyä. Hän ei kuitenkaan aikonut riidellä, jos Keon tahtoisi viedä Shuin, hän odottaisi kiltisti vuoteessa, mutta kaikkein mieluiten hän olisi mennyt itse. "Ihan vain pieni lenkki, jooko?", Nanami yritti hymyillä valloittavasti vakuutellakseen olevansa kunnossa. Veren näkeminen sai hänen nälkänsä kuitenkin kuohahtamaan ja neitokaisen katse siirtyi omaan ruokaansa.

Keon astui Nanamin eteen ydellä isolla harppauksella ja otti tuon kasvot käsiensä väliin. Peualoillaan hän silitteli lempeästi vampyyrin kalpeita poskia, pakottaen tuon samalla katsomaan häntä silmiin. Naaraan iho tuntui pehmeältä peukaloiden alla.
Ihmissuden ilme oli vakava ja tyyni, vaikka hän olisikin halunnut teipata naaraan sänkyyn siitä lähtien kun oli astellut sisään huoneeseen. Hän ymmärsi, että Nanami oli huolissaan koirastaan, joka oli tosiaan jäänyt tässä näytelmässä ulkopuolelle ja varmasti kärsi siitä, mutta Keonin silmissä hänen naaraansa meni muun edelle.
”Kulta, vain siihen asti kunnes olet aivan varmasti parantunut, eikö meidän tarvitse enää pelätä, saat juosta vaikka maapallon ympäri Shuin kanssa. Mutta ole kiltti. Anna minun viedä se nyt.” Keon painotti jokaista sanaa mahdollisimman lempeästi ja kärsivällisesti, tovoen naaraan ymmärtävän. Muutoin hän mitä todennäköisimmin teippaisi tuon sänkyyn kiinni ja istuisi vielä päälle.

Nanamin katse siirtyi hieman vastahakoisesti verimukista Keoniin miehen käsien pakottaessa heidän kasvonsa vastakkain. "Hyvä on. Ymmärrän.", Nanami onnistui hymyilemään hieman vaikka olikin pettynyt. Pirulainen, oliko hän vanki tai jotain? Hän ei kuitenkaan aikonut riidellä vaikka jokin hänen sisällään vaatikin häntä nostamaan mekkalan, että eihän hän nyt saatana vieköön ollut vanki varsinkaan omassa kodissaan. Kunhan Keon laskisi hänestä irti hän sujahtaisi kiltisti takaisin peiton alle jotta voisi aloittaa ruokailunsa. Hänen katseensa siirtyili yhä vain nälkäisenä verimukilliseen, ja samassa Nanami tajusi myös Keonin lasagnen. Miehelläkin oli varmasti nälkä.
"Jos vaikka syöt ensin minun kanssani ja viet sitten Shuin? Se on odottanut tähänkin asti, joten eiköhän se vielä hetken kestä.", Nanami totesi hymyillen ja rapsutti sitten anteeksipyytävästi koirasutta vierellään.

Keonin kasvoille muotoutui ilahtunut, lempeä hymy. Hän suukotti Nanamia nopeasti vielä otsalle, ennen kuin päästi tuon pujahtamaan sänkyyn. Hän saattoi vain kuvitella kuinka turhautunut naaras oli pelkkään nukkumiseen ja makaamiseen. Olihan tuo vampyyri, joka ei varsinaisesti edes tarvinnut unta. Lisäksi Nanami tuntui nauttivan olostaan silloin kun tuolla oli kädet täynnä tutkimuksistaan.
Keon olisi itsekin varmaan jo ainakin tulossa hulluksi tuossa vaiheessa.
”Lupaan sinulle muru, jos tilasi ei pahene iltaan mennessä niin en vaadi sinua enää pysymään sängyssä neljän seinän sisällä”, Keon sanoi vilkaistuaan nopeasti kelloa puhelimensa näytöltä. Nyt oli iltapäivä, joten eivätköhän he iltaan mennessä olisi selvillä vesillä Nanamin toipumisen suhteen. Ei hän halunnut ainakaan tehdä naaraan oloa kurjemmaksi. ”Jos sinä lupaat ottaa rauhallisesti siihen asti. Jos olosi on hyvä niin ei sinun ole varmaan pakko maata koko päivää.”
Uros tunsi itsensä inhottavalla tavalla holhoavaksi ja hänen mielessään käväisi kuva, hänestä itsessään sairaanhoitajan mekossa. Mielikuva sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä.

Keon istahti Nanamin jalkopäähän ja kurotti ottamaan oman lautasensa, jota ryhtyi haarukoimaan suuhunsa ripeällä tahdilla. Olihan hänellä nälkä, mutta ei hän halunnut kiduttaa Shuitakaan loputtomiin. Pitihän koiran päästä tarpeilleen ja liikkumaan.

"Kiitos.", Nanami totesi kiitollisena Keonin sanoille ottaessaan verimukillisensa käsiinsä. Hän haistoi verta joka ei suinkaan ollut yhtä herkullisen tuoksuista kuin tuore veri, mutta tarpeeksi hyvää kuitenkin herätelläkseen hänen viimeisetkin nälän rippeet. Nanami siemaisi verta nautinnollisesti ja huokaisi päänsä sisällä nautinnosta jonka lämmin veri hänen sisällään aiheutti.

Saatuaan verensä juotua Nanami asettui mukavaan asentoon odottamaan että Keon kävisi viemässä Shuin ja saapuisi takaisin. Mitähän hän sillä aikaa tekisi? Häntä ei huvittanut levätä, mutta eihän hän oikein voinut tutkimuksiakaan voinut tehdä, sillä Keon saattaisi pitää sitä liian rankkana tekemisenä ja kieltäisi sen.

Syötyään Keon otti oman lautasensa ja Nanamin lasin viedäkseen ne keittiöön tiskialtaaseen, kuin mikäkin kiltti vaimo. Hän jopa huuhteli ne nopeasti, ennen kuin rupesi vetämään niskaansa lämpimämpiä varusteita tarjetakseen ulkona koiran kanssa. Varsinaisestihan hänen ei tarvinnut ihmissutena tälläytyä kovinkaan paksusti, mutta talvella pelkässä trikoopaidassa kekkuloiva mies nyt saattaisi kerätä viranomaisten huomion itseensä. Keon kiskoi kengät jalkaansa ja toppatakin niskaansa ennen kuin kävi antamassa Nanamille suukon.
”Koeta pärjätä. Minulla on puhelin mukana, jos tarvitset jotain tai olosi huononee”, hän sanoi lempeästi. ”En viivy kovin kauaa.”
Nopeasti hän sipaisi vielä naaraan hiuksia ennen kuin otti Shuin talutushihanan päähän ja lähti ulos asunnosta.

Pieni, kipakka pakkasilma tuntui miellyttävältä ja suorastaan virkistävältä. Keon tunsi olonsa huomattavasti keveämmäksi, kun hän lähti taluttamaan Shuita tien vierustaa pitkin.
Hyvin koulutettu koira ei juurikaan kaivannut häneltä erityishuomiota, joten kaksijalkainen uros saattoi rauhassa vaipua ajatuksiinsa. Keon mietti omia tuntemuksiaan parilta viime päivältä. Nanamin tilanne oli säikäyttänyt hänet perusteellisesti ja heidän päivä kerrallaan-sopimuksensa rupesi näin ollen tuntumaan vähättelyltä. Keonin puolesta heidän välillään oli enemänkin kuin pelkkä kokeilupohjainen suhde. Hän ei tosin voinut olla varma Nanamista. Tosin, naaras suunnitteli heille jo koeputkijälkikasvua, joten ehkä siitä saattoi päätellä jotain. Tai sitten se oli vain naaraalle ominaista innostusta tieteeseen ja tuolle oli loppujenlopuksi aivan sama kenen kanssa hybridimutanttilapsensa saisi aikaiseksi.
Keon huokaisi ja hänen kuuma hengityksensä höyrystyi valkeaksi uduksi ilmaan.
Tämä heidän suhteensa oli jo ennestään vaikea. Nyt kun siihen sisältyi syvempiä tunteita, siitä saattaisi tulla helvetti. Tosin, saattoihan olla, että se oli myös kyseisen kiirastulen arvoista.

Keon käveli ulkona Shuin kanssa puolitoista tuntia ajatuksiinsa vaipuneena, ennen kuin havahtui ajatukselle palaamisesta. Kotimatka kesti vielä puolituntia, joten kun hän viimein astui Nanamin asunnon kynnyksen yli, hän oli ollut poissa kaksi tuntia.
”Nanami?” Keon huhuili asuntoon päästäessään Shuita irti hihnasta.

Shui lähti mielellään ulos vaikkakin katsahti emäntäänsä pahoittelevasti ja huolestuneesti ennenkuin seurasi uuta ulkoiluttajaansa. Hihnan päässä.. Mikä oli Shuille harvinaista. Uros katsoi nahkaista hihnaa inhoten muttei tehnyt elettäkään ilmaistakseen asiaa.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia Nanami malttoi pyöriä sängyssä. Sitten hän tunsi olonsa aivan liian turhautuneeksi yksin maatessaan. Hän kaipasi Keonia, hän kaipasi tekemistä. Niimpä hän luikahti ulos vuoteesta ja haki muistiinpanonsa ja tablettinsa itselleen, asettuen kuitenkin kiltisti takaisin vuoteeseen, eihän sitä koskaan tiennyt koska Keon palaisi lenkiltä, olihan mies sanonut ettei viipyisi kauaa. Nanami levitti muistiinpanonsa ympäri sänkyä ja alkoi käymään niitä läpi jälleen kerran. Vielä jotenkin hän onnistuisi hankkeissaan. Silmälasit kiilsivät heikkoa valoa heijastuessaan neitokaisen tabletista, peittäen piiloon hulluina kiiltelevät silmät. Ei mennyt kauaa kun muistiinpanot oli käyty läpi ja oli aika ryhtyä tekemään niihin muutoksia ja lisäyksiä.

Aika kului kuin siivillä Nanamin keskittyessä. Hän olisi palanut halusta päästä tekemään varsinaisia testejä, mutta tämän täytyi nyt toistaiseksi kelvata. Hän voisi kysyä Kiyalta mielipiteitä, mikäli toinen enää ikinä puhuisi hänelle pienen välikohtauksen jälkeen jonka he olivat Keonin kanssa järjestäneet. Nanami ei edes tajunnut ajan kuluneen, tai ainakaan siinä määrin kuin se oli kulunut, Keon astellessa sisään. Neitokainen oli niin paneutunut kirjoittamaan uusia ideoitaan alas ettei edes kuullut ovea.

Keon kurtisti hieman kulmiaan kun ei kuullut vastauta huhuiluunsa. Levottomana hän kurkisti aivan ensimmäiseksi makuuhuoneeseen, ennen kuin riisui ulkovaatteita pois päältään. Näky oli huojentava, mutta ei varsinaisesti mitenkään yllättävä. Naaras oli siis uppoutunut tutkimuksiinsa. Jälleen.
Uros ei voinut mitään sille pienelle mielihyvän ailahdukselle, joka oli seurausta siitä, että naaras oli kuitenkin pysynyt vuoteessa eikä hiipinyt kotilaboratorioonsa heti kun silmä vältti. Tosin, Nanami oli selvästi huomattavasti paremmassa kunnossa, joten tuskin kotona työskentely olisi tuolle varsinaisesti haitaksi ollut. Ei kai labratyöskentelyä voinut sentään ruumiilliseksi työksi kutsua. Sehän taisi olla suurimmaksi osaksi mikroskooppiin tuijottelua.

”Hei kääpiö. Minä kutsuin sinua”, Keon sanoi lisäten ääneensä huvittuneisuuden päälle tarkoituksella hieman turhautumista. ”Yleensä vastataan kun kutsutaan.”
Hän asteli makuuhuoneeseen kengät jalassa ja takki päällä pörröttääkseen sängyssä istuvan naaraan tukkaa.
”Pyytäisin anteeksi sitä, että minulla kesti, mutta jotenkin minusta tuntuu ettet ole edes huomannut poissaoloani.” Puhuessaan Keon sormeili hajamielisesti Nanamin hiussuortuvia.